Nostan jo valmiiksi todella peukkua niille selviytyjille ja taistelijoille, jotka ovat masennuksesta selviytyneet, tai etenkin niille joiden vaikeudet ei olisikaan vielä selätetty. Itselläni ei edes ole juuri mitään oikeasti vakaavaa tai traumaattista sattunut elämäni varrella, ja siksi tuntuu aivan järjettömältä, että joka päivä päässäni pauhaa ajatus itsemurhasta, poispääsystä. Olen vakavasti masentunut, ja tuntuu ettei siihen ole edes oikeutta, mikä edelleen lisää sitä omaa tuskaa. Lisäksi todettu epävakaapersoonallisuushäiriö
Oon vaan järjettömän pettynyt itteeni ja tunnen niin paljon vihaa yhteiskuntaa kohtaan. Liikaa asioita, jotka hoidetaan päin helvettiä, ja tuntuu ettei mihinkään/kehenkään voi luottaa. Ja nyt en luota itseenikään. Tässä on kituuteltu elossa sen varjolla, etten halua vanhempieni joutuvan kokemaan oman lapsensa menettämistä. Mutta toisaalta, nään sen tuskan,huolen ja kivun joka päivä heidän sisällään kun joutuvat katsomaan vierestä kun aikuinen ihminen kärsii suunnattomasti.
Kuinka kauan tätä tällästä on tarkotus jatkaa? Masennuksen takia amk jäi kesken, sitä ennen työkokemusta samalta alalta muutaman vuoden ajan, ja nyt luultavasti ennusteena köyhänä mielenterveypotilaana kituuttaminen.. Ja jos tästä joskus selviää, kuka haluaa töihin entistä mielenterveyspotilasta, joka on jättänyt amk opinnot kesken ja työhistoriassa pitkä aukko? No one. Lisäksi elämä tuen avulla on todella köyhää, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Siinäpä sitten kuntoudu.... Tuntuu että on aivan sitä alinta pohjasakkaa. Työttömien olot tässä maassa on ihan hirveät, ahdistettu nurkkaan ja tämä ns. "kuntouttava" työtoiminta ja työharjoittelut ovat niin toimimattomia, alistavia ja suoranaista nöyryyttämistä. HYVÄLTÄ NÄYTTÄÄ TULEVAISUUS SIIS!
Ja tässäkin hassua, että tiedostan tavallaan samalla että nään maailman/tulevaisuuden ja kaiken nyt näiden masennus "silmälasien" kautta, mutta knu sitä näkökulmaa ei oikeasti pysty muuttamaan. Tai asennetta. Kumpa mä oisin niin viisas että osaisin kertoa jollekkin, että miten mua edes vois auttaa. Kun en tiedä, ja sitten tulee vaivaantunut olo kun joku yrittää auttaa, olen kiittänyt oikeasti vilpittömästi siitä että ovat olemassa. En vain halua sanoa sitä että se ei oikeasti vaan auta, jos joku olisi mun tilanteessa, niin en mä osais sen paremmin kyllä autta
Oon vaan järjettömän pettynyt itteeni ja tunnen niin paljon vihaa yhteiskuntaa kohtaan. Liikaa asioita, jotka hoidetaan päin helvettiä, ja tuntuu ettei mihinkään/kehenkään voi luottaa. Ja nyt en luota itseenikään. Tässä on kituuteltu elossa sen varjolla, etten halua vanhempieni joutuvan kokemaan oman lapsensa menettämistä. Mutta toisaalta, nään sen tuskan,huolen ja kivun joka päivä heidän sisällään kun joutuvat katsomaan vierestä kun aikuinen ihminen kärsii suunnattomasti.
Kuinka kauan tätä tällästä on tarkotus jatkaa? Masennuksen takia amk jäi kesken, sitä ennen työkokemusta samalta alalta muutaman vuoden ajan, ja nyt luultavasti ennusteena köyhänä mielenterveypotilaana kituuttaminen.. Ja jos tästä joskus selviää, kuka haluaa töihin entistä mielenterveyspotilasta, joka on jättänyt amk opinnot kesken ja työhistoriassa pitkä aukko? No one. Lisäksi elämä tuen avulla on todella köyhää, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Siinäpä sitten kuntoudu.... Tuntuu että on aivan sitä alinta pohjasakkaa. Työttömien olot tässä maassa on ihan hirveät, ahdistettu nurkkaan ja tämä ns. "kuntouttava" työtoiminta ja työharjoittelut ovat niin toimimattomia, alistavia ja suoranaista nöyryyttämistä. HYVÄLTÄ NÄYTTÄÄ TULEVAISUUS SIIS!
