Perheeseemme kuuluu minä, mieheni ja miehen kaksi lasta, joista toinen murkkuikäinen ja toinen vielä ihan lapsi. Olemme asuneet tällä kokoonpanolla 3,5 vuotta, noin. Lapset tapaavat äitiään koulun lomilla.
Meillä on aiemminkin ollut puhetta lapsen hankkimisesta, ja sitten on aina päätetty katsoa ja siirtää. Nyt asia on taas tullut puheeksi. Ei lasta aivan heti. Vanhemmalla lapsella on aika rasittava käytös/tunne-elämään vaikuttava häiriö (en muista diagnoosin nimeä), mutta ehkä sitten, kun hänen tilanteensa on muuttunut tasaisemmaksi. Itse minun pitäisi pystyä lopettamaan ensin joitain sikiölle vaarallisia lääkkeitä.
Osittain lapsihaluni syynä on se, että koen aina itseni ulkopuoliseksi ja jotenkin laiminlyödyksi. Minulla ei esimerkiksi ole päätösvaltaa juuri mihinkään, vaikka minä olen se, joka lapsia kotona hoitaa, kun mies on töissä. Minua ei muisteta jouluna, syntymäpäivänä tai äitienpäivänä (kuulostaa ihan pikkujutulta, mutta tekee minut surulliseksi). Joskus tuntuu kuin olisin täällä au pairina. Olen ajatellut, että jos minulla ja miehellä olisi yhteinen lapsi, tämä tuntuisi minusta enemmän perheeltä, ja minullakin niin sanotusti olisi jotain pelissä tässä kuviossa.
Haluaisin kuulla, miten muiden suhde lapsipuoliin ja kokemus perheestä on muuttunut yhteisen lapsen myötä. Ihan tietääkseni, onko tässä mitään järkeä.
Ja ei nyt mitään ihan päätöntä kinaamista ja haukkumista, kiitos.
Meillä on aiemminkin ollut puhetta lapsen hankkimisesta, ja sitten on aina päätetty katsoa ja siirtää. Nyt asia on taas tullut puheeksi. Ei lasta aivan heti. Vanhemmalla lapsella on aika rasittava käytös/tunne-elämään vaikuttava häiriö (en muista diagnoosin nimeä), mutta ehkä sitten, kun hänen tilanteensa on muuttunut tasaisemmaksi. Itse minun pitäisi pystyä lopettamaan ensin joitain sikiölle vaarallisia lääkkeitä.
Osittain lapsihaluni syynä on se, että koen aina itseni ulkopuoliseksi ja jotenkin laiminlyödyksi. Minulla ei esimerkiksi ole päätösvaltaa juuri mihinkään, vaikka minä olen se, joka lapsia kotona hoitaa, kun mies on töissä. Minua ei muisteta jouluna, syntymäpäivänä tai äitienpäivänä (kuulostaa ihan pikkujutulta, mutta tekee minut surulliseksi). Joskus tuntuu kuin olisin täällä au pairina. Olen ajatellut, että jos minulla ja miehellä olisi yhteinen lapsi, tämä tuntuisi minusta enemmän perheeltä, ja minullakin niin sanotusti olisi jotain pelissä tässä kuviossa.
Haluaisin kuulla, miten muiden suhde lapsipuoliin ja kokemus perheestä on muuttunut yhteisen lapsen myötä. Ihan tietääkseni, onko tässä mitään järkeä.
Ja ei nyt mitään ihan päätöntä kinaamista ja haukkumista, kiitos.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Voi ei... Ihan suorin sanoin: lasta EI KOSKAAN TEHDÄ SIKSI, ETTÄ SEN ODOTETAAN MUUTTAVAN ASIOITA PAREMPAAN SUUNTAAN. Tuliko varmasti selväksi? Sanon tämän näin ponnekkaasti siksi, koska muutoin tulet elämässä todella katumaan jälkikäteen...
Lasta kannattaa toivoa vain sellaiseen elämäntilanteeseen ja parisuhteeseen, jossa asiat on mallillaan. Sellaiseen suhteeseen, jossa on kunnioitusta, toisen arvostusta yms. Ei sitä arvostusta tule sillä, että teille tulisi yhteinen lapsi. Miksi luulet että tulisi? Kyllä sinä olet arvostettava ihminen jo nyt.
Ehkä äitienpäivä on sellainen mielipiteitä jakava äitipuolen suhteen... Mutta jos sinua ei muisteta esim edes jouluna, ja jos sinulla ei ole sanavaltaa omassa kodissasi, vaikka olet paljosta vielä vastuussakin, niin teillä on asiat todella pahasti päin seiniä. Tilanne tulee pitkällä tähtäimellä vain pahenemaan.
Jos haluat biologisesti oman lapsen, niin joko vaihda miestä, ja mene ensin perhetarapiaan selvittämään juurta jaksain miehesi kanssa, että miten saisin enemmän kunnioitusta. Sitten jos joskus asiat todella löytävät tasapainon ja olette onnellisia ja sitoutuneita koko perheeseen, niin vasta sitten voitte miettiä lasta.
Lapsen saaminen tuo jo vahvaankin suhteeseen niin suuria muutoksia ja paineita, että teidän tapauksessa lapsi olisi varma tie eroon. Täysin varma.
Jäin miettimään tuota....että lasta ei saa koskaan tehdä, että asiat muuttuisivat paremmiksi. Eikö juuri toive siitä, että asiat lapsen myötä muuttuvat jollakin tapaa paremmiksi, ole ihmisten ainoa syy tehdä lapsia. Jos nyt ei lasketa vahinkolapsia, joiden kanssa raskaus oli jo niin pitkällä, ettei aborttia voinut tehdä. Kukaan tuskin tekee lapsia, jotta asiat muuttuisivat huonommiksi.
Sekään ei ole aivan totta, etteikö suhteemme olisi vahva. Olemme viiden vuoden aikana käyneet läpi todella radikaaleja muutoksia, esimerkiksi sen, kun mieheni lapset muuttivat meille yhden yön varoitusajalla (lastensuojelu olisi muuten vienyt äidin luota lastenkotiin), minun vakavan sairastumiseni ja työkyvyttömyyseläkkeeni, toisen lapsen vaikean mielenhäiriön, sen että mies meni töihin ja minä jäin hoitamaan niin sanotusti vieraita lapsia jne. jne. Olen usein itsekin yllättynyt, että yhä olemme yhdessä.
Lähinnä mietin sellaisia asioita, kuin että pystyykö oman lapsen jälkeen enää samalla tavalla rakastamaan puolison lapsia, miten lapsipuolet vauvan kokisivat, miten meillä jaksettaisiin vauvan ja häiriintyneen lapsen kanssa, tuntisinko enemmän kuuluvani joukkoon jos olisin äiti ja tietäisin miltä vanhemmuus tuntuu...ehkä eniten juuri mietin tuota jälkimmäistä.
no sinuna ehkä ensin keskustelisin miehen kanssa että mistä tuo laiminlyönti ja muistamatta jättäminen johtuu.
eikä lapsia sen takia tehdä että asiat muuttuisivat parempan suuntaan. lapsia tehdään/saadaan koska lapsia halutaan ja se on puolisoiden yhteinen päätös ns."jakaa" elämänsä ja myös siirtää suhde vakavammalle tasolle yms. yms...
on törkeätä että kuvitellaan lapsen olevan joku "laastari" joka parantaa jokaisen vian suhteessa..
ne suhteen viat tulee korjata ENNEN lasta!
jotta lapsella olisi hyvä syntyä perheeseenne niin asioiden tulisi olla kunnossa.
ei tuommoiseen suhteeseen lasta ainakaan voi suositella...
asiat pitää selvittää ensin.
Aloitukseni on nyt ilmeisesti ollut hyvin epäselvä, mutta sitoutuminen on nyt siis tässä se pääpointti, en edes tiedä miksi nyt marisin jostain joululahjoista. Minulla on kaksi lapsipuolta, mutta koska en ole huoltaja, en voi päättää kasvatuslinjauksista, loppupelissä. Jos minä ja miehemme eroaisimme, minulla ehkä säilyisi tapaamisoikeus lapsiin, mutta vain ehkä. Jos mieheni vaikka kuolisi, lasten äiti ei ikimaailmassa antaisi minun tavata lapsia. En lopulta osaa sanoa mikä merkitykseni lapsille on, mutta valtuuksien puute saa minut tuntemaan, että tekemäni työ on tyhjää.
