Ihmispelko ja sairaalloinen ahdistus.

Randomy kirjoitti:

Hei!

Olen vähän alle 30v mieshenkilö ja kärsin sairaalloisesta ahdistuksesta ja ihmispelosta. Tämä on jatkunut oikeastaan ihan koko elämän, eri asteisena ja nyt on taas menossa todella huono vaihe. Sosiaaliset tilanteet ovat niin ahdistavia ja kuluttavia, ettei pysty keskustelemaan muiden tavoin luonnollisesti vaan koko olemus on tuskainen, ahdistus täyttää koko pään niin että aivot menevät sumuun eikä pysty puhumaan. Aivot ikäänkuin pyyhkiytyvät ajatuksista ja täyttyvät sillä kauhealla kohinalla, pakkoajatuksilla ja sellaisella neuroottisella oman itsensä tarkkailulla.
Muisti ei toimi, puhuminen vaatii kauheasti tahdonvoimaa ja silmiin ei pysty katsoa ketään lähellä olevia. Koko vartalo jännittyy kireäksi kuin viulun kieli, lihakset jännittyneinä ja vaikka miten yrittää rentouttaa itseään ja keskittyä kuuntelemaan ja puhumaan, ei pysty.
Itseluottamus on muutenkin kamalan huono, vaikkei siihen mitään syytä pitäisi olla.
Parhaiten se näkyy siinä että vaikka tiedän olevani ihan hyvän näköinen jätkä eikä kroppakaan ole huonompi, niin ihmisiä kohdatessa romahtaa minäkuva ja tunnen itseni rumaksi ja joukkoon kuulumattomaksi... tavallaan kutistun kiusatun pikkupojan tasolle ja näen ihmiset ympärilläni helvetin paljon parempina ja arvokkaampina. En pysty vaatimaan mitään, edes sellaista mikä minulle kuuluu, ja usein mielistelen ihmisiä omaksi tappiokseni saadakseni jotain hyväksynnän tapaista. Olen siis suoraan sanottuna tahdoton luuseri, vaikka sen myöntäminen kirpaisee todella pahasti.

Nyt tätä kirjoittaessa tuli mieleen että lapsuudesta kai tuo johtuu, koska se oli mitä oli. Vanhemmat olivat alkoholisteja, perhe oli köyhä ja syrjäytynyt eikä siitä taustasta saanut oikein mitään eväitä elämän alkuun, koulun aloitus oli kammottavaa, kiusaamiset jne, ja nuoruus meni alkoholin ja hölmöilyn merkeissä. Parisuhteita on kyllä ollut mutta niihin on aina liittynyt alkoholi sen verran ettei niistä ole mitään pysyvää voinut kehkeytyäkään...
Sieltähän tuo itsetunto-ongelma on lähtöisin mutta millä ihmeellä siitä pääsee eroon?
Lapsuudesta on aikaa jo ihan riittävän kauan, niin miksi tuollaisten traumajuttujen pitää roikkua ihmisessä kiinni kynsin hampain vaikka olosuhteet ovat jo kauan olleet ihan eri?
Lisättäköön vielä se että alkoholin lopettaminen kokonaan ei myöskään tuonut tähän mitään ihmeparannusta. Nykyään käytän sitä taas vaihtelevasti, mutta välillä on ollut lähes vuodenkin mittaisia täysraittiita kausia joiden aikana psyykkiset ongelmat on pysyneet jotakuinkin yhtä vaikeina.

Tämä ongelma on niin paha että se vaikuttaa koko elämään, aiheuttaa masennusta ja mitä enemmän ikää tulee, sitä pahemmin erakoidun kokonaan omiin oloihini kun se ihmisten kohtaaminen on niin uskomattoman kuluttavaa ja vaikeaa.
Tavallaan vielä haaveilen siitä että saisin itseäni kuntoon ja pystyisin olemaan ihmisten edessä oma itseni, tapaamaan naisia niinkuin normaali ikäiseni mies ja elämään niinkuin ihmisen kuuluu elää, mutta tuo haave alkaa tuntua jo aika etäiseltä kun sama ahdistuksen demoni piinaa vuodesta toiseen ja elämä senkun lipuu ohi jossain tuolla ulkona. Kävin nuorempana psykologeilla ym näistä ongelmista ja söin ties kuinka montaa erilaista lääkitystä, serotoniini, bentsot jne jne eikä mistään ollut vähäisintäkään apua, päinvastoin. Bentsot tuntui alkuun toimivan mutta niistä se vasta helvetti syntyi, kuten varmaan tiedätte.
En jaksa lainkaan uskoa siihen että näitä ongelmia korjattaisiin millään lääkemixeillä ja kemikaalibooleilla, vaan että kyseessä on henkinen ongelma johon on henkiset ratkaisut, kunhan ne vain löytää... Ehkä olen väärässäkin.

Jos täällä on muita samoista ongelmista kärsiviä niin kuulisin mielelläni neuvoja tai muuten vain kokemuksia yms!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä