Tää on vain mun purkausta. Mulla on ristiriitainen olo. Vahinko kävi ja ihastuin ihmiseen. Kaikin puolin ihanaan ihmiseen. Aloin jostain syystä lukemaan tätä palstaa. Ei niin, että hän olisi täällä. Hän ei voi olla täällä. Miksi hän olis täällä. Hän ei ole sellainen, että jättäisi kertomatta asiaansa oikeassa elämässä. Hän on rohkea ja aikaansaava. Hän ei tarvitsisi tätä foorumia omille tunteilleen. Jotkut kirjoitukset olivat kuitenkin sellaisia, että harhauduin toivomaan, että me molemmat koetaan toisemme samalla tavalla. Ja siinähän ei ole järjen hiventäkään. Tällä palstalla kirjoitetut kauniit ajatukset, ties kenen kynästä eivät ole millään todennäköisyydellä hänen kirjoittamiaan.
Kirjoitusten lukeminen alkoi ahdistamaan. Jotkut aloitukset ja kommentoinnit ovat niin ilkeitä ja katkeria, että aloin tuntemaan huonoa omaatuntoa omista tunteistani. Ihan kuin veistä olisi käännetty sydämessä. Tosielämän tilanne on kuitenkin erilainen. Me emme ole etäisiä, mutta emme myöskään läheisiä. Voimme puhua ja olla normaalisti. En ole mustasukkainen hänestä, enkä usko, että hän niin edes ajattelee. Joskus tosin huomaan, että pelkään hänen ajattelevan niin, vaikka käytös ei anna ymmärtää sellaista. Ongelmana onkin se, että ajattelen häntä liikaa. En pysty enään työntämään häntä pois mielestäni. Olen antanut hänelle liian nopeasti paikan omassa sydämessäni. Ei niin, että kadun sitä, vaan järkeni kertoo, että kun mitään konkreettista ei ole syntynyt välillemme, niin se suurella todennäköisyydellä tarkoittaa juuri sitä mitä en haluaisi. Hän ei tunne samoin. Kuitenkaan en pysty lopettamaan ihastustani. Se on kuin piikki lihassani. Yritän peittää tunteitani päivittäin, koska en halua hänen missään tapauksessa tietävän minun tunteistani. Mutta peittely ei auta. Ihastunut olen. Se ei lopu. Ikävä ei lopu. Ja jos yleensä olenkin saanut vastakaikua, niin nyt pitäisi olla luonteenlujuutta päästää irti. Mutta en pysty, en vain pysty. Joka solu huutaa, että unohda ennen kuin satutat itseäsi.
Miksi ikävä on niin älytön? Miksi ihminen ihastuu näin voimakkaasti, jos ei kuitenkaan saa vastakaikua? Miksi sitä kaipaa toista niin älyttömästi, vaikka ei voi tietää toisen kaipauksesta. Ja näin lopuksi: Miksi ihminen ruoskii itseään tällä tavoin, kirjoittaa tunteistaan mieluummin nimettömänä kaikkien luettavaksi. Muiden luettavaksi tai siitä huolimatta, että kirjoitus saa aikaan myös negatiivista palautetta ja arvostelua. Miksi ei vain pääse eteenpäin? Miksi? Ja voin sanoa, että olisin kauhuissani, jos hän edes epäilisi minun kirjoittaneen tämän. Mutta kuten sanoin, hän elää omaa elämäänsä, minusta huolimatta. Hän ei siis tätä lue. Onneksi!
