..Sinulle runon,
metsänneito.
Eihän se kummoinen ole,
sellainen tekele vain.
Mutta siihen vuodatin
sieluani, sydäntäni,
kaipaustani johonkin
suurempaan.
Kaikki se on
aitoa, totta.
Sinun edessäsi
minä olen
aseeton, suojaton,
armoillasi.
Ja vaikka tiedän,
etten voi sinulle
kylliksi antaa,
annan sen
minkä voin.
Sen annan sydämestäni,
sielustani, sisimmästäni.
Toivon vain,
että tahtoisit,
uskaltaisit.
Rohkaisisit sydämesi.
Minun sydämeni,
jos niin tahdot,
on sinun kädessäsi,
sinun vallassasi,
metsänneito.
metsänneito.
Eihän se kummoinen ole,
sellainen tekele vain.
Mutta siihen vuodatin
sieluani, sydäntäni,
kaipaustani johonkin
suurempaan.
Kaikki se on
aitoa, totta.
Sinun edessäsi
minä olen
aseeton, suojaton,
armoillasi.
Ja vaikka tiedän,
etten voi sinulle
kylliksi antaa,
annan sen
minkä voin.
Sen annan sydämestäni,
sielustani, sisimmästäni.
Toivon vain,
että tahtoisit,
uskaltaisit.
Rohkaisisit sydämesi.
Minun sydämeni,
jos niin tahdot,
on sinun kädessäsi,
sinun vallassasi,
metsänneito.
Vastaukset 34
Vanhimmat
tälläisen..
Kohtaanko sinut,
metsänneito,
kastehelmiä hiuksissasi,
silmäsi kuin metsän
peili, tutkimaton mysteeri.
Sylisi täynnä
metsän kukkia,
kieloja, vuokkoja,
metsätähtiä.
Emme vaihda
sanaakaan,
sillä katseemme
riittävät kertomaan kaiken.
Sinä katsot silmiini,
taivaan sineen - syvyyteen
ja välillämme
on maan ja taivaan liitto.
Istuudumme alas
sammalen peittämälle
kivelle, vanhemmalle
kuin ihmiskunta.
Minulla on kori.
Olen poiminut siihen
marjoja matkani varrelta,
mustikoita, vadelmia,
metsämansikoita.
Pyydän sinua maistamaan,
"nämä ovat sinun,
metsänneitoni"
sanon ja ojennan koriani.
Sinä otat marjoja käteesi
ja hymyilet vihreät silmäsi
loistaen. Kuinka kauniit
ovatkaan nuo silmät!
Katson, kun poimit
marjoja kämmeneltä
suuhusi.
Näen sinun hymyilevän
sydämelläsi marjojen maku.
Aamun aurinko on jo
kivunnut korkealle,
kaste nousee usvaverhona,
kuin esirippu taivasta kohden.
Hiustesi kastehelmet kimaltelevat,
timanttien lailla
ja jäävät hiuksiisi..
Nostat katseesi ja katsot
minuun. Katsot syvemmälle
silmiini, sieluuni
kuin kukaan aiemmin.
Tunnen, kuinka tutkit minua,
käyt tieni,
kaikki kulkemani polut.
Näen silmissäsi ymmärryksen,
lohdun.
Olen avoin kuin taivas
sinun edessäsi.
Tunnen pakahtuvani tähän tunteeseen.
Pelkään ja toivon,
haluan uskoa.
Painan pääni alas
kuin tuomiotasi odottaen.
Silmät suljettuina odotan,
oletko siinä, kun ne avaan?
Toivon tuntevani
kätesi leukani alla,
nostaen katseeni ylös, silmiisi.
Toivon, että hymyilet,
kumarrut puoleeni ja
suutelet otsaani.
Pelkään, ettet ole siinä,
että olet kadonnut,
usvan lailla aamuarinkoon,
ääneti, vaieten.
Tahdon uskoa, ettet
ole mennyt,
että olet siinä vielä,
kun aurinko jo laskee ja
usva laskee.
Tahdon uskoa,
että olet oppaani,
minne ikinä
metsä meitä viekin.
---
Kosketti.
Kaunista oli.
---
Odotan kunnes
metsä viilenee,
hiljenee
ja hämärä saapuu
usvainen viitta
harteillaan.
Hän ei ole
sanonut sanaakaan
ja kosketuksensa
viipyy.
