Tosiaankin, olen varma ettei kukaan lue tätä kyseistä viestiä johon aion kirjoittaa omaa ahdistusta. Olisi hienoa, jos saisin viestejä, että miten jatkan?
Useat ihmiset saattavat ihmetellä, että miten mies voi olla ahdistunut - eikös se ole lähinnä tyttöjen vaiva? Väärin, sillä 15% miehistä kärsii ahdistuksesta sekä masennuksesta. Tiedätte ehkä miltä tuntuu jatkuva esittäminen, että kaikki on kunnossa? Totuus on, että mikään ei tunnu olevan kunnossa ja en pysty kuvittelemaan tulevaisuuttani, että minkälainen se voisi olla.
Olen kärsinyt koko elämän esitysjännittämisestä, jonka takia yritän kaikin tavoin välttää esityksiä ja tämän johdosta kurssiarvosanani laskee, kun en ole puhunut tästä kenellekään, koska kaverini pilkkaavat jännittäjiä, sekä masentuneita koska he ovat niin tyttömäisiä.
Kaikki alkoi kutosluokalla, kun minun ärrävikaa alettiin pilkkaamaan ja tämän seurauksena itsetunto laski roimasti. Se, että kaverini hyväksyivät ennen ärrävian olikin yleinen naurun aihe ja tälle ärrävialle en voi yhtään mitään. Nyt myös minua ollaan pilkattu läskiksi, homoksi, rumaksi.. Ja näitä haukkuma sanoja riittää pitkälle. Vasta seiskaluokan alussa minut ollaan taas hyväksytty joukkoon, mutta luotto ihmisiin on menetetty ja olen joutunut esittämään "hauskaa", että saisin piilotettua minun "masennuksen ja "ahdistuksen".
Minusta tuntuu, että kukaan ei välitä minusta. Kukaan tytöistä ei edes katso minua EDES vahingossa. Olin yhden meidän luokan tytön kanssa väleissä Facebookissa ja luulin että meillä synkkaa, mutta luulin väärin, sillä tykkäsin hänen "mielipide tykkääjistä" -postauksesta, minkä jälkeen hän sanoi ettei voisi ihastua minuun tai pidä minua komeana/hyvännäköisenä. Elämäni murtui, sillä pidin tytöstä erittäin paljon ja hän uskotteli minulle aluksi että ihastus olisi molemmin puolista. Erehdyin pahemman kerran, ainoa henkilö jolle olisin voinut puhua minun vaikeuksista.
Olen joutunut olemaan koulusta monta viikkoa pois, kun en vain yksinkertaisesti jaksa esittää iloista ja hauskaa, koska kukaan ei tunnu välittävän minusta. He välittävät ainoastaan siitä, että olen hauska, jos en ole hauska he eivät huomioisi minua ollenkaan. Olen joutunut esittämään olevan kipeä, jotta saisin olla koulusta pois ja tämä tuntuu erittäin haikealta, sillä en tykkää valehdella koko perheelle - enkä halua myöskään puhua ongelmistani.
En pysty mennä uimahalliin, sillä pelkään ihmisten tuijottavan minua liikaa. Olen missannut kaikki koulu-uinnit kolmen vuoden aikana, jonka takia "kaverit" ovat saaaneet jo uuden tavan mollata minua..
Olen ajatellut jopa itsemurhaa, että pääsisin tästä paskasta eroon. ( Ja anteeksi kun kiroilen ) Olen yrittänyt taistella ja yritän vielä jatkossakin, mutta jaksanko vielä kuinka kauan? En halua tuottaa kellekään surua, mutta uskon että olen syntynyt tähän maailmaan vahingossa.
Miksi minulla on tälläinen tuuri, että olen syntynyt "viallisena" lapsena, kun muut meidän luokkalaisista on lähes täydellisiä. Heillä on käynyt onni. Meikäläisellä ei.
Useat ihmiset saattavat ihmetellä, että miten mies voi olla ahdistunut - eikös se ole lähinnä tyttöjen vaiva? Väärin, sillä 15% miehistä kärsii ahdistuksesta sekä masennuksesta. Tiedätte ehkä miltä tuntuu jatkuva esittäminen, että kaikki on kunnossa? Totuus on, että mikään ei tunnu olevan kunnossa ja en pysty kuvittelemaan tulevaisuuttani, että minkälainen se voisi olla.
Olen kärsinyt koko elämän esitysjännittämisestä, jonka takia yritän kaikin tavoin välttää esityksiä ja tämän johdosta kurssiarvosanani laskee, kun en ole puhunut tästä kenellekään, koska kaverini pilkkaavat jännittäjiä, sekä masentuneita koska he ovat niin tyttömäisiä.