Kirjoitusten lukeminen alkoi ahdistamaan. Jotkut aloitukset ja kommentoinnit ovat niin ilkeitä ja katkeria, että aloin tuntemaan huonoa omaatuntoa omista tunteistani. Ihan kuin veistä olisi käännetty sydämessä. Tosielämän tilanne on kuitenkin erilainen. Me emme ole etäisiä, mutta emme myöskään läheisiä. Voimme puhua ja olla normaalisti. En ole mustasukkainen hänestä, enkä usko, että hän niin edes ajattelee. Joskus tosin huomaan, että pelkään hänen ajattelevan niin, vaikka käytös ei anna ymmärtää sellaista. Ongelmana onkin se, että ajattelen häntä liikaa. En pysty enään työntämään häntä pois mielestäni. Olen antanut hänelle liian nopeasti paikan omassa sydämessäni. Ei niin, että kadun sitä, vaan järkeni kertoo, että kun mitään konkreettista ei ole syntynyt välillemme, niin se suurella todennäköisyydellä tarkoittaa juuri sitä mitä en haluaisi. Hän ei tunne samoin. Kuitenkaan en pysty lopettamaan ihastustani. Se on kuin piikki lihassani. Yritän peittää tunteitani päivittäin, koska en halua hänen missään tapauksessa tietävän minun tunteistani. Mutta peittely ei auta. Ihastunut olen. Se ei lopu. Ikävä ei lopu. Ja jos yleensä olenkin saanut vastakaikua, niin nyt pitäisi olla luonteenlujuutta päästää irti. Mutta en pysty, en vain pysty. Joka solu huutaa, että unohda ennen kuin satutat itseäsi.
Miksi ikävä on niin älytön? Miksi ihminen ihastuu näin voimakkaasti, jos ei kuitenkaan saa vastakaikua? Miksi sitä kaipaa toista niin älyttömästi, vaikka ei voi tietää toisen kaipauksesta. Ja näin lopuksi: Miksi ihminen ruoskii itseään tällä tavoin, kirjoittaa tunteistaan mieluummin nimettömänä kaikkien luettavaksi. Muiden luettavaksi tai siitä huolimatta, että kirjoitus saa aikaan myös negatiivista palautetta ja arvostelua. Miksi ei vain pääse eteenpäin? Miksi? Ja voin sanoa, että olisin kauhuissani, jos hän edes epäilisi minun kirjoittaneen tämän. Mutta kuten sanoin, hän elää omaa elämäänsä, minusta huolimatta. Hän ei siis tätä lue. Onneksi!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Miksei ihminen, joka on rohkea ja aikaansaava voisi olla täällä? Miksei hänellä voisi olla ongelmia ilmaista tunteitaan? Miksei hänellä voisi olla tunnelukkoja?
Miksi välität niin paljon muiden mielipiteistä. Eihän pulautteita ole koskaan kiva saada? Mutta sellaiset negatiiviset palautteet siis pulautteet voi jättää omaan arvoonsa, ei kannata antaa vaikuttaa liikaa elämään. Kerätä mielummin niitä positiivisia viestejä. Mutta kaikkinainen (järkevä) keskustelu ja mielipidevaihto on aina avartavaa.
Kiva teksti. Kyseessä saattaa olla enemmän kuin ihastuminen tai ikävöinti jota rakkaudeksikin kutsutaan ♥
Tuntuu, että ihmiset olettavat liikaa toisista. Ihminen kuka tuntuu olevan rohkea ja aikaansaava voi todellisuudessa olla arka ja pelokas tietyissä asioissa. Kun päässä tehdään mielikuvaa kaivatusta, häntä yleensä romantisoidaan ja nostetaan jalustalle. Kaipaajan silmissä hän voi vaikuttaa täydelliseltä ja se lisää pelkoa kertoa tunteista tosielämässä. Teksistä voisi päätellä sulla olevan huono itsetunto tässä asiassa. Pelko ettei riitä hänelle, kun hän on niin mahtava ja täydellinen. Mutta pitäisi muistaa, että hänkin on vikoineen päivineen vain ihminen. En ymmärrä miksi sun pitäisi olla kauhuissas hänen ajatuksistaan. Jos pidät hänestä, niin pidät. Ja jos hän ei pidä susta tällä hetkellä, niin sulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko luovut hänestä tai hakkaat päätäsi seinään, niin kauan kunnes hän tai sinä murrut. Tietenkin kolmas vaihtoehto on se mitä teet nyt, eli elät näiden kahden välillä. Rakkaudessa, jos haluaa jotain, pitää itsensä laittaa haavoittuvaksi. Eli sinuun voi sattua, jos etenet asiassa. Mutta onko tämä tuska mitä ikävä ja epävarmuus aiheuttaa sen parempi?
