Kuolleet Talot
Tässä kaupungissa käytiin suuri taistelu kauan sitten. Voin kuvitella sen. Kiljuvia naisia ja itkeviä lapsia. Sotilaat yrittävät tehdä kaikkensa kaupungin pelastukseksi kuitenkaan onnistumatta siinä. Mustiin pukeutuneet, pahan riivaamat miehet tuhoavat kaupungin ja kohta talojen nurkilla on kasapäin pienten lasten ruumiita.
Täällä minä kävelen Kuolleen kaupungin katuja pitkin. Ihmiset ovat väittäneet tätä paikkaa kirotuksi. Siitä tulin ottamaan selvää. Ihan yksin. Kuulemma, jokainen joka kaupunkiin astuu, ei palaa sieltä enää takaisin. Ei elävänä, eikä kuolleena. Sen hiljaisuuteen kuulemma kuolee.
On kaupungilla nimikin ollut. Kukaan vaan ei muista sitä enää. Sen jälkeen, kun ihmisen muisti tyhjentyi kaupungin vanhoista hyvistä muistoista, sai se uuden nimen. Kuollut kaupunki.
Kuolleelta täällä tuntuukin. On hämärää. Ympäristö on elottoman näköistä. Puitakin löytyy, mutta niiden lehdet ovat pudonneet jo satoja vuosia sitten. Voin vain ihmetellä miten puut ovat vieläkin pystyssä.
Kaikki on hyvin hiljaista. Pitkät, tummat hiukseni valuvat nekin elottomina olkapäitäni pitkin, sillä edes tuuli ei puhalla. Yritän rikkoa piinaavan hiljaisuuden, mutta en saa pihahdustakaan ulos. Kaupunki on tuomittu ikuiseen tyhjyyteen. Edes linnun laulua tai tuulen vihellystä ei voi kuulla.
Kävelen pimeää katua pitkin. Näen taloja, synkkiä taloja. Niitä katsellessa tulee hyvin surullinen olo. Niissä on varmasti aikoinaan ollut nauravia lapsia, jotka ovat leikkineet auringonlaskuun asti. Näen, että talojen nurkilla on kasoja, joiden päälle on vedetty pressut. En haluaisi edes ajatella mitä niiden alla on.
Jalkani jatkavat matkaansa. En pysty hallitsemaan niitä enää. Alan pikkuhiljaa itsekin uskoa vanhojen höppänien puheisiin. Paikka on kirottu.
Kävelen suuren kartanon ohi. Se on varmasti aikoinaan ollut hieno ja siellä on pidetty suuria juhlia yön pikkutunneille asti. Voin kuulla korvissani ihmisten iloista naurua, joka korvissani hiljalleen muuttuu pelottavan surulliseksi.
Jalkani pysähtyvät. Jään seisomaan pienen ja ränsistyneen talon kuistille. Kuistilla on valkoinen pöytä, jonka maali on pahasti lohkeillut. Pöydän vieressä on pikkuriikkiset, vaaleansiniset kengät. Valkoisten nahkaremmien kanssa ne ovat varmasti olleet hyvin tärkeät pienelle omistajalleen.
Huomaan kauhukseni, että talon ovi avautuu ja vanhoista saranoista kuuluu korvia vihlova narina. Normaalisti se varmasti kuulostaisi hirveältä, mutta minun korvissani se kuulosti musiikilta. Ensimmäinen ääni, jonka kaupungissa kuulen. Nyt ovi on auki ja sisällä näkyy vain loputonta pimeyttä. –En missään tapauksessa halua sisälle, en halua sisälle, en halua sisälle, en, en, en…rupean kuiskaten lausumaan ja samalla toinen jalkani ottaa ison, mutta hitaan askeleen. –En halua sisälle, en halua sisälle, en, en, en…! jatkan kovempaa, mutta myös toinen jalkani liikkuu.
Pimeys lähenee lähenemistään huutaessani jo kovaan ääneen: -En halua sisälle, en halua sisälle, EN HALUA SISÄLLE!!! ja samalla jalkani ottavat muutaman nopean askeleen pimeyttä kohti. Kompastun korkeaan kynnykseen ja horjahdan talon sisälle. Ovi menee takanani kiinni. Olen loukussa.
Ympärilläni on vain pimeyttäkin pimeämpää pimeyttä. Kuulen nopean hengitykseni. Koitan rauhoittua, mutta sydämeni takoo hirvittävää vauhtia. Koitan nousta ja otan lattiasta tukea. Saan jalat alleni ja ponnistan seisomaan. Pääni kolahtaa katon rajaan. En voi liikkua. On liian pimeää. Sitten muistan tulitikut, joka ovat takkini taskussa. En näe mitään, mutta kuitenkin saan tulitikun syttymään. Nostan palavaa tikkua ja lämmin valo täyttää huoneen. Näky on jäätäkin kylmempi. Se on tappava. Kiljaisen, mutta ääntäkään ei kuulu. –On liian hiljaista, on liian hiljaista, rupean päässäni lausumaan. Suljen silmäni. Hiljaisuus saa paineen kasvamaan päässäni. Tuntuu, että se räjähtää. Hitaasti lähden vajoamaan varjoihin, näiden kuolleiden ihmisten luokse. Tiedän, ettei sieltä enää ole paluuta valoon.
Tässä kaupungissa käytiin suuri taistelu kauan sitten. Voin kuvitella sen. Kiljuvia naisia ja itkeviä lapsia. Sotilaat yrittävät tehdä kaikkensa kaupungin pelastukseksi kuitenkaan onnistumatta siinä. Mustiin pukeutuneet, pahan riivaamat miehet tuhoavat kaupungin ja kohta talojen nurkilla on kasapäin pienten lasten ruumiita.
Täällä minä kävelen Kuolleen kaupungin katuja pitkin. Ihmiset ovat väittäneet tätä paikkaa kirotuksi. Siitä tulin ottamaan selvää. Ihan yksin. Kuulemma, jokainen joka kaupunkiin astuu, ei palaa sieltä enää takaisin. Ei elävänä, eikä kuolleena. Sen hiljaisuuteen kuulemma kuolee.
On kaupungilla nimikin ollut. Kukaan vaan ei muista sitä enää. Sen jälkeen, kun ihmisen muisti tyhjentyi kaupungin vanhoista hyvistä muistoista, sai se uuden nimen. Kuollut kaupunki.
Kuolleelta täällä tuntuukin. On hämärää. Ympäristö on elottoman näköistä. Puitakin löytyy, mutta niiden lehdet ovat pudonneet jo satoja vuosia sitten. Voin vain ihmetellä miten puut ovat vieläkin pystyssä.
Kaikki on hyvin hiljaista. Pitkät, tummat hiukseni valuvat nekin elottomina olkapäitäni pitkin, sillä edes tuuli ei puhalla. Yritän rikkoa piinaavan hiljaisuuden, mutta en saa pihahdustakaan ulos. Kaupunki on tuomittu ikuiseen tyhjyyteen. Edes linnun laulua tai tuulen vihellystä ei voi kuulla.
Kävelen pimeää katua pitkin. Näen taloja, synkkiä taloja. Niitä katsellessa tulee hyvin surullinen olo. Niissä on varmasti aikoinaan ollut nauravia lapsia, jotka ovat leikkineet auringonlaskuun asti. Näen, että talojen nurkilla on kasoja, joiden päälle on vedetty pressut. En haluaisi edes ajatella mitä niiden alla on.
Jalkani jatkavat matkaansa. En pysty hallitsemaan niitä enää. Alan pikkuhiljaa itsekin uskoa vanhojen höppänien puheisiin. Paikka on kirottu.
Kävelen suuren kartanon ohi. Se on varmasti aikoinaan ollut hieno ja siellä on pidetty suuria juhlia yön pikkutunneille asti. Voin kuulla korvissani ihmisten iloista naurua, joka korvissani hiljalleen muuttuu pelottavan surulliseksi.