Tilanne on vielä se, että olen alle kolmekymppinen, mieheni yli kymmenen vuotta vanhempi. Minulla on aina auki se takaportti, että voin napata koiran kainaloon ja lähteä vaikka opiskelemaan. Mutta kun minä en halua sitä takaporttia. Olen levoton, pahoitan mieleni helposti, olen herkästi sanomassa, että jollei minua kerran kaivata niin... Mutta en ikimaailmassa oikeasti ole lähdössä yhtään minnekään. Rakastan perhettäni.
Mieheni iän huomioiden alkaisi olla viisasta ihan oikeasti saada lapsi, ettei mieheni ole isoisän ikäinen lapsemme ollessa ala-asteella. Miehelle lapsi on ok, ei pakko, mutta tervetullut jos on tullakseen.
Mutta minulla ei siis ole uskomusta, että elämä muuttuisi jotenkin auvoisaksi lapsen myötä ja suhde täysin kitkattomaksi, kuten kirjoittaja ilmeisesti olettaa.
Ja vielä. Onko suhteita, joissa ei ole mitään ongelmia? Jos ainoastaan täysin ongelmattomaan suhteeseen saa hankkia lapsen, täällä ei taitaisi olla kovinkaan montaa lasta.
En ymmärrä tuota ajatusta, että koska et ole huoltaja, niin sinulla ei ole varsinaisesti sanomista kasvatusasioissa. Kyllä minun miehelläni, lasteni isäpuolella, on tässä yhteisessä kodissa tasan samat oikeudet (ja velvollisuudet) lasten suhteen kuin minullakin. Samoin minulla on äitipuolena hänen lapsensa suhteen.
Laki määrittelee huoltajan oikeudet ja velvollisuudet. Mutta se, miten miehesi ottaa sinut tasavahvaksi kasvattajaksi rinnalleen, on puhtaasti teidän perheen sisäinen asia. Jos miehesi vetoaa siihen, että et ole huoltaja, niin kunnioitus puuttuu täysin.
Ja jos sinulla ei ole oikeuksia omassa kodissasi kasvatuksen suhteen, niin ei pidä olla velvollisuuksiakaan. Älä hoida lapsia siis.
Oikeastaan olen samaa mieltä. Pitkään aikaan en tosin joutunut ottamaankaan lapsista suurempaa vastuuta. En joudu vieläkään täysin. Jotkut tilanteet ovat sellaisia, että vanhempi lapsi hermostuu niissä aina ja homma menee nyrkin heilutukseksi ja tavaroiden rikkomiseksi, ja mies hoitaa ne vakio-ongelmatilanteet, ihan siitä syystä, että poika on fyysisesti suunnilleen yhtä vahva kuin minä.
Toisaalta, tämä on ehkä meidän perheessämme vasta kehittymässä, eikä vielä tiedä, mikä lopullinen muoto on. Olin todella nuori, kun lapset muuttivat meille (tai omasta mielestäni nuori, muistaakseni 22 vai 23), oikeastaan näin jälkeen päin ajatellen oikein sellainen lapsivaimo. Mieheni vanhempien parisuhde on juuri sellainen, että isä on kaikkitietävä tyrannipatriarkka ja äiti marttyyri. Meille kehittyi samanlainen kuvio. Sitten tuli sairastumiseni, jonka vuoksi en pariin vuoteen pystynyt ottamaan vastuuta muuta kuin omasta jaksamisestani. Nykyään jaksan paljon paremmin. Yhtenä päivänä tässä (aloitukseni jälkeen), muuten kiukustauin miehelle ja annoin kuulua, että minä en ole hänen äitinsä ja että minä en omalla lastenhoitovuorollani rupea noudattamaan sääntöjä, joissa ei ole mitään järkeä (miehelläni on esimerkiksi jokin ihme fiksaatio, että lautanen pitää aina syödä tyhjäksi, kun taas minä olen sitä mieltä, että jos on kolmekymmentä kertaa maistanut sieniä ja ne kuvottavat edelleen, ne saa jättää syömättä), ja että en jaksa kuunnella ikuista nalkutusta siitä, kuinka on tiskit tiskattu huonosti ja kaikki väärin tehty. Mieheni meni ihan hämilleen ja lupasi lopettaa nalkuttamisen, ja sanoi myös, että tietenkin minuakin pitää totella ja minä saan päättää perheen asioista. No, tänään ajattelin ottaa puheeksi sen, että meidän olisi hyvä tutustua edes vähän lasten kavereiden vanhempiin, niin olisi helpompi tietää, missä muksut ihan oikeasti painelevat. Katsotaan, miten keskustelussa käy.
