Meidän uusperheessä on kolme lasta. Kaksi biologisesti minun ja yksi miehen. Meillä kuitenkin kaikista lapsista huolehtii ja välittää molemmat.
Lapsista nuorin on nyt 4v, ja hän on porukasta todellakin mustasukkaisin ja minuun ripustautuvin. Hän on aina ollut sellainen, jo siis ihan vauvaiän puolella. Hänelle merkittiin jo 4kk lääkärineuvolassa paperiin, että osaa vierastaa, ja siitä alkoi hänen ripustautuminen minuun, äitiin. Paihimmillaan eroahdistus oli joskus 8kk kieppeillä, kun en voinut todellakaan käydä edes vessassa ilman että lapsi huusi koko ajan lohduttomasti oven takana. Juuri ennen sitä olin vielä suhteessa hänen biologiseen isäänsä, ja tuolloin lapsi fyysisesti työnsi isän huudon kera väkisin kauemmas, jos minä ja lapsen isä yritimme olla lähekkäin. Lapsen isä ei ollut juuri koskaan kiinnostunut hoitamaan lasta ehdotuksistani huolimatta, joten minulla ei ollut luonnollista vaihtoehtoa siedättää lasta välilä jonkun muun kuin minun hoitoon.
Kuopus meni tarhaan ollessaan alle 1,5v. Tarhaan hän sopeutui nopeasti, sillä samassa tarhassa oli isoveli, joka on lapselle todella rakas. Toisinaan tarhasta lähteminen on kuitenkin edelleen hankala hetki, jos lapsi sattuu sille päälle, että itkee ja roikkuu minussa kiinni. Olen niissä tilanteissa toiminut aina säännöllisesti "ohjeiden mukaan", eli antanut reippaan halauksen ja pusun, toivottanut mukavaa päivää, ja lähtenyt pois. Eli en anna lapselle mahdollisuutta liikoja roikkua. Päivät tarhassa meneekin kivasti. Kun haen lasta, niin hän saattaa kuitenkin kotimatkalla itkeä, että on ikävöinyt minua tarhassa.
Isäpuolensa lapsi on tuntenut jo vuosia. Kun minä en ole paikalla, kuopuksen ja isäpuolen suhde on oikein hyvä ja lämmin. Samoin jos kaikki on hyvin ja pidetään hauskaa, niin hyväntuulinen kuopus on todella rakastava isäpuolta kohtaan. Saattaa askarrella hänelle kortteja, halata yms... Siis ihan normi suhde. MUTTA jos tulee vähääkään mutkaa matkaan, niin ainoastaan äiti kelpaa. Jos isäpuoli komentaa (aiheesta), niin lapsi juoksee minulta hakemaan turvaa. Meillä on mieheni kanssa hyvin toimiva tiimi, eli tuemme aina toisiamme kasvatuksessa. Lapsi ei siis ole moista oppinut siksi, että minä en tukisi miestäni. Päinvastoin, minä pidän aina saman säännön yms. Sam tietysti toisinkin päin. Lapsi USEIN kenkkuilee myös ihan tavallisissa tilanteissa, ett vain äiti kelpaa laittamaan turvavyön, laittamaan vetoketjun, peittelemään viimeisenä, antamaan maitoa... Ihan mitä tahansa. Kerta toisensa jälkeen, vuodesta toiseen, ollaan sanottu että me molemmat osaamme ne asiat yhtä hyvin, mutta ei auta.
Pahimmillaan tilanne on mustasukkaisuudessa. Jos minä vaikkapa halaan, lohdutan tai leikin esikoiseni kanssa tai miehen lapsen kanssa, niin kuopus on todella itkuinen, kiukkuinen ja tuumaa että "sä et tee mulle noin... sä et välitä musta... sä et rakasta mua..." Tämä on todella raskasta, koska jokainen lapsi ansaitsee yhtä paljon huomiota ja aikaa. Muut lapset eivät valita, vaikka kuopus saa huomiota. Lapsista kaikki ovat vielä tarhaikäisiä, joten jokainen siinä iässä, että tarvitsevat hellää huolenpitoa. On todella vaikea nauttia muiden lastan kanssa rauhassa tekemisestä, kun kuopus lakkaamatta itkee vieressä.
Kuopus on mustasukkainen myös huomiosta jota annan miehelleni. Eli jos halaamme, olemme kainalokkain tms, niin lapsi tunkee väliin, sanoo etten rakasta häntä yms...
Minä kerron päivittäin kuopuksellekin, että rakastan häntä valtavasti. Olen myös pyrkinyt antamaan tilaa muillekin hoitaa häntä, eli en koe että itse yllytän häntä ripustautumaan minuun. En enää tiedä mitä tehdä.
Kuopuksen vauva-aikana suhteeni hänen biologiseen isään oli todella riitaisa ja haitallinen. Voiko lapsen aivojen kehitykseen vaikuttaa sellainen kasvuympäristö, vaikka hän ei mitään siitä ajasta enää muistakaan?
Nykyinen perhe-elämä on mukavaa, turvallista ja rauhallista. Eli lapsella olisi kaikki mahdollisuudet hiljalleen irrotta minusta, ja luottaa siihen että kaikki on hyvin. Elämäntilanne on ollut vakaa jo 3 vuotta.
