Ajattelin pitkän aikaa ettei minulla voisi olla anoreksia, enhän minä ole edes tarpeeksi laiha ym.
Mutta eilen tavallaan heräsin. Mua heikotti, kylkiluiden kohdalta tuntui inhottavalta kun yritin käydä nukkumaan... Pakko kai myöntää; minulla on anoreksia.
Aamulla en syönyt muuta kuin palan kurkkua. Päivällä söin vähän ruokaa ja illalla aika paljon; keittoa ja puolikkaan patongin. Ja vielä pienen pullankin. Ajattelin, että tänään en aloita pakonomaista liikuntaa ruuan jälkeen, tänään teen kaiken niinkuin ennen. Mutta en voinut sille mitään, en vain pysty olemaan paikoillani ruuan jälkeen.
Törmäsin tänään myös "hassuun" ongelmaan kun aloin ajamaan kainalokarvoja. En kai ole ajanut kainiksia aika pitkään aikaan kun en huomannut sitä ennen. :D Kainaloon nimittäin tulee kamala kuoppa kun kättä nostaa, eikä sitä saa mitenkään tasaisesesti. Joten miten kainikset voi ajaa sieltä kuopasta ilman haavoja? Mulla on nyt sitten kainalot verillä ja kirvelee inhottavasti. Olisikohan vahaliuskat hyvä vaihtoehto?
Onko muuten mahdollista parantua anoreksiasta ihan vain omin voimin? Mietin sitä tänään melkein koko päivän. Olisin tänään ollut valmis kertomaan äidille, mutta en kuitenkaan ikinä voisi tehdä sitä. En voisi kertoa kellekään. Joten ainut joka tietää ja siten voisi auttaa olen minä itse.
Toisaalta en tiedä haluaisinko edes apua, en halua laihtua enempää, tai no korkeintaan yhden kilon.
Jossain vaiheessa mietin, että lopetan laihduttamisen vasta sitten kun joku puuttuu siihen. Että en ole tarpeeksi laiha jos kukaan ei edes huomaa mitään muutosta.
Multa on kyllä pari kertaa kysytty ihan suoraan asiasta, mutta tavallaan vitsinä. Ja vitsaillen olen myös kiistänyt kaiken. Äitini ei ole sanonut asiasta mitään. Sitä minä vain ihmettelen. Äiti on nähnyt mut vähissä vaatteissakin ja silti se ei ole huomannut jonkin olevan pielessä. Tavallaan se on helpottavaa, mutta tavallaan tuskallista. En tiedä ymmärtääkö kukaan, mutta mä tässä vain puran sydäntäni, ei mulla ole ketään muutakaan jolle
puhua tästä aiheesta.
Huoh. Kirjoittaminen helpottaa aina vähäksi aikaa, kiitos jos joku jaksoi lukea ja ehkä vastatakin.
Mutta eilen tavallaan heräsin. Mua heikotti, kylkiluiden kohdalta tuntui inhottavalta kun yritin käydä nukkumaan... Pakko kai myöntää; minulla on anoreksia.
Aamulla en syönyt muuta kuin palan kurkkua. Päivällä söin vähän ruokaa ja illalla aika paljon; keittoa ja puolikkaan patongin. Ja vielä pienen pullankin. Ajattelin, että tänään en aloita pakonomaista liikuntaa ruuan jälkeen, tänään teen kaiken niinkuin ennen. Mutta en voinut sille mitään, en vain pysty olemaan paikoillani ruuan jälkeen.
Törmäsin tänään myös "hassuun" ongelmaan kun aloin ajamaan kainalokarvoja. En kai ole ajanut kainiksia aika pitkään aikaan kun en huomannut sitä ennen. :D Kainaloon nimittäin tulee kamala kuoppa kun kättä nostaa, eikä sitä saa mitenkään tasaisesesti. Joten miten kainikset voi ajaa sieltä kuopasta ilman haavoja? Mulla on nyt sitten kainalot verillä ja kirvelee inhottavasti. Olisikohan vahaliuskat hyvä vaihtoehto?
Onko muuten mahdollista parantua anoreksiasta ihan vain omin voimin? Mietin sitä tänään melkein koko päivän. Olisin tänään ollut valmis kertomaan äidille, mutta en kuitenkaan ikinä voisi tehdä sitä. En voisi kertoa kellekään. Joten ainut joka tietää ja siten voisi auttaa olen minä itse.
Toisaalta en tiedä haluaisinko edes apua, en halua laihtua enempää, tai no korkeintaan yhden kilon.
