Tämä tapahtui joitakin vuosi taaksepäin.
Olimme keskustelleet jo muutamaan otteeseen ystäväni (ymmärsi autoista) kanssa autoasioista, tarkemmin auton hankinnasta ja vieläpä minulle. Merkki - Volvo, Bemuri jopa Celica olivat vilahdelleet keskusteluissamme, mutta mitään ei oltu lyöty lukkoon, avoimin mielin siis.
Se oli kaunis kuulas Huhtikuinen Lauantaiaamu. Ovikello soi, vavahdan hereille ja kömmin ylös sängystäni. Päätä jomotti vielä hiukan edellisiltainen tissuttelu.
Oven takana seisoo ystäväni ja sanoo tulleensa hakemaan minua autokaupoille. No, parin vartin päästä olin minäkin jo suht oivassa kunnossa, mitä nyt vähän ”normaalia” klappia otsalohkon takana.
Lähdimme kiertelemään ystäväni autoliikkeestä hakemalla kotterolla autokauppoja. Ekakasi koeajoin Celican, nätti kirppu mutta ei oikein säväyttänyt - ei tuntunut omalta. Seuraavaksi taisi olla Volvo 242 - helvetin iso lohmu poikamiehelle, ei kiitos. Taisi olla vielä 316 Bemuri, noh joo, mutta mutta…Siinä se päivä vierähti.
Mutta, mikä se tämä meidän kottero on, jolla olemme koko päivän kierrelleet. No, se oli tulipunainen Alfa Romeo Alfetta 1.8 Sedan, pikkasen ruostetta ottanut, mutta muuten ok. Istahdin rattiin ja heti tuntui omalta – siinä se oli ollut koko päivän silmien alla.
Tämän pituinen tämä, ja tarina on tällä kertaa poikkeuksellisesti tosi.
Olimme keskustelleet jo muutamaan otteeseen ystäväni (ymmärsi autoista) kanssa autoasioista, tarkemmin auton hankinnasta ja vieläpä minulle. Merkki - Volvo, Bemuri jopa Celica olivat vilahdelleet keskusteluissamme, mutta mitään ei oltu lyöty lukkoon, avoimin mielin siis.
Se oli kaunis kuulas Huhtikuinen Lauantaiaamu. Ovikello soi, vavahdan hereille ja kömmin ylös sängystäni. Päätä jomotti vielä hiukan edellisiltainen tissuttelu.
Oven takana seisoo ystäväni ja sanoo tulleensa hakemaan minua autokaupoille. No, parin vartin päästä olin minäkin jo suht oivassa kunnossa, mitä nyt vähän ”normaalia” klappia otsalohkon takana.
Lähdimme kiertelemään ystäväni autoliikkeestä hakemalla kotterolla autokauppoja. Ekakasi koeajoin Celican, nätti kirppu mutta ei oikein säväyttänyt - ei tuntunut omalta. Seuraavaksi taisi olla Volvo 242 - helvetin iso lohmu poikamiehelle, ei kiitos. Taisi olla vielä 316 Bemuri, noh joo, mutta mutta…Siinä se päivä vierähti.
Mutta, mikä se tämä meidän kottero on, jolla olemme koko päivän kierrelleet. No, se oli tulipunainen Alfa Romeo Alfetta 1.8 Sedan, pikkasen ruostetta ottanut, mutta muuten ok. Istahdin rattiin ja heti tuntui omalta – siinä se oli ollut koko päivän silmien alla.
Tämän pituinen tämä, ja tarina on tällä kertaa poikkeuksellisesti tosi.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Pääsit kerralla herrasluokkaan.
Toista oli meikäläisellä. Eka auto oli museoikäinen Simca 1000. Maksoi muistaakseni 500 mk.
Tekussa olessa ajoin jo Sunbeam 900:lla.
No, olenhan jo ikääntynyt mies. Anuksen alla on tätänykyä auto nr 47.