Kaikki alkoi kutosluokalla, kun minun ärrävikaa alettiin pilkkaamaan ja tämän seurauksena itsetunto laski roimasti. Se, että kaverini hyväksyivät ennen ärrävian olikin yleinen naurun aihe ja tälle ärrävialle en voi yhtään mitään. Nyt myös minua ollaan pilkattu läskiksi, homoksi, rumaksi.. Ja näitä haukkuma sanoja riittää pitkälle. Vasta seiskaluokan alussa minut ollaan taas hyväksytty joukkoon, mutta luotto ihmisiin on menetetty ja olen joutunut esittämään "hauskaa", että saisin piilotettua minun "masennuksen ja "ahdistuksen".
Minusta tuntuu, että kukaan ei välitä minusta. Kukaan tytöistä ei edes katso minua EDES vahingossa. Olin yhden meidän luokan tytön kanssa väleissä Facebookissa ja luulin että meillä synkkaa, mutta luulin väärin, sillä tykkäsin hänen "mielipide tykkääjistä" -postauksesta, minkä jälkeen hän sanoi ettei voisi ihastua minuun tai pidä minua komeana/hyvännäköisenä. Elämäni murtui, sillä pidin tytöstä erittäin paljon ja hän uskotteli minulle aluksi että ihastus olisi molemmin puolista. Erehdyin pahemman kerran, ainoa henkilö jolle olisin voinut puhua minun vaikeuksista.
Olen joutunut olemaan koulusta monta viikkoa pois, kun en vain yksinkertaisesti jaksa esittää iloista ja hauskaa, koska kukaan ei tunnu välittävän minusta. He välittävät ainoastaan siitä, että olen hauska, jos en ole hauska he eivät huomioisi minua ollenkaan. Olen joutunut esittämään olevan kipeä, jotta saisin olla koulusta pois ja tämä tuntuu erittäin haikealta, sillä en tykkää valehdella koko perheelle - enkä halua myöskään puhua ongelmistani.
En pysty mennä uimahalliin, sillä pelkään ihmisten tuijottavan minua liikaa. Olen missannut kaikki koulu-uinnit kolmen vuoden aikana, jonka takia "kaverit" ovat saaaneet jo uuden tavan mollata minua..
Olen ajatellut jopa itsemurhaa, että pääsisin tästä paskasta eroon. ( Ja anteeksi kun kiroilen ) Olen yrittänyt taistella ja yritän vielä jatkossakin, mutta jaksanko vielä kuinka kauan? En halua tuottaa kellekään surua, mutta uskon että olen syntynyt tähän maailmaan vahingossa.
Miksi minulla on tälläinen tuuri, että olen syntynyt "viallisena" lapsena, kun muut meidän luokkalaisista on lähes täydellisiä. Heillä on käynyt onni. Meikäläisellä ei.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tekstisi luin ihan ajatuksella ja kokonaan. Sinunlaisia on tämä maailma pullollaan. Monet sinua kiusaavat kärsivät itse itsetunto-ongelmista, mutta heidän torjumismekanisminaan on toisten ja fiksujen vähättely. Kun on huomattu, että persoonallisen puhetyylisi pilkkaaminen satuttaa, siitä on ollut oiva keino alkaa alistamaan sinua. Jos pystyt vain puhumaan ja olemaan välittämättä siitä, että puheestasi huomautellaan, niin kisaaminen loppuu. Voi kun voisit kääntää tuonkin vain voimavaraksesi. Jokaisella meillä on yksilölliset piirteet.
Sinulla on täysin väärä käsitys, että esiintymispelko on "tyttömäistä". Luulen kyllä että miehissä on yhtä paljon ja jopa enemmän sosiaalisen tilanteen jännittäjiä. Jos sinulle joku miespuolinen peloista naljailee, niin takuuvarmasti hän itse jännittää ja pelkää.
Jännitin aikoinani esiintymistä niin paljon, että meinasin lähteä pois kauppaoppilaitoksesta. Ja ei maailma kaadu vaikka yleisön edessä pyörtyy, sanat loppuu, ym. Loppujen lopuksi kaikki jännittävät jonkin verran, vaikka eivät sitä myönnä tai edes itse tiedosta.
Peloista kannattaa puhua. Ei kannata näytellä muuta kuin on. Jos näyttelee, vetää aina roolia ja silloin ei ole aito.
Ihastuminen ei ole myöskään merkki siitä, ettei ole ulkoisesti komea. Sinulle ei ole vain sattunut vielä kohdalle sitä "hengenheimolaista" jolloin olisi kolahtanut molemminpuolisesti. Nuorella ihastuksia menee ja tulee ennen kuin siitä syntyy pysyvämpi kiintymys ja se juju, että meillä synkkaa yhdessä.