Jossain vaiheessa mietin, että lopetan laihduttamisen vasta sitten kun joku puuttuu siihen. Että en ole tarpeeksi laiha jos kukaan ei edes huomaa mitään muutosta.
Multa on kyllä pari kertaa kysytty ihan suoraan asiasta, mutta tavallaan vitsinä. Ja vitsaillen olen myös kiistänyt kaiken. Äitini ei ole sanonut asiasta mitään. Sitä minä vain ihmettelen. Äiti on nähnyt mut vähissä vaatteissakin ja silti se ei ole huomannut jonkin olevan pielessä. Tavallaan se on helpottavaa, mutta tavallaan tuskallista. En tiedä ymmärtääkö kukaan, mutta mä tässä vain puran sydäntäni, ei mulla ole ketään muutakaan jolle
puhua tästä aiheesta.
Huoh. Kirjoittaminen helpottaa aina vähäksi aikaa, kiitos jos joku jaksoi lukea ja ehkä vastatakin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
mustakin tuntuu etten mä oo tarpeeks laiha myöntämään ongelmaa. pari tyyppiä selittää joka kerta miten mä oon laihtunu. Vanhemmat ei sano mitään..ei hirveen moni muukaan. Musta tuntuu etten mä oo hyvä jos kukaan ei kerran muka huomaa. kun mä oon tarpeeks laiha ja muut on huolissaan, saan mäkin luvan olla. Kaverille sanoin ite mut se vaan sano et sen mielest anorektiset kropat on kauniita. ihan kun se kannustais mua:"jatka vaan samaan malliin"-tyylillä. niin mä nyt teenkin. mä näytän kaikille. mä oon ihan yksin ja syömisestä (siis sen kontrolloinnista ja nälästä) on tullu mulle uus "tuttu" jolta mä saan tukea ja turvaa.
Ehkä sun äiti käyttäytyy samall tavalla, kuin mun vanhemmat.. Kun sairastuin bulimiaan, he aivan varmasti tiesivät, että jotain on vialla, mutta eivät sanoneet mitään. Hei eivät kai vaan uskaltaneet puuttua asiaan, tai "ohittivat" sen ja sulkivat pois mielestään tai sitten vaan yksinkertaisesti odottivat sen menevän ohi. Vaan eipä mennyt. Nyt he tietävät, mikä johtuu paljolti siitä, että käyn terapiassa. Silti se on aihe, mistä ei vieläkään puhuta. Ikinä.
Lukiessani sun kirjoitusta, mulle tuli sellainen kuva, että sä todella haluat parantua... Ja mä toivon, että kun olet päässyt jo siihen pisteeseen, niin pystyisit vielä ottamaan yhden askeleen ja hakemaan apua. Joko menet itse lääkäriin ja sieltä pääset puhumaan asioista (auttaa kun ei tarvitse miettiä kaikkea yksin päänsä sisällä, ainakin mun kohdalla), tai sitten (tämä olisi ehkä paras, mutta ehkä myös vaikein), puhuisit äidillesi. En tiedä minkälainen suhde teillä on, mutta se olisi ehkä paras vaihtoehto. Siten saisit kaipaamaasi tukea, äitisi tajuaisi tilasi ja pääsisit hoitoon (jos sitä haluat) tai sitten vaan voisit yrittää voittaa sairauden itse, mutta silti jonkun toisen tuella...
Kovin vaikeaa siitä on yksin päästä eroon. On helpompaa kun saat tukea ja ammattiapua. Ei se yksin onnistu. Minun "tyttäreni" aina pyysi viikon kaksi lisäaikaa, että kyllä hän saa "tämän "asian hallintaan ja paino putosi koko ajan. Lopulta se oli niin kriittistä, että hänekin oli pakko myöntaa että tarvitsee apua. Anorexiasta on todella vaikea parantua vaikka saa hoitokin. Se on vakava sairaus ja konnattaa ottaa tosissaan.
Minulla on sama homma kuin sinulla...
Sama tilanne,,olet löytänyt kohtalo ystävän...
Tämä on tosi rankkaa..itse en vielä ainakaan sairasta anoreksiaa, mutta se ei ole kaukana,...
mailaa jos haluat: [email protected]
Moi!
Itselläni on samanlaisia ongelmia, ollut viimeiset viisi vuotta. Olen ite ollut ylipainoinen yläasteella. Laihdutin ensiksi tavoitteena 5 kg, mutta lopulta minulta katosi 30 kg. Laihimmillani olin 47 kg, pituutta on 172 cm. En ole koskaan pitänyt itseäni anorektikkona, vaikka terveydenhoitaja ehdottikin minulle jo sairaalahoitoa. Täytän pian 20. Elämä on nyt hieman paremmalla mallilla. Painoa on nyt 60 kg. Liikun edelleen paljon ja tarkkailen syömistäni. Pakonomaisista ajatuksista en ole päässyt eroon. Masennus alkaa hiipiä. Pelkään, että sairastun uudestaan. Olen alkanut rajoittaa syömistäni, vaikka en varsinaisesti pidä itseäni lihavana. Syömisen rajoittaminen on kai minulle tapa hallita omaa pahaa oloani.
Kun aloin laihtua, monet huomauttelivat minulle positiivisesti hoikemmasta ulkomuodosta. Minusta tuli yhtäkkiä suosittu. Kun laihduin lisää, kohteliaisuudet loppuivat. Jotkin jopa haukkuivat luukasaksi, anorektikoksi jne. Kerroit, että lopetat laihduttamisen vasta sitten kun joku siitä sinulle huomauttaa. Mielestäni sitä ei kannata odottaa. Olen varma, että muut ovat jo huomanneet laihtumisesi, mutteivät uskalla huomauttaa koska pelkäävät tilanteen pahenevan. Miksi et sano suoraa mikä sinua vaivaa, jos joku siitä sinulta kysyy? Oma-alotteisesti kertominen ei ainakaan ole helpompaa.
Itse yritin salailla sairautta keinolla millä hyvänsä, vaikken edes tajunnut itse olevani sairas, kun kukaan siitä ei minulle huomauttanut. Lopulta asia kuitenkin paljastui.
Olen kärsinyt paniikkikohtauksista ylä-asteella ja parina ensimmäisenä lukiovuotenani. Kerran sain koulun jälkeen paniikkikohtauksen, henki ei kulkenut ja jalat pettivät alta. Sanoin tutulle opettajalle ja hän vei minut pimeään koululuokkaan rauhoittumaan. Kyseinen opettaja oli aiemmin kysellyt syönkö lämpimän ruuan joka päivä ja muuta vastaavaa. Silloin kaikki oli vielä ok. Nyt hän rohkeni kysyä minulta suoraa onko minulla syömishäiriö. Vastasin hänelle ettei minulla ole mutten kyllä normaalistikaan syö. Opettaja tarttui asiaa, patisti terveydenhoitajalle ja auttoi minua kaikin voimin paranemisessa.
Minua suututti muiden ihmisten hössötys ympärillä ja se, että he yrittivät saada minut lihomaan; tarkoituksenihan oli juuri päinvastainen. Paino putosi entisestään ja masennus paheni. Kävin psykologin luona. Keskusteluapu auttoi. Tunsin olevani pelkkä riesa muille ja jos keskusteluapua ei ollut lähettyvillä, aloin viillellä itseäni reisiin ja käsivarsiin pahaa oloa lievittääkseni.
Paino on heilahdellut. En tiedä olenko selvinnyt syömishäiriöstä lopullisesti. En tiedä, kuinka kauan pakonomainen ajattelu valtaa vielä mieleni. Olen ahdistunut ja pelkään painon putoavan taas salakavalasti kuten aiemmin.
Kerro ihmeessä jollekin ongelmistasi. Toivottavasti minusta oli sinulle apua. Tsemppiä!
mee ihmeessä puhumaan jollekki jos epäilet että sulla olis anoreksia. ei oikee voi ite parantua, tiedän kokemuksesta aloin vasta vähä paraneman ku olin ollu 2 kuukautta sairaalas. älä päästä sitä pahaksi van tartu asiaan heti
luulee varmaan "auttavansa" olemalla hiljaa asiasta koska nuoret yleensä tekevät asiat päinvastaisesti! Odotan itse sitä päivää jolloin äiti sanoo olevansa huolestunut tai näyttää jollain tavalla huomanneensa että olen laihtunut. Jos kukaan ei huomaa en myöskään voi uskoa että olen vielä liian (=tarpeeksi) laiha! Ainoastaan ystäväni joka on sairastanut anoreksiaa huomauttaa välillä että minun pitäisi syödä enemmän. Odotan kuitenkin sitä päivää että joku muu kuin "ylihuolehtiva" (mutta rakas) ystäväni huomaa minun laihtuneen. Tiedän tämän kuulostavan hassulta mutta tämä taitaa olla meille kaikille yhteinen tunne!