Tämä keskusteluketju on ollut todella outo, koska sen jälkeen, kun aloitin tämän (ei siitä viikkoa kauempaa voi olla), aika moni asia, josta valitin, on selvinnyt. Ei ehkä olisi, jos tänne kirjoitetut negatiiviset viestit olisi jätetty kirjoittamatta.
Jospa päättäisit ihan itse miehesi kanssa. Kyllä sinä loppupeleissä tiedät mitä tehdä. Täältä on turha kysellä, sillä saat sellaisia vastauksia jotka varmaan pahoittavat mielesi.
Ihan hyvä asia tuo että olet miettinyt asiaa monelta kantilta etkä suinpäin rynnännyt vauvaa tekemään.
Oletko sanonut miehellesi että olisi kivaa kun hän joskus muistaisi sinua että vaikka sanomalla kiitos. Ehkä mies noudattaa jotain lapsuudessaan opittua mallia että lahjat ei ole tärkeitä tai itse olet viestinyt jollaintavoin hänelle että sinulle ei tarvitse ostaa mitään ja et tarvitse kiitoksia. Ehkä hän näyttää jotenkin muuten sinulle että olet arvokas.
Minusta tuntuu, en tiedä, että olet sellainen ihminen joka ei paljon kiitoksia vaadi itselleen ja tekee kaiken nurkumatta. Kuitenkin siellä sisällä on sellainen ajatus että voi kun minuakin muistettaisiin vaikkapa vaan jollain pienellä lahjalla että minäkin olen olemassa. Olet vaatimaton.
Miehesi voi olla väsynyt. Työstä, lapsista huolissaan, taloustilanne yms. Hän ei sitten pysty ajattelemaankaan muuta. Minusta vaan tuntuu siltä, että jos uskallat aukaista suusi ja kerrot miehellesi, mistä se kenkä puristaa niin siihen huomioonkin voi tulla muutos.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi ja onnea tulevaisuuteen.
En minä oikeastaan pahoita mieltäni. Itse en vain miellä, että tässä tilanteessa nyt oltaisiin hakemassa jotain laastariratkaisua. Ollaan päätetty olla yhdessä, tapahtui mitä tapahtui, oli arki sitten miten vaikeaa hyvänsä.
Eilen juttelin mieheni kanssa siitä, mieltääkö hän suhteemme lujaksi vai heikoksi. Hän sanoi, että hänen puoleltaan suhde on luja, hän toivoo, että voimme olla yhdessä loppuelämämme, mutta heikkous tulee minun puoleltani: siitä, että koen aina itseni ulkopuoliseksi, vaikka tosiasiassa olen miehelle ja lapsille todella tärkeä. Joten: kannatti siis kysyä suoraan. Ulkopuolisuuden kokemus tosin tuskin muuttuisi, vaikka meillä olisi kymmenen yhteistä lasta. Olen tainnut kokea itseni turhaksi ja ei-toivotuksi aina.
Ja kyllä: taidan olla juuri sellainen ihminen, joka hoitaa asiat valittamatta ja on näennäisen vaatimaton, vaikka oikeasti kaipaisi enemmän huomioimista. Siitäkin puhuin. Mieheni mielestä minua huomioidaan tässä perheessä eniten, koska minun vointini vaikuttaa niin paljon koko perheen tasapainoon. Eli taas olin ajatuksieni kanssa ihan metsässä. Minulla on sairauteeni liittyen vaikeuksia tunnistaa ihmisten positiivisia ilmeitä ja eleitä. Kai nuo ovat jotain lapsuudesta jääneitä juttuja, koska lapsuudenkodissani kukaan ei koskaan välittänyt minusta tippaakaan, aikuiset sähläsivät omien ihmissuhteidensa kanssa.
