Kertomus lestadiolaisuuden alkuajoilta

minä vain kirjoitti:

1
Oikean opin puolesta
kirjoitti Andreo Pugal
Oli pyhäpäivä. Jaakkolan takassa paloi iso takkavalkea,
ja tulen ympärillä istui joukko Vähälän miehiä, naisia
ja lapsia, joilla melkein jokaisella oli piipunnysä
hampaissa. Siinä oli jo istuttu muutamia tunteja jutellen kaikkea
turhaa, ja tuon tuostakin tyhjensi yksi ja toinen porot
piipustaan syljestä märkään lattiaan. Alatalon Matti kertoili
hyvin onnistuneista petkutuksistaan hevoskaupoissa ja höysti
lauseensa raaoilla kirouksilla. Naiset liukaskielisesti riensivät
juorusta juoruun, joita kylällä liikkui.
Tätä emme lainkaan ihmettele, sillä se oli aivan tavallista
Vähälän kylässä. Täytyihän heidän jollakin tavalla viettää
pyhäpäivän aamupuoli, varsinkin kun ei huvittanut näin
talvipakkasessa ajaa kirkolle, joka oli seitsemän pitkän virstan
päässä.
Kello oli jo sivuuttanut yhden, jotta voitiin otaksua
kirkonmenon loppuneen, kun Seksmannin Kustaa, kylän ainoa
jumaliseksi tunnettu henkilö ja sitäpaitsi pyhäkoulun opettaja,
joka ei suinkaan hyväksynyt tällaista kirkonajan viettoa,
käänsi kaikkien katseet ovelle lopettaen vilkkaan keskustelun
odottamattomalla tulollaan. Hän istahtaa emännän tarjoamalle
tuolille ja menee suoraan asiaan. “Niin, niin,” huokaa hän useamman
kerran, eikä ole saavinaan sanotuksi, mikä sydämellään
raskaana painaa.
Hyvät kylänmiehet, mitä on tehtävä? Oletteko kuulleet,
että tännekin alkaa tunkeutua hihhulilainen väärä usko? Viime
sunnuntaina kävi Lepistön Heikki Sakkolan kylässä
hihhuliseurassa ja kuuluu jo ottaneen siellä synninpäästönkin.
Kuten itse tiedätte, asuu hän ainoastaan virstan päässä täältä
Oikean opin puolesta
Kertomus laestadiolaisuuden alkuajoilta
Oikean opin puolesta
2
ja on joka päivä tekemisissä kyläläistemme kanssa. Vaara on
tulossa. Hän, kuten muutkin heistä, alkaa tietysti heti tekemään
villitystyötään. Onneksi hän ei ole seurakuntalaisiamme,
joten voimme iloita siitä, kuten kirkkoherra toissa sunnuntaina
minulle itselleni sanoi, että seurakunnassamme ei ole yhtään
lahkolaista. Katsokaa kuinka viekkaasti se vihollinen tulee.
Ei hän törmää suoraan kirkonkylään, vaan koittaa salaa
syrjäkylän kautta päästä seurakuntaamme sisälle. Nyt on meidän
pontevasti taisteltava oikean oppimme ja puhtaan seurakuntamme
puolesta. Mikä häpeä meille, jos me päästämme
susia seurakuntaamme raatelemaan. Meidän on siis heti ryhdyttävä
toimeen. Heikki on riippuvainen meistä, jota meidän
on käytettävä hyväksemme. Älkäämme antako hänelle työtä
eikä ruokaa kesätyön eteen, niin kuin hän ennen on tottunut
saamaan ja saadaanpa nähdä, eikö hänen ole pakko rajamailtamme
poistua.
Sitten alkoi innokas keskustelu, jossa käyttivät puheenvuoroa
melkein kaikki yhtä aikaa.
Ajatelkaa kauheaa. Ihminen korottaa itsensä Jumalaksi,
antaa anteeksi syntiä ja parjaa kirkkoa ja pappeja. Huudetaan
ja melutaan. Vaimot kiikkuvat miesten kaulassa tunnustaen
mitä kauheimmatkin syntinsä. Kielletään kokonaan
väkijuomain nautinto, vaikka Jumala on antanut
väkijuomatkin, niin kuin kirkkoherra kerran kinkereissä sanoi,
että me niitä kiitollisuudella nauttisimme, jatkoi Kustaa.
“Hei pojat”, huudahti Alatalon Matti, “tässä on käteni.
Kun kaikki on onnellisesti suoritettu, niin sitten pidetään aika
harjaiset”.
“So, so”, nuhteli Kustaa ja nousi lähteäkseen pyhäkouluun.
Emäntä alkoi kantaa ruokia pöydälle, josta kyläläisetkin
huomasivat päivällisajan olevan jo ohi menemässä.
________________
3
Oikean opin puolesta
Lepistön Heikin pienessä majassa alkoi jo hämärtää.
Heikki istui pöydän päässä lukien lainaamaansa suurta
nahkakantista raamattua, Liisa istui takalla hoidellen pienintä
lastaan ja kaksi isompaa leikkivät lattialla. Hänkin oli ollut
mukana kristittyjen seuroissa viime pyhänä ja tullut sieltä kovin
heränneellä tunnolla, vaikka ei vielä jaksanut uskoa
syntejään anteeksi.
Luehan nyt ääneen, jos minäkin saisin sieltä jotain lohdutusta.