Eli onhan noita ollut. Sama akka on vielä kyllä.
tuosta herrasluokasta...
Jouduin hitsauttamaan ja maalauttamaan koslan, mutta jopa oli sitten nätti.
Tekniikan kanssa ei juurikaan ollut ongelmia ja ne ajo-ominaisuudet, best u can buy.
On vaimolle ostettu, kaksi viikkoa sitä riemua kesti.Muuten ovat autot olleet euroopasta.
Ruotsalaisia, hollantilaisia, pääosin saksasta ja italiasta.
Sukulaiset ovat usein todenneet että miljonääri olisin, ellen humputellut rahojani autoihin.
No, se markkamiljoona tuli aikanaan saavutetuksi, mutta vain asuntokauppojen ansiosta. Niinkuin useimmilla.
Mutta saksalainen on mukavin.
Audi 100 ja A6 on luotettava, vankka peli.
Värinättömiä, pitkiä taipaleita.
Mutta nämä italiaanot.Luku sinänsä.
Perkele kun sain näppini ekaan Alfaan.
Hyvä kun ei paskat sujahtaneet housuun.
Tolokku mujahti ainakin.
Vittu sitä tunnetta kun takaraivo iskeytyi nojaan.
Käsi hämmensi lyhyttä väliä, pääskyset lensivät takaperin,
Suu repesi hevoshampaiseen nauruun, kusi kostutti kerrastot.
määrä on autoja sinulla ollut. Minulla vähän toistakymmentä.
Audilla ajanut, joten paha sanoa mitään.
Bemuri on ihan ok. Mersu on jotenkin pappaminen ajettava,ainakin ne "taksimallit". Opel,ei kiitos.
Piti oikeen ruveta laskeen vieläkö muistan kaikki.
Eka oma Mini, halvin. Joskus 73-75. Läpivirtausvoitelu. Kolmisen vuotta alla. Jäi anoppilaan kun lähdin vuodeksi isänmaata palvelemaan. Anoppi hävitytti piruuttaan poissa ollessani. Viikatteella piti niittää pohjan läpi kasvaneet nokkoset poikki ennen kuin irtosi pihanurmesta. Vaan oli sillä kiva ajaa.
Sit olikin vuos taukoo ilman autoo. Ei tarvinnu. Vaan työmaa vaihtoi lääniä ja joku kosla alle piti saada. Pimiän Jokke Mansesta myu Datsun 100A:n. Varoitteli, että ylimaalattu. Nyökyttelin viisaan näkösenä ja halvalla sain.
Halvalla myös kulki, pari vuotta. Ainoa tyyppivika, että otti oikealta kylkeensä. Kolmesti. Viimeisellä kerralla remonttireiska osti raadon ja totesi: En mä sitä korjaa, harsin vaan jotta velpoik kulkee armeijan ajan. Näin kuukautta myöhemmin. Olihan se hirveä, osasia neljästä erivärisestä vedetty kasaan. Mutta kulki.
79 työmaa vaihtoi taas lääniä, pohjoiseen ja joku rottonen tarvittiin näön vuoksi, jotta saatto matkalaskuja lähetellä statiin, yhtiön päämajaan.
Lankomiehen työkaverilla oli joutilas Wartburg. Ei ollu vuoden auto, pikkusen alle. Hyi hitto. Vieläkin tulee pää kipeeks kun semmosen näkee. Onneksi harvemmin, kiitämmekö EUta vai Halosta, en tiiä.
80 saapui meille Saappi. Aito 96 piilofarmaripaketti, vai onko virallinen nimi 95?. Myrkynvihree. Vapaakytkimellä rullas maata päästä päähän kun pari kertaa kaasua paino, suunnilleen. Ensimmäisen talven alijäähtyneellä nelostiellä Orivedellä rekka pökkäs penkkaan. Pohjolan laskuun paikattiin ja ajettiin pari vuotta. Ei siitä ihan suora tullu, 140 vauhdissa tärisi, vaan ei haitannu kun 80lappu oli peräseinässä. Maantiellä mukava, hyvät toolit, ahne juomaan ja citypyörityksessä raskas.
Vuoden autoina palvelivat peräkkäin Fiat 127 ja Morris Marina-narina. En kaipaa.
Sit iski taas Datsunikuume. Nimi muuttui Nissaniksi mutta malli edelleen 100A. Se oli huoleton neljä vuotta. Öljyä kerran vuodessa ja kevyttä jalkaa. Ensimmäisen tyyppivikakin oli korjattu, ei kolahdellu risteyksissä. Vaan rouva tuli kantavaksi eikä mielikuvitus riittänyt kuvittelemaan satasta perheautona.
Vaihtui Citröen Visaksi, harkitusti ja sattumalta. Visa kuljetti pienperhettämme uskollisesti 12 vuotta. Yks takapyöran laakeri, yks laturi ja akku. Konetta avaamatta mittarissa 325 000 km kun petti ja jätti mettään. Suutuin ja ostin naapurilta nykyisen rottosen:
Opel Kadet Caravan palvelee nyt neljättä vuotta eikä loppua näy.
Joka sana tosi, kuten aina Alvarin jutut kautta Internetin.
Miten tämä liittyy Alfaan: Kaverin 156 2,5 V6 on toisinaan käytössä keikoilla, eikä sitä haukkumaan pysty.
Nuo omat kokemukset naurattavat tosi automiehiä, kuten köyhyyden kohtaaminen muutenkin.
Osaapas Alvari tarinoida! Että sikäli poikkeaa handesta ja varsinkin AR156:sta.
Johtuu siitä, ettei A. R. tarinoi vaan kertoo pelkkää karua faktaa.
On täyttä asiaa. 70- luvulla ajokortin saaneet eivät päässeet elvistelemään työsuhdealfoilla.
Tälloin täytyi meikäläisenkin tyytyä seuraaviin merkkeihin: Simca 1000, Sunbeam 900, Fiat 850, Fiat 124 Twincam, Saab 99, Volvo 144, Fiat 127,Peugeot 404, Volvo 66, Volvo Amazon, Opel Kadett, BMW 316, Audi 100... siinä vajaa kolmannes noin aluksi.
Tuskin enää ihmettelette miksi kirjoitteln näitä omituisia tarinoita. Elämä on ollut rankkaa...
Ei Alfa- Romeosta voinut edes haaveilla, oli niin harvojen herkkua se.
Mutta upeana korvikkeena minulla oli Fiat 124 TC,
Muistaakseni huiput olivat jotain 175 km/h ja 0-100 noin 10s.
Olihan se sellainen tykki siihen aikaan, että tieltä pois.
Oli kiva kiusata "Ladalla" Volvoja ja Saabeja, eihän ne tahtoneet pärjätä italian pelille...
Rakensin siitä vielä oikein näyttävän näköisen.
Lisävalot, huomiovalot, pisarapeilit, roiskeläpät etupuskurin alla, spoileri takana, pieni nahkaratti ja lisämittareita kabiini täyteen.
Salamateippaukset kyljissä ja mahtava pakoputkenpää.
Peruutusvalokin oli pienen lautasen kokoinen.
Älkää naurako! sellainen oli automuoti 1979.
Vaikka kyllä itseänikin huvittaa.
Sunbeam 900, oli melkoinen "kaunotar".
Siitä yritin rakentaa ralli- ja rata-auton sekasikiötä. Puskurit pois edestä ja takaa. Jostain sain siihen 175- leveät läskit(ei ohjaustehostinta) Jumalattoman suuret Hella halogeenit keulalle, talvella lumi suli valot päällä kahden metrin päästä...
Ylimääräisiä ilmanottoaukkoja takapeltiin, joka oli kumirakseilla kiinni.
Ilmanputsari veks, ja harsokangas paikalle.
Oli komeat imuäänet.
Auto oli kirkuvan oranssi, siihen sopivasti mustaa ja maahantuojalta tilatut Sunbeam teipit.
Harmi vaan kun auton sai jyrkässä alamäessä kulkemaan hädin tuskin 140 km/h... sekin vain mittarin mukaan. Että sellainen urheiluauto.
Kirkuvanpunainen, keulalla 320i:n maski.
Yksi kauneimmista vaunuistani.
Rengaskoko oli 185/70 13, aika messevät siis.
Kaksoisputki takana (kromattu).
Lisävalot täytyi luonnollisesti vielä keulaan ympätä. Katsastukseen pois.
Mahtoi olla Luxeja, Kandeloita tms aika paljon...
Kuppipenkistä uneksuin, mutta lompakko päätti toisin.
1.6 moottori oli kuitenkin jo aikansa elänyt, eikä jaksanut vetää talla pohjassa Soliferia (asuntovaunua) kuin 60 km/h.
Näyttäväähän sillä oli ajaa, kun esim 120 km vauhdista löysäsi kaasupolkimen, purkautui taakse läpinäkemätön savupilvi.
Ventiilinohjurin kumit nääs sököt...
Oli Peugeot 404. Vieläkin vituttaa.
Joskus lapsuudessani, koulun johtajaopettajalla oli ensin tähtiperä Cortina,ja sitten Pösö.
Minusta se oli oikein upea kärry.
Keulaa löytyi, muhkein kurakaarin. Takana siiventapaiset.
Penkit maailman mukavimmat, tuntui kuin olisi istunut anopin sohvaan.
Asuin silloin Karviaistiellä, Malmilla.
Lankomies harrasti sivutoimenaan autojobbausta.
Määrävälein parkkikselle ilmestyi kosla toisensa jälkeen.
Kunnes saapui Hän, kemanvärinen Peugeot 404 Diesel. Vuosimalli taisi olla 1968.
Mieleeni tulvahtivat lapsuuden kouluvuodet, näin jo itseni Johtajana pösön ratissa.
Lanko taipui- ilmeisen vastentahtoisesti? haluuni.
Koeajolle siis.
Ensin hehkutusta minuutti, mieluummin pari, kunnes keltaisena hehkuva vastuslangan kuva ilmestyi mittarin näyttöön.
Jyrähtäen kuin tulivuori, Peugeot lähti tulille.
Synkkä nokipilvi pimensi auringon.
Vinosti hymyillen, lanko pyysi siirtämään vaihteen ykköselle.
Jonnekin koilliseen täytyi ruhjaista rattivaihde ylös.
Hiihättämällä, hiihättämällä, avusti kytkimen käytössä sisareni mies.
Mutta uljaasti kääntyi pitkä? vaunu Karviastieltä Malmin keskustaan.
Olin niin ihastunut autoon, että maksoin Fiat 127 lisäksi väliä 700 mk.
Auto oli tuskin satasen arvoinen.
Pelmuttuani kaksi viikkoa hehkutuksen kanssa, ja hinautettuani pösön kaksi kertaa kotiin, vahvistui sielussani varmuudeksi.
Johtajat ovat erikseen...
Olihan yksi auto ylitse muiden.
Juuri saatuani kortin, iskä osti jostain Minin.
Kuutioita 850, ja vielä ns. farmarimalli, harvinainen jo silloin. Takaovin.
Pitkän ruinaamisen jälkeen, sai vihdoin kiinnittää 80- lapun takaikkunaan.
Huulet mutjuillen jäi isä seisomaan portaille, hiljaa päätään pudistellen.
Ajoin julmien silmien alla hiljaa kuin virran vuo.
Annas kun äijä jäi mutkan taa.
Vaihdoin kakkoselle ja annoin koneen laulaa.
Saatananmoista rallia ajoin hiekkatietä edestakaisin. Kuin Timo Mäkinen, kuvittelin.
Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan, loiva vasen- antaa mennä vaan.
Rauli Badding Somerjoki oli silloin nr1.
Kiihkoissani hain tyttöystäväni mukaan.
Lisää ajotaitojani esitellen, päätin siirtyä Minillä autiolle uimarannalle.
Hyvin koulutettu, silloinen frendini, avasi vetoketjuni ja kaivoi sieltä jotain kiinnostavaa.
Kai olin tilanteen lumoissa, kun täräytin helvetinmoiseen vesilammikkoon.
Kura pärskyi laajoina kaarina ulohtalle.
Pysäytin Minin, ja ehdotin siirymistä pitkään tavaratilaan.
Laitettuamme kaksi kertaa lihaa kissalta piiloon,
koitti ankea arki.
Mini ei suostunut käynnistymään.
Kai siinä tunti sahattiin, ennen kuin oli turvauduttuva apostolinkyytiin. No, 10 km sinne tänne.
Uusi keksintö CRC toi isän ja veljen paikalle.
Ja kas, Mini käynnistyi.
Sitä häpeän taakkaa en unohda koskaan, veljeni kaivaessa sitruunankeltaiset aluspikkarit Minin tavaratilasta... Eikä aivan kuivat.
Oli melkoinen juonikko.
Pestyin pellein, nököttäessään ruudusssa, hän vaikutti melkein autolta.
Annas mitä.
Jo lähestyessäni vehjettä, se ikäänkuin heräsi.
Lamput vaikuttivat kirkkaammilta, (oi Jumalani), vilkku näppäsi minulle silmää.
Siihen aikaan ei tunnettu kauko- ohjaimia.
Hyvin hän hörähti, pakkasellakin.
Mutta entä se liikkellelähtö?
Kytkimen polkaisemiseen vaadittiin hevoisen voimat.
Olin siihen aikaan verrattain hento, 85 kiloinen heinäkeppi, juuri sillä massalla sain kytkimen irroitetuksi.
Heinähangon mittainen vaihteensiirrin vaaati myös laajat kaaret, vaimoni sinistyneet reidet muistuttavat niistä vuosista.
Kaksi ominaisuutta muistan hänestä. Uskomattoman bensankulutuksen ja lämmityslaitteen tehon.
Kertausharjoituksista palattessa suli karvahattuni kokardi rusinan kokoiseksi...
Ostin toisen autoni ja sitten ajoin sen kotiin joten tallissa se sitten oli siellä. Talvella oli tallissa se auto ja lähti käyntiin hyvin joten hyvä se auto oli. Vaihdoin sen sitten toiseen autoon joten ei siinä sen kummempaa oli se hyvä se toinenkin auto ja diesel se oli sellainen ruskea. Joskus ajoin aika lujaa sakkoja en saanut.
Hänen sananvalintansa ovat hieman vivahteikkaammat.
Alvari Raappavaaralla, joka joskus lyhentää laiskuuttaan nimensä muotoon A.R. ei ole niin hyttysen pierun vertaa tekemistä nimimerkki AR156 kanssa. Hyvää ja turvallista Joulunalusaikaa täältä loskan keskeltä toivotan kaikille Alfauskovaisille. Aamen.
nyt saan paremmin unen.
Täällä sitä ollaan - rotkon pohjalla puristuksissa. Rysäytin hetki sitten kivikaiteen läpi ja hurjan pudotuksen jälkeen istun nyt varsin epämukavasti murskaantuneessa Alfa Romeo GTA:ssa.
Mutta eipä hätää, soitan tuosta kännykällä apua. Mikä se hätänumero nyt olikaan hmmm…. Noh, soitanpa numerotiedusteluun - voi ei, saldoraja tuli vastaan. Tämähän alkaa mennä huonosti, ettei vaan mikään painajainen alkaisi.
Takapenkiltä ojentuu jokin musta lonkero, ja naputtaa oikean numeron herkällä hepillään.
Aina on turvallinen mieli, kun Oh Man tai Big jim on kyyditettävänä...