Itse en kyllä usko tuollaiseen tilanteeseen, että jos toinen ei pidä sinusta nyt niin toinen odottelee että pitäisi myöhemmin. Ehei, kyllä ihmisten välinen yhteys syntyy nopeammin. Toki toinen voi tuntea voimakkaammin toista kohtaan, hän voi olla spontaanimpi ja toinen tuumivampi ja hitaasti syttyvä, mutta jos toinen eipidä toisesta lainkaan niin en einakaan itse näe tuollaisessa tulevaisuutta. Ja rakkaus on monesti niin kimurantti juttu, että kyllä se vaatii kummaltakin osapuolelta vastaantuloa, näin etenkin aikuisiällä. Edellisestä tekstistä jäi muutenkin itselleni sellainen maku, että toisen saa sellainen joka eniten jaksaa nähdä vaivaa ja tehdä työtä toisen saavuttamiseksi. Minä en näe tuollaisessa todellista rakkautta, mitenkään rakkautta liikaa romantisoimatta. Mutta rakkaus on voima.
"Joko luovut hänestä tai hakkaat päätäsi seinään, niin kauan kunnes HÄN tai SINÄ murrut." Kyse oli siis vaihtoehdoista mitä voi esim. tällaisessa tilanteessa tehdä. Ei, että näin tapahtuu aina. Kolmas vaihtoehtohan oli vasta, että olet limbossa ja odottelet.
Rakkauden alkaminen heti molemmin puolisesti on aika naivi olettama. Ihmiset voivat tulla "juttuun" heti tavattuaan eli omaavat jonkintason yhteden. Mutta harvoin on, että molemmat todellisesti ihastuu samaan aikaan. Ihmisiä voi toisen ulkoinen olemus tai ulostuleva luonne kiinnostaa ja sitä kautta tulla kuva siitä, että molemmat olisi ihastuneet/rakastuneet heti. Mutta suoraan sanoen se on vain pinnallista. Monet kun tutustuvat huomaavatkin toisen olevan aivan erilainen, kuin oli olettanut ja KUVITELLUT. Ja kuitenkin jompikumpi se on aina tilanteen aloittaja. Eli toinen joutuu AINA tekemään töitä toisen eteen. Tilanteesta ja ihmisistä riippuen kuinka paljon ja kuinka kauan. Mutta kai se todellinen rakkaustarinakin voi olla mahdollista. En sitä lähde keneltäkään kieltämään.
kaikki mainittu on varmaan totta. Rakastuminen vain ei voi olla. Tai sitten olen syvällä. En ole epävarma itsestäni. Olen epävarma tunteiden molemminpuolisuudesta. Tiedän, että ihmiset tuntevat kukin tavallaan. Joku tykkää minun kaltaisesta ja toinen toisenlaisesta. Siitä ei voi itse päättää, enhän minäkään tätä tunnetta ole itse päättänyt. Mitä tarkoitan rohkeudella, niin toisilla on luonnetta kertoa asioista helpommin suoraan. Minulla ei. Ja totta on, että ihastuneena alkaa liikaa pohtimaan toisen sanoja ja eleitä ja saattaa asettaa toisen helposti jalustalle. En kuitenkaan pidä häntä ylivertaisena, ennemminkin "oikeana" ihmisenä. Pidän hänestä "ihmisenä" enemmän, kuin mitä olin alunperin ajatellut. Kun kaikki käy kuin varkain, niin on hankalaa hahmottaa kokonaisuutta. Ihmiset voivat pitää toisistaan hyvinkin paljon, ilman että siinä on mitään romanttista. Luulin itsekin näin ja kävikin tällä tavoin.
Ei varmaan ole väliä sillä miten ja miksi tunnen näin, vaan sillä että haluan päästä eteenpäin. On raskasta kaivata jotain, kun se ei kuitenkaan edesauta mitään. Ikävä on tunne, mutta kun se on yhteinen, se ei tunnu pahalta.
ap:LLe oletko aivan varma että hän ei käy täällä lukemassa näitä.?voipi olla
En tietenkään voi sitä tietää. Se vain tuntuisi erikoiselta. Mutta jos lukee, niin tässä tekstissä ei ole mitään tunnistettavaa. Ei paikkoja, nimiä, sukupuolia eikä kuvauksia ulkonäöstä. Jos sitten lukee ja arvelee tämän olevan minulta, niin sen vain hän voi tietää. Mikäli osaa lukea ajatukseni.
Kirjoitat ja tunnustat tosiasiat hyvin. Sinun kaivattu ei ole täällä, et ole ainakaan hänen kanssaan kirjoitellut, muutenhan olisitte jo reaalisessa elämässä edistyneet. Todennäköisempää on, ettei yksikään kirjoituksesi kohtaa koskaan ihastumisesi kohdetta. Olet elänyt palstalla ihastustasi syvemmäksi, muiden samassa tunteessa olevien kanssa, sitä reaalimaailman puolella ei olisi käynyt, jos tunne ei olisi molemminpuolista, mutta täällä on kaikki alustat sille, että näin käy. Oikeassa vuorovaikutuksessa, pitää ne psyykeen suojamekanismit huolen siitä, ettei kuvitelmat aiheuta psykoosia, mutta ei valitettavasti täällä. Täällä lentoon lähtevältä omalta mielikuvitukselta, joka on vahvistettu tunteilla, ja muiden anonyymien tunteilla, se ei kykene usein suojaamaan. Valitettavaa on se, että olet mahdollisesti jäänyt elämättä oikeasti sen ihastumisen irl kun aikasi on kulunut täällä.
Poistu palstalta ja käytä aikasi siihen ihastukseen siellä oikeassa elämässä. Ota pakkia tunteissasi ja myönnä, hukkaan menivät ne tänne kerrotut tunteet hänelle. Yritä päästä elämään niitä irl. oikean ihmisen kanssa, muuten löydät itsesi täältä katkerana vielä vuosien jälkeen. Pidä tuo järki, joka sinut on saavuttanut, vaikka sitä moni haluaa poistaa, he ovat itse addiktoituneet jo tänne.
Loistavaa ajattelua ja pohdintaa. Tämänkaltaisia keskusteluja tarvitaan lisää. Poistaaksemme negatiiviset trollit ka muut syyllistäjät.
Ýleensä yleisellä palstalla kirjoittavalle sataa kommentteja, joko mieleisiä tai vähemmän mieleisiä. Jos täällä kirjoittaa, on oltava valmis vastaanottamaan ikäväkin palaute tai olkoon kirjoittamatta tänne. Järkeä ei voi koskaan väheksyä, ei tunneasioissakaan. Järjettömyys kiduttaa, sillä on oma tehtävänsä. Jos apua ei saa mistään, menköön ap. psykiatrille asioitaan ratkomaan. Ne ei koskaan tule täällä ratkeamaan.
Kiitos Ajatuksiavaan-nim.m. ajatuksistasi. Ja oli kiva lukea viestisi. Noista just tykkään!!
Saattaa lukea ja kokea samoja tuntemuksia. Pohtia asiaa kuten sinä.
Voiko rakkaus syttyä kuin salamaniskusta tai yhteisestä nuolesta. Täysin odottamatta ja yllättäin? Miksi toinen on mielessä kuukaudesta toiseen ja miksi koko kehoni reagoi häneen niin voimakkaasti? Voinko olla sittenkin yksin kaipuuni kanssa? Miksi hän täällä olisi ja vieläpä minulle kirjoittaisi? Näitä muunmuuassa minä pohdin.