—Heikki jatkoi ääneen lukuaan Jesaian raamatun 40
luvusta: “Lohduttakaat, lohduttakaat minun kansaani, sanoo
teidän Jumalanne. Puhukaat suloisesti Jerusalemin kanssa, ja
saarnatkaa hänelle, että hänen sotimisensa on täytetty, sillä
hänen rikoksensa on annettu anteeksi, että hän on saanut kaksinkertaisesti
Herran kädestä, kaikkien synteinsä tähden”.
Liisa alkoi nyyhkiä, ja sisäisen tunteen pakottamana
juoksi hän miehensä kaulaan kiittäen Jumalaa siitä, että hänkin
sai omistaa noin suloiset sanat itselleen. Heikki tuli niin
liikutetuksi vaimonsa äkillisestä muutoksesta, että hänkin suurella
äänellä alkoi kiittää Jumalan ihmeellisiä töitä. Keskellä
tätä riemua avautui ovi, ja joukko Vähälän nuoria astui huoneeseen.
He olivat uteliaisuudesta lähteneet katsomaan
Heikkiä, niin kuin jotain uutta kummaa. Liisa jatkoi, huomaamatta
ollenkaan tulijoita, tulvaavaa kiitosvirttään, joka muodostui
pian henkeväksi saarnaksi.
Hengen voima tuntui valtavana koko huoneessa, ja sen
vaikutukset tulivat pian näkyviin. Osa nuorista tytöistä ja joku
pojistakin kuuntelivat hyvin vakavina. Kuuluipa tyttöjen joukosta
itkuakin. Erilaisin tuntein palasivat Vähälän nuorukaiset
kotiinsa, muutamat surun valtaamina, toiset taasen iva
mielessä.
Varhain maanantai-aamuna saapui Heikki Kustaan taloon
ja tervehti talon väkeä Jumalan rauhalla. Isäntä näytti
kovin ärtyisältä eikä vastannut mitään Heikin tervehdykseen.
Oikean opin puolesta
4
“Kyllä Jumala on meille syntisille äärettömän armon
taaskin osottanut, kun antoi meille näin kauniin päivän”.
“Olen kuullut sinunkin ottaneen hihhulilaisilta synninpäästön”,
sanoi Kustaa tuimasti.
“Niin, kyllä Jumala on minullekin suuren armon suonut,
kun Poikansa Jeesuksen Kristuksen ansion tähden antoi
suuret, veriruskeat syntini anteeksi. Minullekin suurelle
syntiselle, joka elin juoppoudessa ja kaikessa jumalattomuudessa.
Kaikkien ihmisten pitäisi kiittää kanssani Jumalaa.
Anna sinäkin, Kustaa, anteeksi minulle, että olen niin
monta kertaa tehnyt pilaa kristillisyydestäsi ja kaikkea muutakin,
mitä olen rikkonut sinua vastaan. Kerran viime talvena,
juuri niillä helmikuun pyryillä ja pakkasilla, sai vihollinen
minun ajattelemaan, kuinka aivan mökkini vieressä seisoo
tuhansia puita ja minä lapsineni ja vaimoineni vain
palelen. Otin kirveen ja menin metsään, joka sattui olemaan
sinun sarkasi, josta kelkalla vedin isonlaisen koivun.
Rikokseni uudistin kolme kertaa vielä. Anna anteeksi, rakas
Kustaa, tahdon maksaa kaikki. Rahoja minulla ei ole, mutta
kesän tultua suoritan kaikki työlläni.”
“Vai niin vähällä sinä aijot niin suuresta rikoksesta
päästä”, ärjäisi Kustaa. On siinä vielä tekemistä esivallallakin,
joka on annettu pahantekijöille rangaistukseksi ja
hurskaille kiitokseksi. Ja suoraan sanoen, en tahdo olla missään
tekemisissä varkaitten ja villiuskoisten kanssa. Sen tähden
saat heti marssia kotiisi. Maija, kuulithan sinäkin tämän
Heikin tunnustuksen?
“Kuulin”, myönsi Maija hämmästyneenä.
“Älä Kustaa ole niin ankara. Olethan lukenut raamatusta:
Vaan jollette anteeksi anna ihmisille heidän rikoksiansa,
niin ei myös teidän Isänne anteeksi anna teidän rikoksianne.”
“Rikoksianne, rikoksianne”, toisteli Kustaa - - - mutta
tämähän asia kuuluukin esivallalle eikä minulle.”
5
Oikean opin puolesta
“Mutta”, aloittaa Heikki, opettaahan raamattu - - -”
“Oi Jumalani, avaa hänen silmänsä, huokasi Heikki astuessaan
ulos. Surumielisenä suuntasi hän askeleensa Antin
taloon, jossa halkojen pienistystä oli hänellä tiedossa. Ei hän
kuitenkaan tällä kertaa saanut mistään työtä, ja puolenpäivän
tienoissa saapui hän vaimonsa ihmeeksi kotiinsa. Syvä suru
kuvastui hänen katseestaan, vaikka ei raskinut vaimolleen
mitään sanoa.
“Älä ole huolissasi, Heikki, kyllä Jumala meistä huolen
pitää”, aloitti Liisa.
—Vaikeat ajat on meillä tulossa. Kylässä ei anneta enää
minulle työtä, ja Kustaakin uhkasi jättää minut oikeuden käsiin.
—Älä sitä sure. Sehän on vain sen tähden, että olemme
lähteneet seuraamaan Mestariamme opissa, elämässä ja
kärsimisessä. Nyt pitäisi meidän iloita, sillä vaino maailman
puolelta näyttää meille, ettemme enää maailmassa ole.