Tunnen kylmän
kosteuden hiipivän iholleni,
ja nostan katseeni.
Vain kieloja
on hän jättänyt kivelle.
Kadonnut
metsän hämärään,
hiljaisuuteen.
Tunnen rintaani
puristavan,
Kipinän sydämessä
hiipuvan,
mustaksi,
sammuneeksi hiileksi.
Yön viileys tunkee
vaatteisiin, imeytyen ihoon,
luihin ja ytimiin.
Otan korista marjoja
kalpeaan käteeni.
Maistan suussani
niiden makean, mutta
sydämessä ne
maistuvat katkerilta.
Nousen kiveltä ja
voin aistia sen
ikiaikaisen tyyneyden.
Se ei lohduta, ei sääli,
ei vala uskoa,
eikä tuomitse. sille
yksi ihmiselämä on
ohikiitävä hetki,
silmänräpäys.
Suuntaan kulkuni
metsän varjoihin,
välittämättä siitä
minne kulkeudun.
Tunnen yhä tuoksun,
metsänneidon, kukkien,
ja olen näkevinäni
aina jossain häivähdyksen
hänen hiuksistaan.
Katsovan taakseen, odottaen.
Tiedän sen olevan
vain toive. Usvaa,
repaleisia harsoja
puiden oksilla.
Hän on mennyt,
metsänneito,
jättäen vain tuoksunsa.
Voin yhä tuntea
hänen läsnäolonsa,
kaikkialla, ilmassa,
maassa, hämärässä.
Kuljen joukossa
varjojen,
ollen yksi niistä,
metsään harhailemaan
jääneistä. Kuiskaan
hiljaa ”olen sinun,
metsänneito, varjona
tai ihmisenä. Sinun on
sydämeni, sammuneena,
tai hehkuvana”. Kuljen
seuraavaan aamuun,
läpi yön toivoen,
ehkä turhaan, että
kohtaan hänet vielä.
Ehkä hän säikähti,
pelästyi. Ehkä hän näki
kaikki ne kyyneleet, jotka
olen itkenyt
tähdiksi taivaankanteen,
jäätyneiksi pisaroiksi
lehdettömien puiden
oksiin.
Ehkä hän pelkää
minun olevan
syksyn ja talven tuoja.
Yön vaitonainen metsä
herää. Lintujen äänet
palaavat, laulavat
auringon esiin ja
raskas usva alkaa
kiemurrellen väistyä
valon tieltä.
Löydän tieni
varjoista,
metsäaukiolle,
valoon. Siinä
voisin levätä,
lämmitellä, Siihen
käperryn
keräämään lämpöä, että
jaksaisin kulkea vielä
seuraavankin
yön tuoksusi
täyttämässä metsässä
ja toivoa kuulevani
sanasi, eksyä silmiesi
vihreisiin lehtoihin,
tuntea kosketuksesi
usvan ja hämärän
kylmyyden sijaan,
ja hymysi sytyttävän
sydämeni taas.
---
Kai lähetit kauniin runosi hänelle suoraan?
Metsä näyttää kylmältä
pakkasessa
nuotiotuli makkaranpaistossa
lämmittää yhteisen hetken
tuntien vartalon lämmön
vasten toista vartaloa
ja makkarakepistä
pitää kiinni kaksi
käsi koskettaen kättä
jos tunnet ihmiset
tiedät
jos voitat toiset
olet vahva
jos voitat itsesi
olet voimakkaampi
jos rakastat
se säilyy iänkaikkisesti
ja makkaratikun
ja käsien kosketus
säilyy
Auringonpaiste
on korkein pyrkimys
emme ehkä saavuta sitä
mutta voin katsoa ylös
ja nähdä kauneuden
uskoa siihen
ja seurata aurinkoa
ja hymyillä
kun tuoksu on
jättänyt jäljen
ja joku haluaa
tarttua käteen
ja siihen käteen
minäkin haluan tarttua
*hymy*
Kyllä.
Hän vastasi
hiljaisuudella.
Odotan, koska
en muuta voi.
jos tämmönen runo olis itselle runoiltu. Ei huolta, ei ole. Jospa vielä uskallat tämän omalle neidollesi ojentaa.
