Olen 17-vuotias tyttö ja uskon sairastavani masennusta. Viime syksynä muutin pois Suomesta ja jo ennestään huono mielialani ja olotilani pahentui huomattavasti. Vasta tällöin aloin oikeasti miettimään onko jokin vialla.
Olen miettinyt paria viime vuotta, olen lueskellut päiväkirjojani. Ensimmäiset itseinhoa, itkemistä, masentuneisuutta ja jaksamattomuutta sisältävät kirjoitukset ovat jo vuodelta 2012. Joskin Suomessa jaksoin elää ja tunsin itseni onnelliseksi ystävieni seurassa. Kotona äidin ja sisarusten kanssa olo muuttui heti.
Vuoden 2014 syksyllä asiat tosiaan kärjistyivät ja mieleen tulivat ensimmäiset itsemurha ajatukset. En jaksanut mitään. Perhe kärsi yhtä paljon kuin minä itse, sillä käytökseni heijasti negatiivisesti heihin. Vihasin kaikkia, itkin ilman syytä, itkin pienimmästäkin syystä, itkin niin paljon, että itkukohtaus muuttui täysin hypervetiloimiseksi. Niihin aikoihin olisin vain tahtonut maata sängyllä. Kännykkä ja netti olivat ainoa mielenkiintoinen asia. Sitten äitini puuttui asiaan. Alkoi jatkuva riiteleminen. Kaikki alkoi siitä, että hän yritti kysyä mikä minua vaivaa. En osannut enkä halunnut puhua hänelle, jolloin kyseleminen muuttui huudoksi ja haukkumiseksi. Sain monet kerrat kuulla kuinka huono, itsekäs, kamala, paska, itserakas, vain muille huonoksi oleva, idiootti olen. Pian sain jopa kuulla, ettei minulla ole oikeutta olla surullinen, masentunut. Ettei minulla ole mitään syytä siihen.
Marraskuun loppuun mennessä nämä sanat olin kuullut niin moneen kertaan, että aloin itsekin uskomaan niihin. Se viha joka ennen kohdistui muihin, muuttuikin vihaksi itseäni kohtaan. Tunsin oloni täysin kelvottomaksi ja olin vakuuttunut siitä, että maailma olisi parempi paikka ilman minua. Etsin netistä keinoja itsemurhaan ja kirjotin kirjeen. Vihasin itseäni niin paljon. Vihasin sitä miten paljon pahaa toin äitini ja sisarusteni elämään. Masentuneisuus vain paheni ja paheni.
Sitten erään riidan jälkeen päädyin lukittautumaan pesuhuoneeseen seuranani sheiveri. Itkien hakkasin päätäni kaakeloituun seinään kunnes tuntui kuin pää halkeaisi. Raavin reisiäni kunnes ne olivat punaiset ja lähes verillä. Viilsin elämäni ensimmäiset viillot sillä surkealla sheiverilläni, pienet vauvaviillot. Silloin myös päätin lopettaa asioistani kertomisen.
Nyt olen siinä pisteessä, että olen kahden kuukauden ajan hymyillyt ja pakottanut itseni ylös sängystä siinä toivossa, että perheeni antaisi anteeksi minulle käytökseni. Peitän sen hymyn alle kaiken tuskan. En ole parhaalle ystävälleni kertonut mitään, en halua rasittaa muita ongelmillani. Kuitenkin olen itse äärettömän rasittunut tästä salailemisesta. Niin usein toivon äidinkin näkevän läpi hymyni ja ymmärtävän. Vihaan itseäni niin paljon. Tahtoisin kuolla, tahtoisin tehdä itsemurhan, mutta en halua tuottaa siitä aiheutuvaa tuskaa perheelleni. Siksi toivon päivittäin joutuvani tapaturmaan. Toivon saavani sairauden johon kuolla. Toivon jonkun muun tappavan minut, jotta pääsen eroon tästä tuskasta ja pois tästä tyhjästä ja merkityksettömästä elämästä.
Viilteleminen on uudella tasolla, vaikken pahasti sitä teekkään. Syömisien kanssa on ongelmia. Liikun anoreksia palstoilla ja yritän laihduttaa täysin väärillä tavoilla. Oksennan välillä tahallisesti.
Kenellekään en kuitenkaan kerro, vaan hymyilen ja sanon kaiken olevan hyvin. Odotan sitä, että on aika palata Suomeen. Haluaisin hakea apua, mutta en tiedä miten. Olen hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt persoona, en uskalla puhua ääneen asioistani. Siksi tuntuu ylitsepääsemättömältä ajatella meneväni johonkin ja kertoa miltä minusta tuntuu. En todellakaan voi puhua äidilleni. En tahdo hänen tietävän enää mitään. Isälle en voi puhua, sillä asia tulisi sitä kautta äitini tietoon. Ystävilleni en uskalla puhua, sanoisivat huomiohuoraukseksi.