Taivaallisen ilon ja onnen tunne täytti nyt taasen Liisan
sydämen ja hän alkoi kiittää Jumalaa siitä, että he totisesti
ovat oikealla tiellä. Tämä tempasi Heikin mukaansa ja surunsa
unohtaen yhtyi hän Liisan kiihkoisaan kiitosvirteen.
___________________________
Kuukauden kuluttua tapaamme Heikin käräjäpaikalla
syytettynä metsänvarkaudesta. Sen lisäksi oli hänellä vielä
velanhaaste.
Saadakseen oman kodin, oli hän joutunut tekemään
50:nen markan velan, josta oli tupa takuussa. Haaste oli, kuten
olemme jo kenties arvanneetkin, seuraus Jaakkolan kokouksesta.
Heikki tunnusti avonaisesti syyllisyytensä varkauteen,
josta häntä syytettiin. Tästä tuomittiin hänelle 180 markkaa
sakkoa tai varain puutteessa vankilaa.
Oikean opin puolesta
6
Velkakirjan samoin hän tunnusti oikeaksi ja tuomittiin
heti maksettavaksi. Nyt alkoi ahtaat ajat Lepistöläisille. Kaikki
ruokatavarat olivat lopussa. Ei mistään saanut työtä eikä
ruokaa, vaikka Vähälän kylässä oli kahdeksantoista taloa.
Mistä ikinä toivoivatkin apua, tapasivat he aina armahtamattomuutta
ja kovuutta.
Kyynelsilmin katselivat vanhemmat eräänä iltana lapsiaan,
jotka iloisina söivät viimeisiä perunoita, joita Liisa oli
vielä kuopan pohjalta löytänyt. Heikin ja Liisan täytyi jäädä
ilman illallista, sillä kaikille ei riittänyt. Syötyään menivät lapset
nukkumaan siirtyen kohta unien maailmaan, missä
valkopuvuissaan leikkivät enkelien kanssa taivaan kultakaduilla.
Mutta toinen oli Heikin ja Liisan laita. Tulevaisuus
oli niin synkkä. Ainoastaan toivon himmeä tähti tuikki vielä
heikosti heidän sydämissään, kertoen heille huoltapitävästä
Isästä, joka nytkin oli auttava heitä.
Luehan nyt taasen jotain tuosta pyhästä kirjasta, pyysi
Liisa.
Heikki alkoi lukea: Älkäät siis murheelliset olko, sanoen:
mitä me syömme, taikka mitä me juomme? Eli millä
me meitämme verhoitamme? Kun hän luki juuri viimeistä
värssyä, jossa sanotaan: Älkäät sen tähden surko huomisesta
päivästä, sillä huomisella päivällä on suru itsessänsä, tyytyköön
kukin päivä surullensa, ajoi joku hevosella pihalle, ja pian ilmestyi
Mäkelän leski Maija huoneeseen.
Heikki oli päivällä käynyt hänenkin luonansa apua pyytämässä,
mutta sai palata yhtä toivotonna kuin muualtakin.
Jälestäpäin oli Maija kuitenkin saanut niin ankarat omantunnon
nuhteet, ettei voinut olla lähtemättä pimeän tultua
Lepistöön tuoden mukanaan Heikin pyytämät perunat ja jauhot,
joita hän nyt suostui antamaan kesätyötä vastaan. Sitäpaitsi
toi hän lahjaksi pari leipää, naulan verran voita ja pienellä
leilillä maitoa. Lupasipa vielä antaa toistekin, vaikkei
7
Oikean opin puolesta
olisi suonut sitä kylillä huudettavan. Hän ajatteli muita
auttaissaan tulevansa itse autetuksi kiireimpänä aikana.
Tämä tapahtuma liikutti Heikkiä niin syvästi, että hän,
niin mies kuin olikin, alkoi itkeä suurella äänellä. Liisa tuli
niin kuin tavallisesti liikutuksiin ja syöksyi riemuissaan Maijan
kaulaan, joka hänkin itki tunteitten valtaamana. Nyt vasta
Maija käsitti minkälaisen rakkauden palveluksen hän oli tehnyt,
ja ennen tuntematon onnen tunne valtasi hänet, kun hän
palasi kotiinsa.
Heikki ei onnistunut mistään saamaan rahoja velkansa
suorittamiseksi. Nimismies oli jo käynyt kirjoittamassa mökin,
ja pian joutui huutokauppapäiväkin.
Ainoastaan muutamia Vähälän isäntiä oli saapunut ja
niiden joukossa Mäkelän Maijakin. Saamamiehille itselle lyötiin
mökki 98:lla markalla.
Heikki oli siis koditon eikä tiennyt minne mennä. Hyväntahtoinen
ostaja antoi heidän kuitenkin jäädä muutamaksi
päiväksi, kunnes ehtisivät muualta hankkia asunnon. Mäkelän
Maija, joka niin mielellään olisi Heikille huutanut mökin
takaisin, jos vaan olisi uskaltanut, rohkaisi viimein itsensä ja
otti heidät edustupaansa asumaan.
Tämä kovin suututti kyläläisiä, mutta eniten Seksmannin
Kustaata. Huolimatta lumituiskusta lähti hän jo lauantaina
puolenpäivän tienoissa ajelemaan kirkolle. Aivan kirkon läheisyydessä
asui kunnan esimies, jonka myöskin sanottiin olevan
Hengeltä vaikutettu ja niinmuodoin Kustaan paras uskonveli.
Hänen talonsa oli aina majapaikkana Kustaalle hänen
kirkkomatkoillansa, ja sinne meni hän nytkin. Hetken keskusteltuaan
tärkeistä uskon asioista lähtivät veljekset sielunpaimenen
luokse. Tunnin ajan saivat he odotella pappilan keittiössä,
sillä kirkkoherra ei voinut ottaa vastaan ennen kello
6:tta. Kun odotustunti oli kulunut, kutsuttiin heidät virkahuoneeseen.
Kirkkoherra sanoi olevansa iloinen että sai käyttää
Oikean opin puolesta
8
tämän vapaatunnin, joka hänellä sattui olemaan, heidän kanssaan
keskusteluun. Istuttuaan alkoi Kustaa kertoa kylän tapahtumista.
Huolissaan selitti hän, kuinka heidän kaikista
ponnisteluistaan huolimatta hihhulilainen villiusko oli päässyt
tunkeutumaan heidän seurakuntaansa. He olivat, toivoen
saavansa Lepistön Heikkiä muuttamaan rajamailtaan, jo toimineet
niin paljon, että hänen oli täytynyt muuttaa mökistään.
Mutta tällä ei paljon voitettu, sillä Mäkelän Maija, joka oli
tulemaisillaan samanlaiseksi, otti heidät asumaan
edustupaansa. Hän oli jo niin villiintynyt, ettei välittänyt kyläläisten
neuvoista eikä varoituksista, ja löytyipä jo muutamia
nuorukaisiakin, jotka olivat melkein heidän puolellaan.
Nyt eivät he ymmärtäneet mitä tehdä, jonka vuoksi hän oli
tullut kirkkoherran puheille saadakseen neuvoa.
Kirkkoherra sanoi olevansa hyvin iloinen heidän
hyväätarkoittavista toimenpiteistään, vaikka hän ei täysin voinutkaan
hyväksyä niitä keinoja, joita oli käytetty. Hänestä ei
vaara olisi ollut niinkään suuri, vaikka Heikki olisikin saanut
mökkinsä pitää, varsinkin kun hän oli vain yksinkertainen
ja oppimaton mies. Sitäpaitsi ei pitäisi antaa heille
marttyyrikunniaa, jota he niin kernaasti itselleen omistavat.
Kuitenkin olisi ehkäistävä etteivät he saisi suurempia häiriöitä
seurakunnassa aikaan. Kirkkoherran mielestä ei olisi
laisinkaan väärin toimittaa heidät takaisin omaan seurakuntaansa.
Voisihan siitä olla päinvastoin hyötyäkin heille, koska
he siinä tapauksessa paremmin avun tarpeessa voisivat
kääntyä vaivaishoidon puoleen. Kunnan esimiehen tehtävä
oli siis heti toimittaa heidät pois seurakunnasta.
Vähän ennen seitsemää tuli rouva ilmoittamaan, että
oli aika lähteä vierailulle. Ukot nousivat heti, jättivät hyvästi
ja poistuivat.
Seuraavana maanantaina tuli kunnan esimies Kustaan
kanssa Mäkelään. Heikkiä ja Liisaa käskivät he poistumaan 3
9
Oikean opin puolesta
päivän sisällä seurakunnasta, jos eivät halunneet kruununkyydillä
viedyiksi. Maijaa kielsivät he sakon uhalla pitämästä
passittomia huoneissaan.
Heikillä ja Liisalla ei siis ollut muuta neuvoa, kun lähteä
veljien luo. Tiistaipäivä oli kovin kylmä, jolloin heidän oli
lähdettävä. Särkyneellä sydämellä katseli Maija lähtöpuuhia.
“Voi, rakas Jumala, kuinka kovasydämisiä ihmiset sentään
voivat olla”, huokasi hän. “Onko se nyt se oikea oppi,
josta he aina puhuvat? Jos joskus tarvitsette apua — tässä
kääntyi hän menevien puoleen — “niin tulkaa vain minun
luokseni. Tahdon tehdä mitä voin, vaikka nyt en saa teitä
huoneessani pitää. Lähtisin niin mielelläni hevosella viemään,
jos se vain olisi kotona, mutta kun sen kaupunkimatkankin
piti juuri tälle ajalle sattua. Kuitenkin saatte jättää
kaikki tavaranne tänne, voinhan tulla vaikka ensi sunnuntaina
tuomaan hevosella sinne.”
Kaksi nuoremmista lapsista oli asetettu kelkkaan, jota
Heikki veti. Liisa käveli perässä kantaen eväspussia ja 8-vuotias
poika seurasi äitiään pidellen hänen hameenliepeistään.
Talvitietä Sokkolan kylään oli noin viisi pitkää virstaa, aivan
talotonta taivalta. Sinne toivoivat matkailijamme ehtivänsä
ennen iltaa. Isolla nevalla kävi kylmä pohja-tuuli ja lumi
tuiskusi tuimasti heidän kasvoihinsa, että oli vaikea pysyä tiellä,
kun sekin oli melkein tukossa. Iso neva oli suo, joita ainoastaan
Pohjanmaalla tapaa, noin kolmea virstaa leveä ja
peninkulmia pitkä. Ainoastaan muutamat kitumännyt ja vaivaiskoivut
kasvoivat alastomalla aukealla.
Pikku Heikki, joka ei enää jaksanut seurata äitinsä vieressä,
alkoi itkeä vilusta ja väsymyksestä. Ainoa neuvo oli
nostaa hänet kelkankeulalle. Liisa kääri esiliinansa jalkojen
ympärille ja ottipa vielä huivinkin kaulastaan suojatakseen sillä
käsiä ja kasvoja. Nyt alkoi toisetkin lapset viluaan vikistä pyytäen
palata kotiin. Ei ollut Liisalla muuta keinoa kuin riisua
Oikean opin puolesta
10
alushameensa ja kääriä siihen molemmat vilusta värisevät lapsensa.