Kun itsetunto kasvaa ja minäkuva kasvaa, niin kokee olevansa ihan hyvä tyyppi - silloin alkaa luistaa toistenkin kanssa. Olet aidosti läsnä ja et vedä jotain roolia.
Sinun tulee alkaa kehittää itsellesi positiivista asennetta. Sinulla on oikeus olla juuri hän, joksi sinut on Luoja tarkoittanut. Olemme täällä jokainen ihan oikeasti olemassa ja elämällämme on tarkoitus.
Jos tuntuu ettet pääse eteenpäin, kannattaa varata aika ammattilaiselle, joka on perehtynyt ihmismielen salaisyyksiin.
Anteeksi huono kieli, mutta minäkin olen vajavainen.
Olen samaa mieltä kaikesta mitä edellisessä viestissä sanotaan.
Ymmärrän sinua niin hyvin! Oma taustani varsinkin ala-aste/ yläaste aikoina oli yhtä painajaista. Se miten minua kohdeltiin tuolloin muistuttaa hyvin paljon kokemuksia joita sinä käyt nyt läpi. Sen aikakauden tapahtumat saivat masennuksen puhkeamaan ja arvosanat laskemaan. Olin koulun friikki monen ihmisen mielestä ja lopulta aloin itsekin uskomaan niin ja käyttäytymään kuin olisin sinut sen asian kanssa.
Myös minä jännitin ja ujostelin kaikkea mahdollista, jopa luokan edessä puhumista. Elämäni alkoi helpottaa, kun löysin teatteri maailman ja sen ihmiset. Siellä tunsin että minut ensi kerran hyväksyttiin joukkoon täysin sellaisena kuin olen. Myös sinä voit hakeutua täysin uuteen porukkaan ja aloittaa uudestaan olemalla täysin oma itsesi. Huomaat nopeasti, että sinusta pidetäänkin juuri sellaisena kuin olet.
Pakenin kaikkea myös kirjoittamisen, sekä piirtämisen maailmaan. Silloin sain olla täysin oma itseni ja tehdä tarinoissa täysin mitä halusin. Ehkä voisit löytyy tavan ilmaista itseäsi jotenkin luovasti? :)
Myös minä olen pohtinut paikkaani tässä maailmassa ja sitä mitä järkeä elämässä on? Monien itsepohdiskelu hetkien kautta olen löytänyt oman tarkoitukseni ja ymmärtänyt, että kaikki mitä tapahtuu on tarkoitettu tapahtuvaksi. En olisi se ihminen nyt mikä olen ilman raskaita kokemuksiani. Jatka kamppailua, anna niiden tehdä sinut vahvemmaksi! Olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet. Muiden mielipiteillä ei ole mitää väliä, älä anna niiden vaikuttaa sinuun.
Voin auttaa sinua voimistumaan ja näyttää suuntaa miten voit saada yhteyden itseesi. Kun "liittoudut" itsesi kanssa, et ole koskaan yksin. Löydät kanavani youtubesta.
Kaikkea hyvää! T: Kuparikettu
Niillä kiusaajilla on oikeasti itsellään ongelmia ja ne purkaa omaa pahaoloaan sinuun ja se on väärin. Saat voimia, kun käyt puhumassa terkkarille tai jollekkin ammattilaiselle.
Kivoja kommentteja! Olen alkanut kirjoittelemaan blogia, johon kirjoittelen kaiken maailman asioita, jotka painavat mieltä. Pidän sitä avoimena päiväkirjana, johon pistelen päivän asioita. Minulla on siis nykyisin kavereita, mutta koska olen joutunut kokeemaan pientä välttelyä, en pysty olemaan normaali kavereidenkaan kanssa. Koitan myös välttää kavereita vapaa-ajalla, että en joutuisi juttelemaan.
Olen nykyään sellainen, että viihdyn yksin kodissa ilman mitään häiriötekijöitä. Pidän tätä omaa rauhaa hyvänä asiana, mutta koska olen joutunut keksimään niin monia tekosyitä välttääkseen kavereita, että välillä käy mielessä, että menetänkö loputkin ystävät.
Olen myös alkanut välttelemään esityksiä, kuten esimerkiksi tänään jätin menemättä yhdelle tunnille, etten joutuisi esittää yhtä laajaa esitelmää, jossa riittää selitettävää ja koska minulla on "lievä ujous" on vaikea keksiä miten avata aihetta muille ihmisille, kun yksinkertaisesti luokan edessä unohdan asiat.
Vaikuttaa, että sinulta ei aikanaan puutu taitoa saada seuraa. Kun vain nyt sitä rohkeutta olla oma itsesi niin hyvine kuin niin miinuspuolineen, joita meillä kaikilla on.