Jalkani pysähtyvät. Jään seisomaan pienen ja ränsistyneen talon kuistille. Kuistilla on valkoinen pöytä, jonka maali on pahasti lohkeillut. Pöydän vieressä on pikkuriikkiset, vaaleansiniset kengät. Valkoisten nahkaremmien kanssa ne ovat varmasti olleet hyvin tärkeät pienelle omistajalleen.
Huomaan kauhukseni, että talon ovi avautuu ja vanhoista saranoista kuuluu korvia vihlova narina. Normaalisti se varmasti kuulostaisi hirveältä, mutta minun korvissani se kuulosti musiikilta. Ensimmäinen ääni, jonka kaupungissa kuulen. Nyt ovi on auki ja sisällä näkyy vain loputonta pimeyttä. –En missään tapauksessa halua sisälle, en halua sisälle, en halua sisälle, en, en, en…rupean kuiskaten lausumaan ja samalla toinen jalkani ottaa ison, mutta hitaan askeleen. –En halua sisälle, en halua sisälle, en, en, en…! jatkan kovempaa, mutta myös toinen jalkani liikkuu.
Pimeys lähenee lähenemistään huutaessani jo kovaan ääneen: -En halua sisälle, en halua sisälle, EN HALUA SISÄLLE!!! ja samalla jalkani ottavat muutaman nopean askeleen pimeyttä kohti. Kompastun korkeaan kynnykseen ja horjahdan talon sisälle. Ovi menee takanani kiinni. Olen loukussa.
Ympärilläni on vain pimeyttäkin pimeämpää pimeyttä. Kuulen nopean hengitykseni. Koitan rauhoittua, mutta sydämeni takoo hirvittävää vauhtia. Koitan nousta ja otan lattiasta tukea. Saan jalat alleni ja ponnistan seisomaan. Pääni kolahtaa katon rajaan. En voi liikkua. On liian pimeää. Sitten muistan tulitikut, joka ovat takkini taskussa. En näe mitään, mutta kuitenkin saan tulitikun syttymään. Nostan palavaa tikkua ja lämmin valo täyttää huoneen. Näky on jäätäkin kylmempi. Se on tappava. Kiljaisen, mutta ääntäkään ei kuulu. –On liian hiljaista, on liian hiljaista, rupean päässäni lausumaan. Suljen silmäni. Hiljaisuus saa paineen kasvamaan päässäni. Tuntuu, että se räjähtää. Hitaasti lähden vajoamaan varjoihin, näiden kuolleiden ihmisten luokse. Tiedän, ettei sieltä enää ole paluuta valoon.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Toi oli hyvä.
Vähän myös pelottava, mutta hyvä.
Minä pidin tästä tekstistäsi paljon...
ehkä hiukan irrallinen mutta saa mielikuvituksen mukavasti liikenteeseen...Miksi päähenkilö on eksynyt autio kaupunkiin, mitä hän oikein näki...?
Kirjoitat hyvin ja luot kunnon tunnelmaa!
Haluaisin vain varmistusta, että mihin aikaan olet sijoittanut tarinasi? Itse sijoittaisin sen jonkinlaiseen fantasia-galleriaan, siksi haluaisin sanoa sanasen muutamista kohdista. Joka ei tietenkään sinua hetkauta, mutta kunhan haluaa vain hetken tuntea olevansa älykäs.
"Ei elävänä, eikä kuolleena. Sen hiljaisuuteen kuulemma kuolee" (Jos sieltä ei voi palata kuolleena, kuinka sieltä voi palata hiljaisuuteen kuolleena? Hienoltahan tuo toki kuulostaa..)
"Ympäristö on elottoman näköistä" (Niin omaperäistä, ettei tiedä itkisikö vai kiljuisiko..)
"--joiden päälle on vedetty pressut" (pressut-ilmaus kuulostaa kornilta tekstin runollisessa olemuksessa.)
"Alan pikkuhiljaa itsekin uskoa vanhojen höppänien puheisiin" (Höppänien - Suomea? Ei, en usko)
"--pimeyttäkin pimeämpää pimeyttä" (Tavallaan huomiota herättävä ilmaus kuitenkin kuulostaa minun korvissani jotenkin naiivilta)
Muuten kyllä - ihan jepsis ^-^