Yhdessä vetivät he sitten kelkkaa kahlaten korkeitten
lumikinosten läpi. Vasta kello 8 ajoissa saapuivat he Sokkolan
kylään ja menivät suoraan Myllylän Jaakon, Heikin lihallisen
sekä hengellisen veljen taloon. Pirtistä kuului kimakoita kiitosääniä,
josta huomasivat saapuneensa juuri seuroihin. Kauan
odotettu saarnamies R. oli viimeinkin saapunut paikkakunnalle,
ja kristityitä oli kokoontunut läheltä ja kaukaa. Liisa
asetti väsyneet lapsensa sänkyyn, jossa he heti nukahtivat.
Sitten tunki hän väkijoukon läpi päästäkseen lähelle saarnaajaa,
joka juuri luki Jesaija-profeetan sanat: “Vaan Hän on
haavoitettu meidän pahain tekoimme tähden, ja meidän
synteimme tähden on Hän hosuttu; rangaistus oli Hänen
päällänsä, että meillä rauha olisi, ja Hänen haavainsa kautta
olemme me paratut”. Kauan ei Liisa ollut kuunnellut, ennen
kuin jo tunteet kuohuivat pidätettyinä huudahduksina. Pian
nousi hän hypäten ja huitoen käsillään sekä kiittäen Jumalaa
Hänen äärettömästä armostaan, jonka Jumalan vihamiehet ja
murhaajat saavat omistaa itselleen Herran Jeesuksen veressä.
Hengen tulelle kelpaavat ainekset syttyivät, saarnaajakin sopersi
itkun ja naurun sekaista kiitosvirttään. Liisan kiitos aina
vaan kiihtyi, kunnes kaatui tiedotonna lattialle, josta hänet
nostettiin sänkyyn.
Aamulla herättyään tuntee Liisa kovaa päänkivistystä
sekä pistosta rinnassaan. Hän oli vilustunut eilisen päivän
matkalla. Pikku Maiju, nuorin lapsista itki katkerasti hänen
vieressään, sillä hänkin oli vilustunut ja oli jo kovan kuumeen
vallassa. Pikku Heikki istui uunin edessä vaikeroiden jalkojaan,
jotka olivat paleltuneet matkalla. Keskimmäinen lapsi
Janne näytti voivan hyvin ja seisoi lapaset käsissään ovella,
aikeessa lähteä ulos talon lasten kanssa mäkiä laskemaan. Liisa
ihmetteli, miksikä hän oli nukkunut näin kauan. Hän ei ollut
täysin tolkulla siitä, mitä oli tapahtunut eikä myöskään ny-
11
Oikean opin puolesta
kyisestä tilastaan. Lastaan rauhoitettuaan yritti hän nousta
ylös, mutta päätä pyörrytti niin, että täytyi laskeutua takaisin
vuoteelle. Hän oli siis sairas ja täytyi tyytyä olemaan
vuoteen omana. Nyt Heikkikin vasta ymmärsi, kuinka vakava
asianlaita oikeastaan oli. Heikin oli siis oltava sairaanhoitajana.
Yksin ei hänen kuitenkaan tarvinnut paljon olla,
sillä kristityt olivat aina rakkaudessaan ja myötätuntoisuudessaan
häntä auttamassa.
Pikku Maiju huononi äkkiä ja kolmen päivän kuluttua
oli hän jo muuttanut pois kipujen ja kärsimysten maasta siihen
maahan, missä maisten vaivojen mainingit eivät konsaan
tunnu. Pikku Heikin jalat paisuivat kovin ja ankara särky
vaivasi herkeämättä yötä ja päivää. Liisa oli kovassa keuhkokuumeessa.
Hänkin näytti käyvän päivä päivältä yhä huonommaksi.
Kuumeen houreissa näki hän autuaitten seurueen,
missä pikku Maiju marttyyrikruunulla kaunistettuna
harppuaan helkytellen lauloi Karitsalle kiitostaan. Yhdeksäntenä
päivänä oli hän kaikkein heikoin, ja kyläläisetkin
olivat jo kokoontuneet hänen loppuaan katsomaan. Heikki
oli jo menettänyt Iisakkinsa ja Saaransakin oli hän jo sydämessään
uhrannut. Jumala tahtoi kuitenkin, että Liisa jäisi
rakkaudellaan ja lempeydellään valaisemaan pimeätä maailmaa.
Tauti oli saanut käännekohtansa, ja sairas rupesi paranemaan,
vaikka hitaasti.
Vielä ikävämmältä tuntui kun eräänä päivänä kruununmiehet
tulivat noutamaan Heikkiä vankilaan. Lapset ja Liisa
itkien katsoivat, kuinka isän päälle puettiin vangin turkki.
Heikin sydäntä särki, kun täytyi jättää sairaan vaimonsa ja
poikansa sekä pikku Jannensa oman onnensa nojaan. Heikki
vietiin ensin vangin kuljettajan luokse, josta häntä lähdettiin
kuljettamaan Oulun vankilaan.
