Haluan normaalin parisuhteen

Haluan myös elää parisuhteessa, vaikka välillä olisikin vaikeaa. Haluan tasapainoisen elämän ja perheen.

Aamen!!!!!

Sellaista minäkin etsin, ei vaan ole löytynyt, ei ainakaan baareista, ja tuskin
löytyy deitti palstaltakaan, mutta lippu korkeella mennään.

Ei se ole aina niin helppoa se erokaan.

Itsellä on tällainen karikko.

Ollaan oltu yhdessä toista kymmentä vuotta, mutta olen antanut itseni muuttua palvelijaksi, joka tekee kotityöt ja hoitaa lapset, mikä oli minusta miellyttävääkin aina siihen asti, kunnes kumppani alkoi kyllästymään minuun ja sain vielä tyhjänpäiväistä nalkutusta päälle. Tykkään kyllä hyysätä rakkauteni kohdetta, mutta pari viimeistä vuotta on ollut kuitenkin aika rakkaudetonta ja läheisyyttä on ollut sen verran, mitä minä olen antanut. Sitten vaimo kiristi erään riidan päätteeksi erolla, että saisi tahtonsa läpi. Tätä on tapahtunut aina silloin tällöin.

Mutta tällä kertaa tapaus sai miettimään tilannettani.

Ajattelin, että ota sitten erosi. Kun tarkemmin miettii, läheisyydenosoitukset ovat muuttuneet yhä työteliäämmiksi, sillä minä olen hiljalleen menettänyt rakkauteni ja sinä et ole rakastanut enää hetkeen sitäkään vähää. Vaimo hätääntyi ja anelikin yllättäen jakoaikaa. Minä yllätyin tästä käytöksestä aika tavalla, enkä tiedä mihinkä suuntaan minä nyt sitten menisin. Vaimo mielistelee ja tekee kaikkensa, pitääkseen minut iloisena ja minusta tuntuu kauhealta pitää vaimoa ikään kuin varpaillaan koko ajan, koska minusta tuntuu, että en ole löytämässä rakkauttani häneen uudestaan. Se mitä hän oli luonnostaan, oli hyvin erilaista, ja tuskin maltan odottaa, että rva Hyde tulee taas takaisin. Minusta tuntuu, että meidän kemiamme riitti kantamaan tätä suhdetta tähän asti ja nyt vaimoparka kantaa vettä kaivoon, ja tämä on melkein kipeämpää, kuin jatkuva vittuilu.

Samalla, kun katselin asuntoja, mietiskelin kuitenkin vähän kaikenlaista, elämäntarkoituksesta lähtien. Pää on aika pyörryksissä. Toisaalta, tästä tilanteesta ei enää ammenneta onnea. Toisaalta, onko se tarkoituskaan. En haluaisi satuttaa vaimoani lähtemällä; vaikka en häntä rakasta, välitän toki edelleen siitä miten hän pärjää jatkossa. Varsinkin, koska meillä on lapsia. Ja lasten jättäminen onkin kaikkein tuskallisinta.

Sitten kävi vielä niinkin, että rakastuin työkaveriini. En ole ihastunut kehenkään lähes kahteen kymmeneen vuoteen, ja nieleskelin tätäkin ihastusta talven yli ja kielsin itseltäni kaikki ajatukset hänestä. Se vaati kaiken keskittymiskykyni, sillä hän on elämäni nainen kaikessa mielessä. Tämän ajattelin tietenkin pitää salassa, mutta eropuheiden aikoihin skarppini petti ja ajatukset elämästä työkaverini kanssa pulpahtivat pinnalle.

No sitten vasta vaikea olikin olla.

Tuntui, että oli pakko kertoa hänelle tunteistani, vaikka minusta ei tuntunutkaan siltä, että hän olisi rakastunut minuun. Eikä hän ollutkaan.

Nyt elämä on aika sitkeää, mutta koska sellaisen naisen löytäminen, joka on niin täydellisesti minulle sopiva kuin työkaverini, olen ajatellut, että antaa olla. Toista tällaista ei löydy, ja toista vaimoni kaltaista en lähde kokeilemaankaan. Ehkä minun ei olekaan niin tarpeellista olla onnellinen, joten voinen ehkä ollakin vaimon mieliksi yhteistyökumppani niin kauan, kunnes hän löytää sellaisen, jonka kanssa elämä ei ole kaivon täyttämistä.