Otan vinkkejä vastaan. Miten vähentää 4v:n mustasukkaisuutta ja yhteen vanhempaan ripustautumista?
Lapsista nuorin on nyt 4v, ja hän on porukasta todellakin mustasukkaisin ja minuun ripustautuvin. Hän on aina ollut sellainen, jo siis ihan vauvaiän puolella. Hänelle merkittiin jo 4kk lääkärineuvolassa paperiin, että osaa vierastaa, ja siitä alkoi hänen ripustautuminen minuun, äitiin. Paihimmillaan eroahdistus oli joskus 8kk kieppeillä, kun en voinut todellakaan käydä edes vessassa ilman että lapsi huusi koko ajan lohduttomasti oven takana. Juuri ennen sitä olin vielä suhteessa hänen biologiseen isäänsä, ja tuolloin lapsi fyysisesti työnsi isän huudon kera väkisin kauemmas, jos minä ja lapsen isä yritimme olla lähekkäin. Lapsen isä ei ollut juuri koskaan kiinnostunut hoitamaan lasta ehdotuksistani huolimatta, joten minulla ei ollut luonnollista vaihtoehtoa siedättää lasta välilä jonkun muun kuin minun hoitoon.
Kuopus meni tarhaan ollessaan alle 1,5v. Tarhaan hän sopeutui nopeasti, sillä samassa tarhassa oli isoveli, joka on lapselle todella rakas. Toisinaan tarhasta lähteminen on kuitenkin edelleen hankala hetki, jos lapsi sattuu sille päälle, että itkee ja roikkuu minussa kiinni. Olen niissä tilanteissa toiminut aina säännöllisesti "ohjeiden mukaan", eli antanut reippaan halauksen ja pusun, toivottanut mukavaa päivää, ja lähtenyt pois. Eli en anna lapselle mahdollisuutta liikoja roikkua. Päivät tarhassa meneekin kivasti. Kun haen lasta, niin hän saattaa kuitenkin kotimatkalla itkeä, että on ikävöinyt minua tarhassa.
Isäpuolensa lapsi on tuntenut jo vuosia. Kun minä en ole paikalla, kuopuksen ja isäpuolen suhde on oikein hyvä ja lämmin. Samoin jos kaikki on hyvin ja pidetään hauskaa, niin hyväntuulinen kuopus on todella rakastava isäpuolta kohtaan. Saattaa askarrella hänelle kortteja, halata yms... Siis ihan normi suhde. MUTTA jos tulee vähääkään mutkaa matkaan, niin ainoastaan äiti kelpaa. Jos isäpuoli komentaa (aiheesta), niin lapsi juoksee minulta hakemaan turvaa. Meillä on mieheni kanssa hyvin toimiva tiimi, eli tuemme aina toisiamme kasvatuksessa. Lapsi ei siis ole moista oppinut siksi, että minä en tukisi miestäni. Päinvastoin, minä pidän aina saman säännön yms. Sam tietysti toisinkin päin. Lapsi USEIN kenkkuilee myös ihan tavallisissa tilanteissa, ett vain äiti kelpaa laittamaan turvavyön, laittamaan vetoketjun, peittelemään viimeisenä, antamaan maitoa... Ihan mitä tahansa. Kerta toisensa jälkeen, vuodesta toiseen, ollaan sanottu että me molemmat osaamme ne asiat yhtä hyvin, mutta ei auta.
Pahimmillaan tilanne on mustasukkaisuudessa. Jos minä vaikkapa halaan, lohdutan tai leikin esikoiseni kanssa tai miehen lapsen kanssa, niin kuopus on todella itkuinen, kiukkuinen ja tuumaa että "sä et tee mulle noin... sä et välitä musta... sä et rakasta mua..." Tämä on todella raskasta, koska jokainen lapsi ansaitsee yhtä paljon huomiota ja aikaa. Muut lapset eivät valita, vaikka kuopus saa huomiota. Lapsista kaikki ovat vielä tarhaikäisiä, joten jokainen siinä iässä, että tarvitsevat hellää huolenpitoa. On todella vaikea nauttia muiden lastan kanssa rauhassa tekemisestä, kun kuopus lakkaamatta itkee vieressä.
Kuopus on mustasukkainen myös huomiosta jota annan miehelleni. Eli jos halaamme, olemme kainalokkain tms, niin lapsi tunkee väliin, sanoo etten rakasta häntä yms...
Minä kerron päivittäin kuopuksellekin, että rakastan häntä valtavasti. Olen myös pyrkinyt antamaan tilaa muillekin hoitaa häntä, eli en koe että itse yllytän häntä ripustautumaan minuun. En enää tiedä mitä tehdä.
Kuopuksen vauva-aikana suhteeni hänen biologiseen isään oli todella riitaisa ja haitallinen. Voiko lapsen aivojen kehitykseen vaikuttaa sellainen kasvuympäristö, vaikka hän ei mitään siitä ajasta enää muistakaan?
Nykyinen perhe-elämä on mukavaa, turvallista ja rauhallista. Eli lapsella olisi kaikki mahdollisuudet hiljalleen irrotta minusta, ja luottaa siihen että kaikki on hyvin. Elämäntilanne on ollut vakaa jo 3 vuotta.
Otan vinkkejä vastaan. Miten vähentää 4v:n mustasukkaisuutta ja yhteen vanhempaan ripustautumista?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.