Toisaalta en edes tiedä onko minussa oikeasti edes mitään vikaa. Joskus ajattelen, että tälläinen minä olen, minun on määrä kuolla pian. Ettei tämä mikään sairaus ole, vaan oma persoonani. Ajattelen, ettei avun hakeminen mitään auttaisi. Jos minussa jotain vikaa on, lääkkeitä määräisivät ja minä en halua lääkkeitä syödä. Mitä minu pitäisi tehdä? Miten saada/hakea apua, kun en uskalla puhua?
Olen umpikujassa. Jos kukaan edes jaksoi kirjoitustani lukea, olen hyvin kiitollinen. Vielä kiitollisempi, jos joku vastaa tähän.
Olen miettinyt paria viime vuotta, olen lueskellut päiväkirjojani. Ensimmäiset itseinhoa, itkemistä, masentuneisuutta ja jaksamattomuutta sisältävät kirjoitukset ovat jo vuodelta 2012. Joskin Suomessa jaksoin elää ja tunsin itseni onnelliseksi ystävieni seurassa. Kotona äidin ja sisarusten kanssa olo muuttui heti.
Vuoden 2014 syksyllä asiat tosiaan kärjistyivät ja mieleen tulivat ensimmäiset itsemurha ajatukset. En jaksanut mitään. Perhe kärsi yhtä paljon kuin minä itse, sillä käytökseni heijasti negatiivisesti heihin. Vihasin kaikkia, itkin ilman syytä, itkin pienimmästäkin syystä, itkin niin paljon, että itkukohtaus muuttui täysin hypervetiloimiseksi. Niihin aikoihin olisin vain tahtonut maata sängyllä. Kännykkä ja netti olivat ainoa mielenkiintoinen asia. Sitten äitini puuttui asiaan. Alkoi jatkuva riiteleminen. Kaikki alkoi siitä, että hän yritti kysyä mikä minua vaivaa. En osannut enkä halunnut puhua hänelle, jolloin kyseleminen muuttui huudoksi ja haukkumiseksi. Sain monet kerrat kuulla kuinka huono, itsekäs, kamala, paska, itserakas, vain muille huonoksi oleva, idiootti olen. Pian sain jopa kuulla, ettei minulla ole oikeutta olla surullinen, masentunut. Ettei minulla ole mitään syytä siihen.
Marraskuun loppuun mennessä nämä sanat olin kuullut niin moneen kertaan, että aloin itsekin uskomaan niihin. Se viha joka ennen kohdistui muihin, muuttuikin vihaksi itseäni kohtaan. Tunsin oloni täysin kelvottomaksi ja olin vakuuttunut siitä, että maailma olisi parempi paikka ilman minua. Etsin netistä keinoja itsemurhaan ja kirjotin kirjeen. Vihasin itseäni niin paljon. Vihasin sitä miten paljon pahaa toin äitini ja sisarusteni elämään. Masentuneisuus vain paheni ja paheni.
Sitten erään riidan jälkeen päädyin lukittautumaan pesuhuoneeseen seuranani sheiveri. Itkien hakkasin päätäni kaakeloituun seinään kunnes tuntui kuin pää halkeaisi. Raavin reisiäni kunnes ne olivat punaiset ja lähes verillä. Viilsin elämäni ensimmäiset viillot sillä surkealla sheiverilläni, pienet vauvaviillot. Silloin myös päätin lopettaa asioistani kertomisen.
Nyt olen siinä pisteessä, että olen kahden kuukauden ajan hymyillyt ja pakottanut itseni ylös sängystä siinä toivossa, että perheeni antaisi anteeksi minulle käytökseni. Peitän sen hymyn alle kaiken tuskan. En ole parhaalle ystävälleni kertonut mitään, en halua rasittaa muita ongelmillani. Kuitenkin olen itse äärettömän rasittunut tästä salailemisesta. Niin usein toivon äidinkin näkevän läpi hymyni ja ymmärtävän. Vihaan itseäni niin paljon. Tahtoisin kuolla, tahtoisin tehdä itsemurhan, mutta en halua tuottaa siitä aiheutuvaa tuskaa perheelleni. Siksi toivon päivittäin joutuvani tapaturmaan. Toivon saavani sairauden johon kuolla. Toivon jonkun muun tappavan minut, jotta pääsen eroon tästä tuskasta ja pois tästä tyhjästä ja merkityksettömästä elämästä.
Viilteleminen on uudella tasolla, vaikken pahasti sitä teekkään. Syömisien kanssa on ongelmia. Liikun anoreksia palstoilla ja yritän laihduttaa täysin väärillä tavoilla. Oksennan välillä tahallisesti.
Kenellekään en kuitenkaan kerro, vaan hymyilen ja sanon kaiken olevan hyvin. Odotan sitä, että on aika palata Suomeen. Haluaisin hakea apua, mutta en tiedä miten. Olen hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt persoona, en uskalla puhua ääneen asioistani. Siksi tuntuu ylitsepääsemättömältä ajatella meneväni johonkin ja kertoa miltä minusta tuntuu. En todellakaan voi puhua äidilleni. En tahdo hänen tietävän enää mitään. Isälle en voi puhua, sillä asia tulisi sitä kautta äitini tietoon. Ystävilleni en uskalla puhua, sanoisivat huomiohuoraukseksi.
Toisaalta en edes tiedä onko minussa oikeasti edes mitään vikaa. Joskus ajattelen, että tälläinen minä olen, minun on määrä kuolla pian. Ettei tämä mikään sairaus ole, vaan oma persoonani. Ajattelen, ettei avun hakeminen mitään auttaisi. Jos minussa jotain vikaa on, lääkkeitä määräisivät ja minä en halua lääkkeitä syödä. Mitä minu pitäisi tehdä? Miten saada/hakea apua, kun en uskalla puhua?
Olen umpikujassa. Jos kukaan edes jaksoi kirjoitustani lukea, olen hyvin kiitollinen. Vielä kiitollisempi, jos joku vastaa tähän.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei!
En osaa antaa muuta neuvoa kuin että, mene aivan tavalliselle terveyskeskuslääkärille. Mene vaikka jonkin muun (keksityn) syyn vuoksi, niin voit pitää takaportin auki jos et sitten haluaisikaan ottaa oikeaa syytä puheeksi.
Voit sanoa asian vaikka lyhyesti muiden asioiden välissä ja katsoa mitä lääkäri sanoo. Mutta mielestäni olisi parasta sanoa asia lyhyesti suoraan. Ei siinä tarvitse aluksi kaikkea vuodattaa, voi ensiksi katsoa miten asia alkaa edetä.
Tuosta uskaltamisesta sen verran, että ymmärrän sinua hyvin. Itse olen käynyt lääkärissä vähän samantyyppisen asian vuoksi, eikä asian puheeksi ottaminen ollut helppoa. Tosiasia kuitenkin on, että lääkärit ovat nähneet niin sekopäistä touhua että ei omat juttuni heitä ihmetyttäneet millään tavalla, vaikka sitäkin etukäteen mietin.
Perheesi on vain huolissaan ja neuvoton mitä tekisivät sinua auttaaksesi. Varmasti myös väsyneenä ja neuvottomana voi alkaa huutamaan ja syyttämäänkin. En tietenkään tunne tilannettasi.
Rohkaisen sinua kertomaan asiasi lääkärille. Heillä on vaitiolovelvollisuus ja niinkuin sanottua he ovat tottuneet tämän tyyppisiä asioita hoitamaan. Heillä käy tuhansia asiakkaita eikä oma asiasi ole heille mikään erikoisuus.
Toivottavasti et ajattele, että lässyn lässyn mutta todellakin on niin että välillä touhu tuntuu niin raskaalta ettei valoa tunnu löytyvän miltään suunnalta. Kuitenkin asiat muuttuvat paremmiksi kun jaksaa jonkin aikaa pyristellä. Välillä tarvitsee vain myös muiden apua. Kun saa jollekin puhua omat ajatuksetkin alkavat selkiintyä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa!
Kannattaa ehdottomasti käydä lääkärillä ja kertoa ongelmistasi. Se on vaikeaa, tiedän, mutta myöhemmin ajattelet, että mikset jo aiemmin asiasta puhunut. Kaikkea hyvää sulle ja toivottavasti sun tilas paranee pian.
Voit huonosti, hae apua. Yksin et saa mentyä eteenpäin. Puhu pahasta olostasi luotettaville ystävillesi, niin saat vähän "tyhjennettyä" itseäsi. Hyviä neuvoja saitkin jo tuossa aiemmin. Voimia! Kaikki järjestyy vielä!
Ensinnäkin Sinulla on oikeus olla surullinen ja masentunut!! Sinulla on myös oikeus itkeä niin paljon kuin vain haluat!!!. Tunsin ennen aivan samalla tavalla kuin sinä, että minulla ei ole oikeutta olla masentunut ja surullinen eikä minun kuuluisi itkeä koko ajan en jaksanut olla enkä elää mutta en pystynyt kuitenkaan tekemään asian eteen mitään koska en halunnut tuottaa sitä surua äidilleni. Toivoin kuolemaa ja itkin joka yö sitä että miksi minä en vain voi kuolla sillä en halua elää. Ensimmäisen kerran kun minulle tuli hieman helpottavampi olo oli se kun myönsin äidilleni kuoleman toiveeni ja pahan oloni sillä kaikki se pahaolo ei enää ollut lukittuna päähäni pyörimään loputtomasti enkä sen jälkeen tuntenut itseäni enään niin yksinäiseksi kun olin kertonut mitä minä ajattelen joka ikinen päivä. Sen jälkeen aloin huomata miten pieni hymy saattoi nousta huulilleni kun näin kissojeni leikkivän tai tekevän jotain hassua ja kuinka minulle tuli lämmin olo kun koirani juoksi iloisesti minua ovelle vastaan häntä heiluen. Toki minulla vieläkin tulee pahoja oloja mutta nyt pystyn kestämään ne sillä saan voimaa siitä kun mietin noita edes hetken kestäviä hyviä oloja. Jaksamista sinulle!!
Lääkärit tmäärä vaan lääkkeitä joista ei oo mitää apua enemmän vaan haittaa.