Toukokuun viime päivät olivat käsissä. Lepistön mökissä
on taasen asukkaita. Aurinko paistaa kirkkaasti ja läm-
Oikean opin puolesta
12
pimästi ikkunasta sisään mökkiin. Iloisena toimi Liisa
askareitaan, vilkaisten tuon tuostakin ulos sivuikkunasta, niin
kuin odottaen jotakin. Illan tullessa juoksee Janne sisään huutaen:
“Isä tulee, isä tulee.” Vaimo kiirehti ulos miestään vastaan,
joka jo on aivan rappujen edessä. — Ilomielin astuu
Heikki vanhaan kotiinsa, johon ei ollut toivonut milloinkaan
enää pääsevänsä. Istuttuaan sängynlaidalle katselee hän ympärilleen
juuri kuin ensikertalainen.
“Sokkolassa”, alkaa hän, “kuulin, että Heikki on viety
sairaalaan. Onko se totta, että hänen vasen jalkansa on sahattu
poikki?”
“Niin ovat kuulemma nähneet”, huokasi Liisa.
_________________________
Kuinka jaksaa Mäkelän Maija? Kuulin, että hän on toimittanut
meille kodin takaisin. Jumala siunatkoon häntä.
Kyllä hän hyvin voi ruumiin ja sielun puolesta. Niin kuin
muistanet, oli hän Sokkolassa silloin, kun Maiju-vainaja haudattiin
ja oli kuulemma silloin jo uskonut syntinsä anteeksi.
Sinun lähdettyäsi kävi hän usein meitä katsomassa ja rupesi
heti hommaamaan meitä tupaamme takaisin, jotta ei tarvitsisi
yksin olla suruttoman maailman keskellä. Paluumatkalla poikkesi
R. Maijun pyynnöstä Mäkelässä jossa piti kahdet seurat.
Oliko siellä kuulijoita?
Ensimmäisenä iltana oli, paitsi muualta tulleita
kristityitä, ainoastaan muutamia kylän nuorisosta. Seuraavana
päivänä oli jo melkein kaikki kylän nuoret ja osa
vanhoistakin.
Tuliko ketään kristityksi?
Moni itki syntejään, mutta eivät jaksaneet tehdä tunnustusta
seurakunnan edessä. - - -
Mutta kuule. Kuinka on Kustaan laita?
Niin — kyllä Jumala on häntäkin kovin lujaan lyönyt.
13
Oikean opin puolesta
Kaksi viikkoa sitten kuoli hänen vanhempi poikansa lämpöiseen
tautiin, joka parhaillaan riehuu kylässä. Nuorempi
poika sairastaa kovin heikkona ja kuulin jo tänään Kustaankin
tulleen kipeäksi.
Piika Maijako yksin hoitaa heitä, vai onko siellä muuta
apua?
Yksin hän siellä vain on, sillä useimmilla taloilla on
kyllin huolta omista sairaistaan ja toiset taasen eivät rohkene.
Heikki jää tuumimaan, eikä puhu mitään. Hetken istuttuaan
sanoo hän vaimolleen. Onko sinulla mitään syötävää?
Minun pitää tänä iltana mennä Vähälään.
Liisa nostaa leipää, silakka- ja kaljatuopin pöydälle ja
Heikki syöpi hyvällä ruokahalulla. Syötyään alkaa hän heti
hommailla lähtöään.
Ethän vaan aijo mennä Seksmanniin?
Aijon, vastasi Heikki.
Mutta lääkäri on ankarasti kieltänyt menemästä sellaisiin
paikkoihin, jossa on sairaita ja muuten toivoisin, että olisit
luonamme tänä iltana.
Rakkauden velvollisuus on suurempi kaikkia ihmisten
määräyksiä. Minun täytyy siis lähteä heti kylään, jos minun
apuani siellä tarvittaisiin.
Kevätaurinko valaisi juuri viimeisillä heikoilla säteillään
taivaanrantaa, ja koko luonto kääriytyi hiljaiseen yöhuntuunsa,
kun Heikki saapui Vähälän kylään. Kuinka paljon onkaan
muuttunut sitten, kun hän viime talvena lähti sieltä. Niin moni
kuolematon sielu oli sillä aikaa muuttanut maailmasta pois
tuntematta Jeesuksen rakkautta. Sykkivin sydämin astuu hän
Kustaan tupaan. Syvä kaihon tunne painaa Heikin mieltä.
Hänen teki mieli itkeä, vaikka ei tiennyt itsekään miksi. Juopa
Kustaan ja hänen välillään oli hänen viimein täältä lähtiessään
ollut niin kovin suuri, vaan ehkäpä he nyt vihdoinkin
koettelemusten ahjossa ymmärtäisivät toisiaan.
Oikean opin puolesta
14
Kenties kaipaisi hän tällä hetkellä rakkautta ja myötätuntoisuutta
Kustaassa, tai olisi halunnut nostaa kärsimysten
taakan Kustaan hartioilta omilleen. Hän pysähtyy oven
eteen ja katsoo hetkisen yhä syvemmin kaihoten ympärilleen.
Suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään. Ei näkynyt
ketään koko huoneessa. Painostava haudan hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Tuntui kuin lepäisi Jumalan painava käsi raskaana
koko talon päällä. Heikki seisoo vielä ovensuussa ja
kyyneleet alkavat yhä vuolaammin tulvia. Äkkiä kuulee hän
peränurkan sänkyverhojen takaa katkeraa valitusta, joka pian
muuttuu hurjaksi hourailuksi.
Oi, viekää pois tuo pieni ruumis ja yksijalkainen poika.
- - - Ellette te anna anteeksi heidän rikoksiaan - - - Oi, älä ole
niin kovasydäminen. - - -
Heikki astuu vuoteen luo ja kuistaa hiljaa:
Kustaa.