"Metsän poika tahdon olla sankar jylhän kuusiston"... vai miten se meni. Toiveikkuus versus epätoivo runoissasi kiehtoo. Kaunista ja syvää, niin kuin pitääkin. Niin kauan kuin uskoo jonkin asian olevan pelkkä haave, se myös on sellainen. Toivon rohkeutta ja myönteistä uskoa molemmille, kun taivas ja maa kerran taas kohtaavat...
huhheijjaa: metsänneito on ensimmäisen säkeistön saanut, toista ei.
hiljaisuudensäie: kiitos, tarina jatkuu..
..nyt on vain hiljaisuus..
Herään varjojen
hiipiessä kasvojeni
ylitse.
”oletko se sinä,
metsänneito?” kuiskaan
hiljaa mielessäni,
tuntien sydämeni
sykkeen kiihtyvän,
toivon ja epäilyksen
kouristaessa vatsaa.
Avaan silmäni
kohden auringon
hiipuvaa kehrää
ja vatsaani kouristavat
käärmeet
muuttuvat polttavaksi
tuskaksi. Pettymyksen
ja epätoivon katkeraksi
myrkyksi.
Ei se ollut
sinun varjosi,
metsänneito,
vaan aukean ylle
kaartuvan puun
raskaat oksat.
Tekisi mieli
huutaa, antaa poltteen
haihtua, hälvetä,
mutta tiedän
sen olevan
turhaa. Nielen
karvaan, kuristavan
palan kurkustani.
Nousen istumaan,
annan kyynelten tulla,
pudota poskiltani
sammaleeseen.
”Ylös, matkaan”
kuulen käskevän
itseäni. ”Etsi,
harhaile,
löydä tai katoa” nyt
metsäkin kuiskaa. Kapuan
jaloilleni ja suuntaan
ei mihinkään, vailla
päämäärää, uskoen
epätodelliseen.
Illan tullen
tulee myös
usva, tuo raskas
ja tiheä vaate,
joka kietoutuu minuun
jäädäkseen.
Tunnen itseni
osaksi sitä, ajelehdin
sen oikkujen mukaan,
ja aamulla huomaan
olevani osa
harmaata epätodellista
harsoa, lailla muiden
metsään kadonneiden,
harhailijoiden.
Metsänneidon
näen hetken,
aamuisin, metsäkukkia
keräten, hyräillen.,
kevein askelin,
hymyillen.
Niin kaunis on hän,
metsänneito,
punaiset hiuksensa,
kuin iltarusko,
silmät kuin metsän
smaragdit.
Kunpa hän
viipyisi hetken
kauemmin,
iltaisin.
Hälle pukisin,
metsänneidolle,
tiaaran, kuun valosta
punotun, tähdin ja
sadepisaroin kivetyn.
Ja joka ilta
saavun tuoksuun
metsänneidon,
kunnes talvi sitoo
harhailijat
kimaltavaksi kuuraksi
metsän puihin.
---
metsääsi_eksynyt
Tuli kevät,
jälkeen pitkän talven,
huurteen ja jään.
Tuli neito,
uusi metsänneito,
kevään keiju,
aurinko ja hymy.
Huuliltaan lauluja
lasketteli,
nosti varvut
lempeällä katseellaan,
sulatti kuuran
ja puun kyljestä
huurteen.
Keräsi kasteen
käsiinsä, nosti
huulilleen, maistoi
talven, maistoi kevään.
Nosti neito katseensa
kohti paljaita puiden
latvoja, ohitse ja
tähysi taivasta, tähtiä
ja kuiskasi ”Nouse usva,
tuo minulle
harhailijat, vapauta.
Anna henki, anna elämä,
sillä minä olen
metsänneito
ja nyt on jo kevät”
Tulin kieppuen,
lailla muiden,
kietoen neidon
kosteaan huntuun.
Tunsin neidon lämmön,
huokuvan elämän
virtaavan, tiivistyvän
ja tunsin olevani
lihaa ja verta.
Katsoin silmiin,
sinisiin, kuin
taivaan syvyys. Näin
tähdet ja näin kasteen,
Näin kuivatut
kyyneleet
ja pohjattomat
lähteet.
Tunsin hänen
tutkivan sisintäni,
paljastaen salani
toiveeni ja pelkoni,
palauttaen kaipuun
kalvavan tunteen,
rakkauden janon.
