Heipsistä!
Olen kohta 20 v nainen ja minulla on jostain syystä (hyvin raivostuttava) seuraavanlainen ongelma:
Minua ahdistaa miesten seura, siis ihan vaikka tuttavallinen juttelu jonkun miespuolisen henkilön kanssa saa minut todella varautuneeksi. Mua jännittää ja vähän ehkä pelottaa olla miesten kanssa tekemisissä. En näytä sitä kenellekkään, mutta todellisuudessa olen ihan kauhusta kankea, jos vaikka joudun tilenteeseen missä minun pitäisi jutella jonkun miespuolisen henkilön kanssa. Siis tietenkin jos ei lasketa isääni ja veljiäni, niiden kanssa olen ihan normaali, mutta siihen se jääkin...
Haluaisin päästä eroon tästä ahdistuksesta/jännityksestä/pelosta. Minulle ei ikinä kukaan mies ole pahaa tehnyt, mitä nyt lapsena olen kinastellut veljeni kanssa ja muutaman kerran saanut kuonoon ja haukkuja päälleni, mutta se oli silloin vuonna nakki ja makkara ja oltiin ihan kersoja sillon. Mutta tuttava perheessä on tapahtunut pari vuotta sitten jotain ikävää, mikä ei yhtään ainakaan auttanut tähän mieskammoon. Musta tuntuu, että se paheni silloin.
En ole koskaan seurustellut, pientä sutinaa on ollut, mutta nekin päättyi aika pian, kun en halunnut jatkaa, koska ne ahdisti. Vaikka toisaalta olisin halunnut jatkaa ja eräs jätkä on edelleen ihastukseni tällä hetkellä. Mutta jotenkin se oli tosi ahdistavaa ja olen työntänyt kaikki jätkät pois mun läheltä, varmaan suojelen jotenkin itseäni sillein. En kyllä muutenkaan päästä ketään kovin lähelle itseäni. Perhe ja lähimmät ystävät ovat ainoita joiden kanssa voin olla täysin oma itseni.
Minulla on kyllä jätkäkavereita, mutta en ole heidän seurassaan ikinä ainoana tyttönä, välttelen viimeiseen asti sellaisia tilanteita. Ja jos jostain syystä joudun semmoseen tilanteeseen, niin keksin kyllä jonkun tekosyyn, että voin poistua paikalta.
Nyt tää homma on ruvennu erityisesti ärsyttämään, kun olen menossa pitkälle harjoittelujaksolle yhteen paikkaan, ja sain tietää että tuleva ohjaaja on eräs ylläriylläri miespuolinen henkilö! Minulla ei ole tähän mennessä ollut miespuolisia työkavereita. Se, vielä nuori, mieshenkilö on todella mukava kyllä, mutta mua on ruvennu nyt stressaamaan ja ahistamaan koko harjottelu. Tiedän kyllä, että varmaan selviydyn harjoitelusta, mutta mua pelottaa, että jos tuleekin joku tilanne missä teen virheitä siks, että mua häiritsee se jännitys mikä sen läsnäolo aiheuttaa. Tai jos annan sille ihan väärän kuvan itsestäni, kun en uskalla olla ihan rennosti sen seurassa.
Aiemmissa työpaikoissa on tosiaan ollut vaan naisia työkavereina ja tauoillakin on höpötellyt niitä näitä heidän kanssa ja on ollut ihan rentoa, mut mitä helvettiä mää juttelen sen jätkän kanssa sielä tauolla!? Mitä jos meen niin lukkoon etten saa sanoja suusta tai soperran jotain ihan paskaa vahingossa.. Täytyy tunkea ruokaa koko ajan suuhun ettei tarttee puhua.. Ehkä se työnteko sujuu ja ihan menee, mut just toi, että mitä tapahtuu sit kun tulee tilanne missä me "ollaan vaan" -> hyvin syvä kiusallinen hiljaisuus ainakin minun osalta.
Oikeesti mua ahistaa. En vaan osaa olla normaalisti jätkien kanssa, mua jännittää ja pelottaa. Vois melkein sanoa, että häpeän itseäni jätkien seurassa, tulee semmonen täys nolla olo. Tai semmonen jännä, että haluaa vaan äkkiä sen jätkä pois siitä lähettyviltä, että "elä tuu siihen!".
Sit mua pelottaa, et jos saan jotain ihan fyysisiä "oireita", koska joskus mulla on ruvennu sydän hakkaamaan täysillä, kädet vapisemaan, ruvennu hengitystiheys nousemaan ja tullu hirvee psyykkinen ahistus ja semmonen pakonomainen tarve päästä pois heti. Ne ei ehkä näy muille ollenkaan, mut se tuntuu ihan hirveelle. Kävin joskus psykologilla muutaman kerran ja sain siihen vähän apua, ja ei ehkä niin pahoja oo enää ollu, mut vähän pelottaa jos tuleekin uuestaan. Ja ei se pelko miehiä kohtaan silti hävinny mihinkään, opin vaan hallitsemaan vähän paremmin itteä.
Mut pointti oli se, että osaisko kukaan auttaa, et miten hitsissä tästä mieskammosta pääsee eroon tai onko kellään samanlaisia kokemuksia ollu? Vertaistukikin on ihan jees.. :D
En oikein tienny kirjotanko tän tänne vai tonne "pelot ja jännitys" -paikkaan, mut päädyin sitten tänne, kun tää asia ahistaa mua aika paljon.
KIITOS, jos jaksoit lukea koko jäätävän tekstin! Ja KIITOS vielä enemmän, jos jaksat vastata jotain järkevää! ;)
Olen kohta 20 v nainen ja minulla on jostain syystä (hyvin raivostuttava) seuraavanlainen ongelma:
Minua ahdistaa miesten seura, siis ihan vaikka tuttavallinen juttelu jonkun miespuolisen henkilön kanssa saa minut todella varautuneeksi. Mua jännittää ja vähän ehkä pelottaa olla miesten kanssa tekemisissä. En näytä sitä kenellekkään, mutta todellisuudessa olen ihan kauhusta kankea, jos vaikka joudun tilenteeseen missä minun pitäisi jutella jonkun miespuolisen henkilön kanssa. Siis tietenkin jos ei lasketa isääni ja veljiäni, niiden kanssa olen ihan normaali, mutta siihen se jääkin...
Haluaisin päästä eroon tästä ahdistuksesta/jännityksestä/pelosta. Minulle ei ikinä kukaan mies ole pahaa tehnyt, mitä nyt lapsena olen kinastellut veljeni kanssa ja muutaman kerran saanut kuonoon ja haukkuja päälleni, mutta se oli silloin vuonna nakki ja makkara ja oltiin ihan kersoja sillon. Mutta tuttava perheessä on tapahtunut pari vuotta sitten jotain ikävää, mikä ei yhtään ainakaan auttanut tähän mieskammoon. Musta tuntuu, että se paheni silloin.
En ole koskaan seurustellut, pientä sutinaa on ollut, mutta nekin päättyi aika pian, kun en halunnut jatkaa, koska ne ahdisti. Vaikka toisaalta olisin halunnut jatkaa ja eräs jätkä on edelleen ihastukseni tällä hetkellä. Mutta jotenkin se oli tosi ahdistavaa ja olen työntänyt kaikki jätkät pois mun läheltä, varmaan suojelen jotenkin itseäni sillein. En kyllä muutenkaan päästä ketään kovin lähelle itseäni. Perhe ja lähimmät ystävät ovat ainoita joiden kanssa voin olla täysin oma itseni.
Minulla on kyllä jätkäkavereita, mutta en ole heidän seurassaan ikinä ainoana tyttönä, välttelen viimeiseen asti sellaisia tilanteita. Ja jos jostain syystä joudun semmoseen tilanteeseen, niin keksin kyllä jonkun tekosyyn, että voin poistua paikalta.
Nyt tää homma on ruvennu erityisesti ärsyttämään, kun olen menossa pitkälle harjoittelujaksolle yhteen paikkaan, ja sain tietää että tuleva ohjaaja on eräs ylläriylläri miespuolinen henkilö! Minulla ei ole tähän mennessä ollut miespuolisia työkavereita. Se, vielä nuori, mieshenkilö on todella mukava kyllä, mutta mua on ruvennu nyt stressaamaan ja ahistamaan koko harjottelu. Tiedän kyllä, että varmaan selviydyn harjoitelusta, mutta mua pelottaa, että jos tuleekin joku tilanne missä teen virheitä siks, että mua häiritsee se jännitys mikä sen läsnäolo aiheuttaa. Tai jos annan sille ihan väärän kuvan itsestäni, kun en uskalla olla ihan rennosti sen seurassa.
Aiemmissa työpaikoissa on tosiaan ollut vaan naisia työkavereina ja tauoillakin on höpötellyt niitä näitä heidän kanssa ja on ollut ihan rentoa, mut mitä helvettiä mää juttelen sen jätkän kanssa sielä tauolla!? Mitä jos meen niin lukkoon etten saa sanoja suusta tai soperran jotain ihan paskaa vahingossa.. Täytyy tunkea ruokaa koko ajan suuhun ettei tarttee puhua.. Ehkä se työnteko sujuu ja ihan menee, mut just toi, että mitä tapahtuu sit kun tulee tilanne missä me "ollaan vaan" -> hyvin syvä kiusallinen hiljaisuus ainakin minun osalta.
Oikeesti mua ahistaa. En vaan osaa olla normaalisti jätkien kanssa, mua jännittää ja pelottaa. Vois melkein sanoa, että häpeän itseäni jätkien seurassa, tulee semmonen täys nolla olo. Tai semmonen jännä, että haluaa vaan äkkiä sen jätkä pois siitä lähettyviltä, että "elä tuu siihen!".
Sit mua pelottaa, et jos saan jotain ihan fyysisiä "oireita", koska joskus mulla on ruvennu sydän hakkaamaan täysillä, kädet vapisemaan, ruvennu hengitystiheys nousemaan ja tullu hirvee psyykkinen ahistus ja semmonen pakonomainen tarve päästä pois heti. Ne ei ehkä näy muille ollenkaan, mut se tuntuu ihan hirveelle. Kävin joskus psykologilla muutaman kerran ja sain siihen vähän apua, ja ei ehkä niin pahoja oo enää ollu, mut vähän pelottaa jos tuleekin uuestaan. Ja ei se pelko miehiä kohtaan silti hävinny mihinkään, opin vaan hallitsemaan vähän paremmin itteä.
Mut pointti oli se, että osaisko kukaan auttaa, et miten hitsissä tästä mieskammosta pääsee eroon tai onko kellään samanlaisia kokemuksia ollu? Vertaistukikin on ihan jees.. :D
En oikein tienny kirjotanko tän tänne vai tonne "pelot ja jännitys" -paikkaan, mut päädyin sitten tänne, kun tää asia ahistaa mua aika paljon.
KIITOS, jos jaksoit lukea koko jäätävän tekstin! Ja KIITOS vielä enemmän, jos jaksat vastata jotain järkevää! ;)
Vastaukset 12
Vanhimmat
itse olen kärsinyt todella pahasta laaja-alaisesta paniikkihäiriöstä, johon kuului myös tämä sinun kirjoittama juttu. Minua ei auttanut juttelut psykologin kanssa, rentoutusharjoitukset eikä rauhoittavat eikä hypnotisoinnit. Mutta kun sain lääkkeen jossa vaikuttavana aineena on serotiini ( eri firmoilla erilaisia kauppanimiä seronil, cipramil...),niin johan auttoi. Alussa mennään pienellä annoksella 10 tai 15mg. Pikkuhiljaa isonnetaan annosta kunnes löydetään sopiva, joka pitää oireet poissa. Itselläni on jo kauan ollut 60mg se on minulle sopiva, vähemmän ei riitä hyvä vasteeseen. Alussa tuntuu että lääke ei auta ollenkaan ja siksi sen monet lopettavat siinä vaiheessa, mutta pari - kolme viikkoo niin alkaa tuntemaan avun. Ja jos se ei riitä niin sit annosta isonnetaan aina pikkuhiljaa. Eli päivissä ei ihmeitä tapahdu kysymys on muutamasta viikosta.
Mua hirvittää kaikki lääkkeet.. Ehkä saattas nekin olla joskus paikallaan, mutta on kyllä viimenen vaihtoehto.
Ei siis millään pahalla, hienoa että sinä sait niistä apua! Tiiä vaikka itekin saan joskus aikanaan, jos ei muu auta.
Kuvittelen, että mieskammoon ei ole oikein muuta hoitoa kuin siedätyshoito. ylipäätään onko miehet NIIN erillaisia? Okei ehkä he eivät voi ottaa osaa synnytys tai kuukautiskipuja käsitteleviin juttuihin, mutta eivät hekään yleensä kerro inttitarinoita nais porukassa.
Ole tuppisuuna, eikö suomalaisen käsityksen mukaan mies arvosta juuri tätä? Tai juttele sitten ihan niitä näitä, säästä, mitä eilen tuli telkkarista, karmeinta mitä varmaan voi tapahtua on se että teillä olisi joku yhteinen harrastus tai mielenkiinnon kohde.
Siedätyshoitoa olen ajatellut, mutta missä voin siedättää itteäni kun olen työntänyt kaikki pojat ympäriltä niin, että ei niin paljon tuu oltua niitte kanssa ja jos tulee niin yleensä siinä on myös muita tyttöjä lähettyvillä. Enkä käy baareissa tai missään.
No, mutta kohta alkaa kunnon siedätyshoito sielä harjottelussa. Vähän hirvittää, voi olla että tulee univajetta ja painajaisia ainakin ekalla viikolla... Ehkä mää hengissä selviän ja pietään peukkuja, etten ihan täysin nolaa itteäni heti. Onneks osaan nauraa itelleni, mutta naaman värin vaihteluun en voi vaikuttaa.. :D
Kun et pelkää ja tuttujen kotimiesten seurassa ja silloin kun ollaan porukoissa, niin pelkosi voi liittyä omaan naiseuteesi ja .seksuaalisuuteen. Kun ollaan henkilöiden kanssa, joiden parissa ei ole riskiä että oma naiseus joutuu haasteeseen, ei tarvitse jännittää.
Nuorena koin tuon "kiusallisen" olon kun jouduin kahden voimakkaan ja eroottisen tyypin kanssa. Häpeätkö jotenkin naiseuttasi ja seksiin liittyvää?
En tiedä, voi vaikka olla niin, koska esim. muutaman serkkupojan kanssa ei myöskään ole mitään ongelmaa olla.
Sitten tuli mieleen, että kun olen aika semmosen kiltin tytön näkönen ja varmaan semmosena kaikki mua pitää, ja oon tosi paljon joutunu esittämään paljon kovempaa ja rohkeampaa mitä oikeasti olen etten näyttäis niin heikolta, eli toisin sanoen ollu vähän jätkämäinen. Ehkä en uskalla olla täysillä nainen, koska se tekee musta vielä heikomman.
Ja miehet jännittää kun naisia on läsnä. Ihan normaali kuvio.
Jos kaikki jännittäis samanlailla kun minä, niin kuolis ihmiset kohta sukupuuttoon...
Minulla taas on aivan kamala naispelko joka on hallinnut elämääni niin pahasti että on estänyt minua edes yrittämästä tutustua naisiin. On tämä kamalaa kun koko elämä menee pilalle sen takia ettei uskalla tutustua vastakkaiseen sukupuoleen enkä näin ollen tule varmaan koskaan saamaan naisystävää enkä voi perhettäkään perustaa. Voi suoraan sanoa että koko elämältä putoaa pohja tällaisen ongelman myötä.
No tehän aloittaja ja sinä ainakin ymmärrätte toisianne: ei tarvitse ainakaan ongelmaa hävetä, kun se on molemmilla sama. Siina kun alatte vain tukea tosianne.
Itse olen samanlainen, tosin jo 27 vuotias nainen. Minullakin on veli ja isä joiden kanssa voin olla rennosti, mutta sitten kaikkien muiden miesten seurassa olen varautunut. Joskus nuorempana yritin käydä treffeillä, mutta ei siitä mitään tullut. Olin erittäin ahdistunut ja olo oli todella kiusaantunut. Odotin vain että treffit loppuvat ja pääsen kotiin yksin. Jos treffikumppanini osoitti suurempaa mielenkiintoa ahdisti entisestään. Olenkin laittanut kaikki nämä jutut aina jäihin, ennen kuin mitään vakavampaa on kehkeytynyt. Ahdistavat tunteet ovat niin voimakkaita ettei sitä omaa ihastumistaan edes tajua huomaa, haluaa vain päästä pois tilanteesta. Olen tainnutkin särkeä muutaman nuoren miehen sydämen, kun toisaalta on halunnut mutta ahdistus vienyt voiton. Nämä henkilöt jos tulevat vastaan tuskin edes moikkaavat, ei voi mitään. Olenkin luovuttanut seurustelun suhteen. En halua tuntea sita ahdistavaa oloa. Yhden illan juttuja olen pystynyt humalassa harrastamaan, tosin niitäkin hyvin vähän, ja ovat olleet tuntemattomia joita ei tarvitse enää tavata.
Tämä on ärsyttävää ja siitä ilmeisesti pääsee eroon kun vaan menee niille treffeille ja yrittää olla pakenematta. Tämä myös kaikissa muissa suhteissa, oli se mies sitten työkaveri tai joku muu. Itse olen saanut kuortani kovetettua sen verran että voin toimia miespuolisten tyyppien kanssa esim juuri töissä. En kuitenkaan edelleenkään osaa olla miehen kaveri saatikka kumppani. Tosin olen aika yksin viihtyvää tyyppiä joten en tästä mieskammosta niin paljon kärsi. Välillä tuntuukin että muut kärsivät enemmän. Ihmetellään miksei mulla koskaan ole ketään jne. Jotenkin kaikilla on se olettamus että pitää olla se mies ja halu tehdä lapsia, jos ei ole, sulle on tehty jotain (esim. seksuaalista väkivaltaa) tai olet outo. Munkin elämässä on paljon enemmän naisia jotka eivät voi olla yksin, ja he eivät taas ymmärrä sitä miksen voi olla kaksin.
Aluksi tunsin kyllä sympatiaa kun luin tekstiäsi mutta siinä kohtaa kun paljastui että olet humalassa kuitenkin yhdenillansuhteita harrastanut niin pisteet putosi aika pahasti, ei voi mitään. Tämä vastaus siis 27 vuotiaalle naiselle eikä aloittajalle, no joo mutta mitäpä tuosta kun en minäkään varmaan koskaan pysty kenenkään kanssa seurustelemaan johtuen näistä ongelmista enkä kyllä oikein saa yhdenillan suhteitakaan koska olen mies enkä oikein herkkänä tyyppinä niitä varmaan välittäisi harrastaakkaan vaikka joskus saisinkin.