Sairas avaa silmiään. - - - Mene pois luotani sinä vanhurskas
henki. Älä tuomitse minua. Älä ole päällekantajani.
—Viekää pois nuo kahleet. —Päästäkää syytöntä vapaaksi.
—Minä olen suurempi rikoksen tekijä. —En jaksa tuota.
Uupuneena uinuu sairas vuoteella, ja Heikki ottaa
kääreen hänen päästään, kastelee kylmään veteen ja asettaa
taasen paikoilleen. Samalla tulee Maija sisälle, joka nyt vasta
oli ollut lypsämässä. Kummastellen katselee hän Heikkiä,
ikäänkuin ei tahtoisi uskoa omia silmiään.
Anna Maija minulle vettä, pyytää toinen sairas ovinurkasta.
Maija ottaa lusikalla vettä kupista ja kaataa sairaan
suuhun.
Heikki jää sinne yöksi auttamaan Maijaa sairaitten hoitamisessa.
Hänellä näytti olevan halu hoidella Kustaata, ja
hänen vuoteensa ääressä istui hän uskollisesti koko yön.
Jos hän olisi nähnyt Kustaan toisenlaisessa tilassa, olisi
varmaan ollut vaikea unhoittaa, että hänellä oli vihamies edes-
15
Oikean opin puolesta
sään, mutta nähdessään riitaveljensä todellisen hädän, unhoitti
hän kaikki entisyyden ja palveli vaan apua tarvitsevaa veljeään.
Sairas houraili tuon tuosta ja yritti nousta ylös vuoteeltaan.
Heikki, joka oli pakoitettu käyttämään kaikki voimansa, oli
aamun tultua kovin väsynyt. Hän ei kuitenkaan voinut jättää
veljeään niin avuttomaan tilaan, vaan päätti jäädä vieläkin
Kustaata hoitamaan.
Väsyneenä heittäytyi hän kovalle lattialle pariksi tunniksi
levähtämään, jonka jälkeen hän taasen rupesi hoitamaan
raivoissaan hourailevaa sairasta. Yöt päivät valvoi hän sairaan
vuoteen ääressä ja sairas heikkoni aina vaan heikkenemistään.
Kahden viikon kuluttua oli kuitenkin tapahtunut
käänne, jotta sai jo odottaa sairaan parantuvan. Hourailukohtaukset
lakkasivat ja sairas makasi levollisemmin vuoteellaan.
Usein katsoi sairas hoitajansa puoleen, ikäänkuin olisi
tahtonut jotain puhua. Ei hän kuitenkaan vielä puhunut muusta
kuin taudistaan.
Mene, Heikki, vain nukkumaan, äläkä niin peräti väsytä
itseäsi. Kyllä tulen jo yksinkin toimeen, lausui Kustaa eräänä
iltana myöhään Heikin hämmästykseksi.
Mutta jos sinä kuitenkin tarvitset minun apuani, kyllä
minä vielä jaksan.
Voinhan sitten herättää sinut.
No niin, huuda vain Heikki, niin kyllä herään.
Sitten heittäytyi hän pitkälleen olkivuoteelle, joka oli
lattialla aivan lähellä sairaan sänkyä. Aina vähän päästä oli
hän kuulevinaan nimeään mainittavan ja hyppäsi sairaan luo
kysyen: “Mitä tarvitset, Kustaa?
Nuku rauhassa, en minä mitään tarvitse, sai hän aina
vastaukseksi.
Vaikka yö olikin ollut niin rauhaton, tunsi Heikki itsensä
aamulla hyvin virkistyneeksi. Hän oli niin raitis ja iloinen.
Kaikki näytti niin valoisalta. Kustaa oli paranemaan päin, oli
Oikean opin puolesta
16
ollut hänelle niin nöyrä ja ystävällinen, ja tämä oli täysi palkka
hänelle kaikista vaivoistaan.
Tässä ilon tunteessa hän ei kauan häiritsemättä saanut
olla, sillä sikäli kuin Kustaa parani, ilmestyi tuo entinen kovuuden
ja ylpeyden piirre hänen kasvoilleen. Emme suinkaan
sen tähden voi väittää, että nuo hellimmät piirteet, joita
Heikki oli hänessä huomannut, olisivat olleet ulkokullaisuutta.
Ei — Kustaan jalommat tunteet olivat silloin, kun
ruumiilliset voimat puuttuivat, päässeet vähäisen näkyviin,
vaan sitä mukaa kun voimat palasivat, oli niiden pakko vetäytyä
kuoreensa takaisin.
Heikki oli jo lähes neljä viikkoa ollut sairaanhoitajana,
kun Kustaa eräänä päivänä ilmoitti ettei hän enää tarvitse
hoitajaa, jonka vuoksi pyysi saada tietää kuinka paljon
hän oli velkaa. Tämä koski kipeästi Heikin sydämelle, vaikka
ei itsekään oikein tietänyt syytä, miksi. Kenties näki hän
tässä tarjouksessa menettäneensä sen palkan, jota rakkaus
kaipaa, tai kenties tunsi hän että raha on liian arvotonta
palkitsemaan rakkautta, joka löytää palkkansa ainoastaan
vastarakkaudessa.
Olen tehnyt, mitä olen tehnyt, ainoastaan rakkaudesta
enkä palkan toivossa, sanoi Heikki surullisesti.
No, anna minunkin antaa edes tämä 20 markkaa sinulle
rakkaudesta, vastasi Kustaa hieman hymyillen.