---
Ihminen tarvitsee ihmistä
Ihon vasten ihoa
toisen iloa
Ihminen tarvitsee ihmistä
taivaan lintuja
tähtiä taivaan
kaipuu toiseen
kaipaamme toista
poski vasten poskea
Kurkiaura
on lennossa
ja toisen ilo
Tärkein seisoessa
yhdlellä jalalla
Metsään eksynyt Väinämöinen, onko ymmärrettävä, että kaipaamasi naisen tukka on punainen ja silmät vihreät?
Onko ehkä mahdollista, että runoissa on eräänlainen vinkki muutenkin? Sinusta siis? Jotakin, jonka hän osaa laskea 1 1?
Metsä on täynnä salaisuuksia. Kavalimmat tarinat riipivästä yksinäisyydestä ja jäätyneestä rakkaudesta se kertoo öisin kuun valossa, oksien taipuessa tuuleen piiskan alla ja kyynelvirtojen hyppelehtiessä noroina uomissaan.
Yö on musta kuin sielunveli ja aamun tunteina odotetaan henkeä pidätellen valkoista neitoa valoviittoineen. Neito näet muuttaa kaiken laulullaan ja viehkeällä kuiskinnallaan: kutsuen lakkaamatta sukeltamaan sisään ja juomaan loputtomasta Graalin maljasta.
Kerrotaan, että malja on painava ja raskas kuin kuolema. Se upottaa helposti ihmislapsen loputtomaan uusien alkujen mereen: suoden epätoivoissaan juoneille hetken huumaavan helpotuksen, sydämen elpymisen, jonka jälkeen jälleen uuden kirvelevän odotuksen.
Kuningas ja minä kuulimme tarinan metsän kertomana ja sielumme syleili toisiaan kuin ystävä ystävää pitkän matkan jälkeen.
Kauniisti ja syvällisesti ajateltu ja kirjoitettu, Kuninkaanlaakso.
Kaunista
Kiva oli lukea.
Graalin maljasta join,
yhden alun loppua muistelin,
jotain jälleen itsestäni tajusin.
onnetonta jodlausta
Hymy huulilla luen tekstejäsi.
Sinunko nämä ovat kaikki?
Minustako ne kertovat?
Hellin mielin otan ne vastaan.
Sinnekö ne jäävät....tuuleen...
ei tosiaankaan ole samalta kaikki
Kauniita runoja. Tiesit kaiken..
Menee kylmät väreet oikeastaan... alitajunta tai jokin voima sitoi tekstit todellisuudeksi eräänlaiseksi. Ne osuvat siten ennustaen tulevaa... Pelkäisin jos en ymmärtäisi mukana koko ajan olleen jotain selittämätöntä, jotain johon osallistuin silloin tajuamatta, tajuten yhteyden nyt vasta.
Mitä sinä tuosta tajusit? Kerrotko?
'Metsääsi_eksynyt' ja 'Soulbound' on sama henkilö, minä.
Muut kirjoitukset ovat muiden henkilöiden.
Olen kirjoitellut tänne runoja muina aikoina myös muilla nimimerkeillä.
Runoja en enää kirjoita, joten ne mitä täällä on, ovat viimeiseni.
Sinällään ihmeellistä, että joku oli kaivanut/löytänyt näinkin vanhan ketjun täältä.
No, hyvä että olet toimittanut runosi eteenpäin oikealle kohteelle.
Minulle ei ole kukaan koskaan kirjoittanut runoja,
joten Metsänneito en ole. Ei se kyllä sopisi nimikirjaimiinkaan.
Niin, siinäpä se suurin virhe olikin. Siitä tullaankin kysymykseen "Miksi kirjoittaa runoja kenellekään, jos ne tuntuvat vain säikyttävän ihmisen pois, tai aiheuttavan muissa mustasukkaisuutta ja kateutta?"
Olkoon, ei enää satuttavia sanoja, ei paperilla, eikä muutenkaan.
Älä lopeta kirjoittamista sen vuoksi, että joku lyttää sinua. Maailmaan mahtuu aina kateellisia ja ikäviä ihmisiä. Kauniit kirjoitukset piristää monia.
Kenelle kirjoitit runosi?
Minulle tietty
Sanoit silloin: En mä ole sun kulta. Olet silti koska minä sanoin niin.
Ei kannata välittää. Ehkä hän lukee kuitenkin ajatuksesi täältä ja jos olette puhuneetkin tunteista tai jotain niin tiedät hänet ja hän sinut...
Tykkään tietty ja runoistasi