Ja tässäkin hassua, että tiedostan tavallaan samalla että nään maailman/tulevaisuuden ja kaiken nyt näiden masennus "silmälasien" kautta, mutta knu sitä näkökulmaa ei oikeasti pysty muuttamaan. Tai asennetta. Kumpa mä oisin niin viisas että osaisin kertoa jollekkin, että miten mua edes vois auttaa. Kun en tiedä, ja sitten tulee vaivaantunut olo kun joku yrittää auttaa, olen kiittänyt oikeasti vilpittömästi siitä että ovat olemassa. En vain halua sanoa sitä että se ei oikeasti vaan auta, jos joku olisi mun tilanteessa, niin en mä osais sen paremmin kyllä autta
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tarinasi on täysin samanlainen kuin itselläni. Tosin se alkoi nuorempana, lukiossa jo, joka jäi kesken. Omalla kohdallani itsemurha ei ole vaihtoehto, koska laitan muiden hyvinvoinnin omani edelle. Tuhoaisin vanhempieni elämän tappamalla itseni ja sitä en vaan voi aiheuttaa heille. Varsinkaan kaiken sen tuen ja avun jälkeen mitä olen heiltä saanut. Heidän vuokseen kestän tämän paskan, on pakko.... mutta sitten kun he ovat kuolleet, voin päättää oman elämänikin. Tuntuu että kaikkea apua on jo kokeiltu, mutta mikään ei vaan auta. Olen ollut useamman kertaa osastolla, käynyt terapiassa ja kuntouttavassa toiminnassa, olen myös saanut sähköhoitoa jokaisella kerralla kun osastolla olen ollut. Sähköhoito on toiminut parhaiten, mutta sekään ei ole ollut pysyvää. Välillä on ollut vähän enemmän energiaa, mutta joka kerta palataan tähän samaan paskaan. Olen niin helvetin väsynyt, turhautunut ja vihainen. En mä ole ansainnut tätä! Olen helvetin hyvä ihminen aina ollut ja siksi tämä tuntuu niin saatanan epäreilulta. Toivo paremmasta on täysin hukassa... Kaikkea ei vaan voi korjata.
Mullakin on osastojaksoja takana, monia eri lääkityksiä on kokeiltu ja syön nytkin masennukseen lääkettä, vaikka en oikeastaan tahtoisi. En ole tarpeeksi vahva taistelemaan lääkäreitä vastaan, ne jotenkin olettaa että jos ei halua lääkettä, ei ole myöskään motivaatiota hoitaa itseään kuntoon... En koe, että lääkkeet ovat koskaan antaneet apua, jos ei rauhottavia lasketa. Psykoterapiassa en oo käynyt, mutta sen haluisin aloittaa. Pelottaa vaan että mulle ei sitä myönnetä...Tai no mitäpä en pelkäis. Ja jos se myönnettäis, pelkään et valitsen väärän psykoterapeutin ja/tai se ei auta ja maksan sitten vähistä sairauspäivärahoista käynnit turhaan.. Pyörin vaan kehää, miten katkasta tää?
Sinullekin ehdottamasti luettavaksi seuraavaa.
Your Drug May Be Your Problem
Peter R. Breggin, David Cohen, Peter R. Breggin
POKKARI , englanti, 2007
http://www.adlibris.com/fi/kirja/your-drug-may-be-your-problem-9780738210988
Samaa on täälläkin. On käyty osastohoidot moneen kertaan, oltu suljetulla osastolla ja vapaaehtoisesti, terapiassa. Nyt olen avo-osasthohoidossa, joka on kuntoutusta ja nyt mennyt kaiken lisäksi sukset ristiin hoitajien kanssa, koska kohdeltu huonosti ja todennäkösesti mut laitetaan taas osastohoitoon, koska olen ongelmatapaus. Kuten yllä mainitaan ei kukaan huoli tämmösiä töihin ja siksi olenkin eläkkeellä ja hoitajat ne vaan jaksaa yrittää pakkotuputtaa työkuntouttavaa eläkkeen lisäksi johon en tule suostumaan ikinä, koska ei ole pakko. On tää niin perseestä tämmönen. Psykoterapiaa voisin kanssa itsekkin kokeilla, koska se on vielä käymättä ja varmasti se myönnetään tämmöselle ongelmatapaukselle mennen tullen....
Hae Kelan avustamaan psykoterapiaan! Ota yhteyttä terveysasemaasi ja kerro heille tilanteesi. Sieltä ohjaavat sinut eteenpäin. Luin viesteistäsi, että haluaisit terapiaan, mutta pelkäät ettet saa sitä. Älä pelkää, kaikki järjestyy! Hae apua :-)
Epävakaa persoonallisuus on muiden persoonallisuushäiriöiden ohella asia, joka voi todella haitata elämässä selvitymistä. Siksi sinun olisikin syytä hakeutua terapiaan, jos haluat löytää tasapainon ja selviytymiskeinoja elämääsi. Omalla kohdalla oma impulsiivisuus toi niin paljon paskaa elämään ja huonoja kokemuksia, että kesti vuosikausia tajuta, kuinka paljon sillä haavoitin itseäni. Saatoin lopetella kouluja ja aloitella niitä, enkä pystynyt mitenkään sitoutumaan mihinkään ja olin tunteiden armoilla. Olen epäillyt itselläni epävakaata persoonallisuushäiriötä, mutta en siltikään ollut saanut diagnoosia. Terapiassa opin hallitsemaan ahdistusta, tyhjyyden kokemuksia ja impulsiivisuutta ja elämä alkoi hiljalleen näyttää siltä, että minä olen siinä se joka tekee päätökset, eikä ongelmani, kun onnistumisenkokemuksia tuli.
On luonnollista, että jos on kokenut paljon kuraa, elämä tuntuu toivottomalta ja sitä saattaa katkeroitua. pn totta myöskin, että yhteiskunta ei ole täydellinen ja tasan eivät käy onnen lahjat. Mutta jos lähdet tuohon kelkkaan, yleensä siitä on hankala päästä ylös. Se on kuin lumipalloefekti, joka vain jatkaa sitä kuran tippumista niskaan. Ja muista, että työnantajat eivät määrittele sinun ihmisarvoa tai se että sinulla on työ. Ihmiset eivät tiedä mitä olet kokenut, etkä ole siitä tilivelvollinen. Sinulla ei ole vieläkään liian myöhäistä opiskella vaikka uusi tutkinto tai hankkia työ. Ei sitä loppupeleissä tarvi kun sen yhden oven aukeamisen. Omalla kohdalla se oli työnantaja, joka kysyi "sinulla on ollut aika pitkään niin ettet ole ollut töissä, oletko varma, että kykenet töihin" ja vastasin kyllä. Siitä se lähti, kun sain mahiksen.
Ota Jeesus vastaan elämääsi ja anna tulevaisuutesi hänen käsiinsä, niin masennus ja ahdistuskin katoaa. Muista rukoilla!
No mutta "lääkitys" eli aivojen pitkäaikainen myrkytys kemikaaleilla on sinutkin kroonistanut masentuneeksi monisairaaksi. Eikö juurikin näin?
No tätä todella pahoin pelkään! Haluan lääkkeestä eroon, mutta olen käsittänyt että se sitten on taas kelalle ongelma, nyt kun sairaspäivärahalla elelen. Jotkut ehdottavat että ostaa lääkkeet mutta ei syö. Onko tässäkään järkeä kun rahat ovat kuitenkin tiukilla JA sekin olisi lisä syy lopettaa lääkkeet, että ne maksaa niin paljon eikä apua ole... En ymmärrä miten ihmiset pärjää nykyaikana... Tai ei suuri osa varmasti pärjääkkään kovin hyvin....
Tältä minustakin alkaa tuntumaan. 4 vuotta erilaisia lääkkeitä syöny ja tällä hetkellä menee neljää eri lääkettä. En tiedä mikä tässä on kun ei mikään vittu auta ja alkanut epäilemään että lääkkeistä se johtuu ettei tästä masennuksesta parane... Lääkkeiden määrä ja annoskoot on vaan aika isot niin ei uskalla lopettaakaan kun ties mitä vierotusoireita tulisi. Ajattelin että noin 30 vuotta vielä pitäisi elää, kunnes vanhempani ovat kuolleet ja sitten voin tappaa itteni aiheuttamatta niin paljoa kärsimystä muille. Ainakin on erityiskorvattavuus lääkkeisiin niin ei mene niihin rahaa juuri ollenkaan...
Oma tilanteeni ei ole läheskään yhtä paha, mutta ymmärrän kirjoittajien tuntemuksia. Olen sentään jotenkin jaksanut opiskella ja käydä työssä, mutta tämä jäytävä olo on jatkunut jo vuosia. Hoitoja tai lääkkeitä en ole koittanut, koska olen hyvin skeptinen niiden toimivuuden suhteen. Niiden sijaan yritän kuitenkin liikkua ja syödä suht terveellisesti. Ilman näkyviä tuloksia luonnollisesti.
Olen jatkuvasti väsynyt, pelokas, ahdistunut ja häpeän itseäni. Nyt viime aikoina on kuvioihin tulleet erilaiset fyysiset oireet. Itsemurha ei minullekaan ole vaihtoehto vanhempieni vuoksi. Ei vaan jaksaisi enää kovin montaa vuotta tällaista kidutusta.
Minusta on hienoa, kun ihminen selviytyy masennuksesta. On monia jotka eivät ole enää täällä, juurikin masennuksen vuoksi. Harmillisen usein pilataan aivot päihteillä ja jos et tuolloin mene puhumaan ongelmistasi ammattiauttajan kanssa, on tie selvä. Tosin vaikka kuinka kävisit terapiassa ja jos on niin hyvä tuuri, että vierellä on kumppani tukemassa, tällöin yleensä olo helpottuu.
Pitää toki muistaa, että kumppani ei ole se, johon kaadat kaiken paineesi, koska kohta on joko ero edessä tai kumppani samassa jamassa, syvä masennus molemmilla. Monelle yksinäisyys on täyttä tuskaa, otetaan paineita siitä, että ei ole duunien/opiskelujen jälkeen kuin tyhjä asunto odottamassa. Pitää kuitenkin muistaa, että olet aina yksin,oli siinä kumppani tai ei. Tiedä tapauksen, jossa rakastuminen on vienyt turhautumisen tunteen mennessään, kuitenkin se on vain väliaikaista. Itsensä hoitaminen on erittäin tärkeää, puhukaa asioista avoimesti terapiassa, masennukseen eivät auta terveyskeskus lääkärin kirjoittamat pillerit, vaan muistakaa aina pyytää lähete terapiaan.
Elämälle löytyy syvimmänkin masennuksen keskeltä valoa, jos vain ottaa avun vastaan... Liian moni tekee hätäisen ratkaisun ja lähettää itsensä tuonne jonnekin. Tosin jos ei ole mitään kiintopistettä elämässä eikä läheisiä, jotka välittävät muusta kuin itsestään, tällöin kynnys madaltuu häipyä maan kamaralta pois. Yksilö,sinä, teet itse omat ratkaisusi, kukaan muu niitä ei voi päättää puolestasi.
Nauttikaa elämästä, kyllä se monilla korjaantuu, jos on oikeanlainen tukiverkosto, läheiset jotka tukevat, vaikka käyttäytyisit kuinka oudosti, ovat tärkeitä, mutta pitää löytyä myös se oma tahto. Jos et omaa halua parantua, niin jää lopulta jää taas yksi paikka uudelle ihmiselle. Unohtakaa ne jumalat ja rukoilemiset, se ei auta lainkaan. Vaikein paikka on ihmisellä, jolla ei ole tukijoukkoja takana tai et puhu niistä näille luotetuille henkilöille.
Suosittelen että hakekaa ne lääkkeet mutta älkää syökö niitä vitun myrkkyjä.
Terveelliset elintavat auttaa tuhat kertaa paremmin eikä tuhoa elimistöä. Ei todellakaan ole viisasta luottaa lääkäriin, neuvoja siltä voi toki hakea.