Kiittäen otti Heikki tarjotun palkan ja valmistautui heti
lähtemään. Jos tarvitset apua vastaisuudessa, niin lähetä tieto
minulle, lausui hän vielä mennessään.
Kovin raskaalla mielellä menee hän kotiinsa, sillä hänestä
tuntui nyt aivan kuin nämä rahat olisivat olleet veren
hinta. Ehkä Kustaa oli antanut ne rauhoittaakseen soimaavaa
omaatuntoaan, joka vaati häntä parannukseen.
Viikon perästä kerrottiin kylässä, että Lepistön Heikkikin
oli sairastunut lämpöiseen tautiin. Ensiksi oli hänen kärsi-
17
Oikean opin puolesta
myksensä vankilassa ja sittemmin hänen rasittumisensa sairaan
vuoteen ääressä uuvuttanut hänet niin, ettei jaksanut torjua
taudin hyökkäyksiä itseänsä vastaan. Alusta alkaen joutui
hän niin kokonaan taudin uhriksi, ettei ollut toivoakaan
hänen parantumisestaan.
Synkkänä ja vaieten oli Kustaa aina kuunnellut kertomuksia
Heikin sairaudesta. Kaksi päivää taisteli hän sielussaan.
Hän tunsi kehoitusta lähtemään Lepistöön, vaan toiselta
puolen olisi se ollut liian nöyryyttävää. Vihdoin voitti
hän itsensä ja päätti mennä Heikkiä katsomaan. Lopetettuaan
postillan lukunsa, lähti hän kiirein askelin kulkemaan
Lepistölle. Tultuaan majaan rientää hän suoraan sängyn luo,
missä huomaa Heikin jo kuolleena. Siinä seisoo hän ikäänkuin
kivettyneenä, lainkaan huomaamatta edes Liisan
nyyhkytyksiä takan tykönä. Hetken seisottuaan heittäytyi hän
kasvoilleen lattialle. Tuskan raskas vasara murtaa viimeisenkin
kuoren hänen sydämestään, ja synnintunnon katkerat
kyynelvirrat tulivat hänen silmistään.
Oi Jumala, voitko armahtaa murhaajaa, joka juuri kastelee
uhriansa katumuksen kyynelillä, huutaa hän suurella
äänellä. Siihen jää hän hiljaa makaamaan, kuin tuomiotaan
odottava rikoksentekijä.
Heikki käski minun sanomaan viimeisen tervehdyksen
sinulle: Sano Kustaalle, etten tahdo olla hänen päällekantajansa
vaan esirukoilijansa taivaassa, kuiski Liisa hänen korviinsa.
Tämä oli kuin ääni suoraan armoistuimelta, joka samalla
puhui hänelle siitä suuresta edesvastaajasta Isän tykönä. Hän
nousee ylös ja ensimmäinen rauhansäde kuvastuu hänen silmissään.
Jaksatko sinäkin, Liisa, antaa anteeksi minun taivaaseen
asti huutavat rikokseni? Tahdon tästälähin kohdella sinuakin
paremmin, kuin tähän asti olen tehnyt.
“Usko, kallis veljeni, Herran Jeesuksen nimessä ja maa-
Oikean opin puolesta
18
han vuotaneessa veressä kaikki suuret ja pienet syntisi anteeksi,”
todisti Liisa, laskien kätensä hänen päällensä.
Nyt näki Kustaa viimeisetkin syntinsä vierivän Jeesuksen
avoimeen hautaan, ja ylösnousemuksen ihana aurinko
sarasti hänen sieluunsa. Uudella sydämmellä kulki Kustaa
kotiinsa, jossa heti alkaa puuhailla Heikin hautaan laittoa.
Seuraavana sunnuntaina lähti paljon Vähälän kyläläisiä
naapuripitäjän kirkolle, jotka Kustaan kutsusta olivat lähteneet
saattamaan Lepistön Heikkiä viimeiseen leposijaansa.
Liisa oli kutsunut paikkakunnan kristityt hautajaisiin ja olipa
Myllylä, vainajan veli, hommannut saarnaajankin Oulusta.
Haudalta palattuaan kokoontuivat he kaikki Männilän
Erkin taloon. Heidän kokouksestaan emme tahdo seikkaperäisemmin
kertoa, vaan mainittakoon ainoastaan vähän
Kustaasta. Hän oli koko seuran ajan enemmän liikutettu, kuin
kukaan muu. Viimein puhkesi hän puhumaan koko kansan
edessä siitä ihmeellisestä pelastuksesta, jonka Jumala armostaan
oli hänelle suonut. Hän kertoi, kuinka hän oli väärässä
mielessä tukenut jumalattomuutta ja polkenut vanhurskautta
jalkojensa alle, kuinka hän sokeassa kiivaudessaan oli
vainonnut Jeesuksen karitsoita, niin kuin Saulus ennen. Mutta
mitä hän oli voittanut? Kaikki hänen tekonsa oli poroksi
palaneet, ja nyt oli hän itsekin vainottunsa kautta tullut
voitetuksi. Ei auttanut potkia tutkainta vastaan! Kehoitettuaan
kaikkia syntitoveriansa todelliseen parannukseen, niin kauan
kun armonaika oli, pyysi hän lopuksi kaikilta kristityiltä anteeksi,
että hän vainoomisillaan oli tuottanut heille niin paljon
vaikeutta. Anteeksitodistamisen jälestä kuului kaikkialla itkun
ja kiitoksen ääniä. Se oli parannuksen päivä syntisille ja voiton
riemupäivä koetellulle seurakunnalle.
* * *

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä