Elämästä on tullut yhtä taistelua

Mitä sitä taistelemaan?

Taistelut ja taistelut.

Kyllä on parempi hyväksyä itsessään kaikki tunteet, onhan ne omat.
Mitä sitten jos tunteet ei kohtaa tai on niin mahdottomat.

Pelkään pahoin, että minulle on käynyt kuten aloittajalle, jostain ne aina pulpahtaa esille ja välillä ne armahtaa olemalla poissa. Tiedän turhiksi, mutta koska tunteet on omat..niin ovat.

Kyllä niitä tunteitakin joskus on kuunneltava. Ei ehkä kannata antaa kuitenkaan itsensä olla täysin tunteiden johtateltavissa, muutenhan elämä saattaisi alkaa näyttää turhan optimistiselta...vai kuinka. Kerrankos täällä pallolla tallataan näillä näkymin. Nauti elämästäsi, myös tunteistasi.

Aloitus on kuin omasta aiemmasta tilanteestani... Taistelin väkisin tunnetta vastaan, mutta eihän se toiminut. Vuosi sitten suunnittelin jo kovasti järjestäväni asiat niin, ettei tarvisi enää nähdä - vaikka olikin ihana nähdä, kaipuu raastoi kahta kamalammin aina sen jälkeen. Ajattelin jotenkin niin, että kyllä se sitten helpottaa, jos ei ikinä enää näe... päätökseni ei aiheuttanut itselleni mitään muuta kuin pohjatonta surua ja alakuloa, ja loppujen lopuksi kävi niin, että jouduin muusta syystä luopumaan suunnitelmastani. Aloin voida taas paremmin, eli se "taistelu" ja väkisin jonkin asian toteuttaminen, vastoin omaa sisintään, ei ollut olenkaan terveellistä.

Helpotuksen myötä jotenkin opin myös olemaan tämän asian kanssa ja hyväksymään tämän, ja ihme ja kumma, olen päässyt myös ikävästä, tunteena. Ei silti päivääkään mene, ettenkö häntä ajattelisi.

Luulen, että jokaisen on vain käytävä ne asiat läpi omalla kohdallaan. Kieltäminen ja taistelu ei ehkä ole se oikea rakentava väylä.