Kun lukee mitä kirjoitat niin tuntuu että olet valmis äidiksi. Jos olet lapsillekkin tärkeä niin varmasti he hyväksyvät uuden sisaruksen.
Mä ainakin tein lapsia siksi, että mies unohtaisi entiset lapsensa ja eksänsä, ettei he tulisi meidän onnea ja perhettämme kiusamaan ja sotkemaan. En tietänkään sanonut että siksi halusin lapsia, mutta hyvinhän siinä kuitenkin kävi, ei täällä pahemmin ole entiset miehen lapset lorvailleet ja olleet passattavina, ja eksäkin tajusi että olemalla poissa miehen silmistä lapsineen, kunnioittaa meitä ja miehen uutta perhettä. Välinpitämättömyys on parempi konsti päästä epämiellyttävistä ja häiriköistä eroon kuin sanoa se suoraan, siitä syntyy vaan riitaa, mutta näyttämällä se, että epämiellyttävät ihmiset ovat kuin tyhjää ja huomaamattomia meidän silmissä, se käy kätevästi ja nopeammin. Meillä onni kukoistaa, ja olemme kaikki onnellisia siitä, ettei meidän arkea pilaa ihmiset, jotka käyttäisivät vaan hyväksi rahallisesti meitä, mieshän maksaa ylisuuret elarit, ja se pitää riittää. Miehenkin mielestä se on riittävä korvaus siitä, olemme samaa mieltä lähes joka asiasta. Miehellä on nyt uusia lapsia, ja hän on loistava isä heille, eikä kaipaa entisiä lapsia, kun on saanut tilalle paljon palejon enemmän.
No tuo nyt taas on vain ihan sairasta.
Ne on niitä lissun tuulestatemmattuja jorinoita.
Älä lissu jauha pas-kaa, sinä olet yksineläjä ,vanha katkera juoppo.
Tänne on nyt tullut aika paljon pauhausta siitä, että suhteen pitää ollaa varma ja ongelmaton, ennen kuin lasta voi alkaa ajatella.
Luin äsken läpi ketjun kokonaisuudessaan, ja minulle tuli sellainen olo, että tuossa mesoamisessa on....no jotain naivia, tekopyhääkin.
Ensinnäkin varma suhde. Onko sellaista olemassa. Tilastollisesti muistaakseni kuusi kymmenestä avioliitosta päättyy eroon. On tietysti kaunista ajatella, että yhdessä ollaan hautaan asti, ja ylä ja alamäissä, mutta loppuelämä on pitkä aika. Optimistisesti varmaan miehenikin ajatteli saadessaan lapsia exänsä kanssa. Suhteen loppu oli ruma ja mies muistaa vuodet exän kanssa nykyään yhtenä helvettinä, jonka lopettaminen oli paras päätös hänen koko elämässään. Nyt mies on sitä mieltä, että viisi vuotta minun kanssani ovat olleet onnellisinta aikaa hänen elämässään. Minun edellinen parisuhteeni oli onnellinen, mutta sitten vain tajusimme haluavamme elämältä täysin eri asioita. Olen exäni ystävä edelleen, mutta en voisi enää kuvitellakaan eläväni kenekään muun kuin nykyisen mieheni kanssa. Mutta mitä on vaikkapa kymmenen vuotta myöhemmin? Ei koskaan voi olla täysin varma. Ihmiset ihastuvat, rakastuvat, pettävät, sairastuvat vaikkapa muistisairauksiin, ties mitä. Tulevaisuus on tuntematon.
Toisekseen, ongelmaton suhde. Sellaista ei ole. On eri asia, jos suhde on poikkeuksellisen riitaisa ja epäharmoninen, tai toinen on osoittautunut epäluotettavaksi. Riitelyä lapsi vain pahentaa. Pettämistä samoin. Mutta että ei ainoaakaan ongelmaa...ei herranjumala sinun kanssasi, joka taivastelit, kuinka törkeää on käyttää lasta laastarina ongelmiin. Eihän täällä saisi lapsentekoajokorttia kukaan, jos kaikki perheen sisäiseen dynamiikkaan liittyvät erimielisyydet johtaisivat lapsikieltoon.
Oikeastaan, voisin kommentaattoreille tähän loppuun vielä lisätä kysymyksen: koska lasta voi alkaa yrittää saamaan?
Lapsia kai yleensä tehdään sen vuoksi, että halutaan lapsi. Ihmisellä on sellainen vietti saada lapsia.
On ihan pakko nyt sanoa, että joskus lapsi tehdään korjaamaan jotakin tai tuomaan onnea, jota ei ole. Tässä ikävä kyllä pannaan täysin aikuisista riippuvan olennon harteille sellainen taakka, että seuraukset on jotain aivan muuta kuin toivottiin. Lapsi ei ratkaise ongelmia, joita aikuiset itse eivät pysty ratkaisemaan. Ongelmia tulee vain lisää.
Jos haluatte lapsen, teette lapsen. Mutta älkää kuvitelko sen ratkaisevan mitään ongelmia, joita perheessä on. Päin vastoin, kaikilta vaaditaan entistä enemmän.
en usko että kukaan rakastaa vieraita lapsia yhtä paljon kuin omia lapsia, se on mahdotonta, ellei saa riittävää korvausta vieraiden lasten kasvattamaisesta. Omituista on se että vaikka mies maksaa elareita, joutuu hän exänsä painostuksesta vielä sijoittamaan omat lapset omaan kotiinsa ja hoitamaan vaikka maksaa exälle siitä. Kiristystä ja ihme et miehet suostuu. Kuka haluaa vieraita lapsia sotkemaan omaan kotiinsa, kylä se uusi vaimo voisi topakasti miehelle sanoa että sori vaan tänne ne ei tule. Ei miehen kuulu ilmatteeks hoitaa kun joutuu siitä vielä maksaan että entiset lapset tulee kotiin sotkemaan. Jos mun miehel olis vekaroita niin ottaisin kyllä ruokarahaa ja siivottaisin heillä talomme ennenkuin kotia menisivät, jotain tehtävä huolenpidon eteen. Nyky yhteiskunta vaan on semmoinen että lapset ajeteaan isän luokse vaikka heillä on äitikin, mutta äitejä säälitään ja autetaan vaikka ovat aika laiskoja nykysin.
Lissuvirpianneli. Sinä se et osaa puhua kuin sotkemisesta. Näin sinä rivien välitä kerrot minkälainen pärsöönä sinä olet. Lasten vihaaja numero uno.
Toisissa kirjoituksissasi olet niin suojeleva että. Peen marjat sanon minä.
Lissu hei, onneksi sulla ei ole miestä, eikä sua kukaan huolikkaan, vanhaa juoppoa.
Sinähän sen tiedät Virpukka lissu. Oien sanojesi mukaan äiti. Eli laiska kuin mikä. Sinähän sen sanoit. Sinä voit olla laiska , mutta moni muu äiti ei ole laiska.
Meillä täysin sama tilanne. Äiti häippäsi ja dumppasi lapsensa meille. Olin tällöin raskaana ja tilanne tuli todella yllättäen. Olen myös 10 v nuorempi kuin mieheni, jos sillä merkitystä.
Kyllä se vaan niin on, että jos on oma lapsi, tuntuu lapsiperheen pyörittäminen tai siinä edes eläminen aika paljon mielekkäämmältä. En itse vapaaehtoisesti olisi itseäni laittanut tilanteeseen, jossa joudun tuhlaamaan lapsettoman arkeni muiden lapsiin - vaikka ihan kivoja lapsia ovatkin.
Meillä on nyt omakin lapsi ja se on jeesannut yllä olevaan. Kiinnostaa pyykinpesu aika paljon enemmän kun on omasta lapsesta kyse, eikä tunnu, että on palvelija vain muille. Toisaalta se on myös ajanut meitä kuppikuntiin biologisten siteiden suhteen. Toisaalta taas vahvistanut parisuhdetta. Pitää olla aika taitava, että pystyy elämään uusperheessä. Sen olen huomannut.
Kertoisitko lisää tuosta kuppikuntaongelmasta? Nimittäin tuo on juuri se, mitä pelkään tapahtuvan.