tatuoinneista..

Ettehän Te kuviani edes huomaa, kun tulette
luokseni/ tulen luoksenne. Hymyilen
lämpimästi,ojennan käteni tervehdykseen, johon
tartutte. Istutte vierelleni,kerrotte huolenne,
jotka kuuntelen myötätuntoisesti silmiinne
katsoen. Annatte verenpainekorttinne, nostatte
hihaa, kierrän mansetin käsivartenne ,jotta saan
mitattua liian korkean verenpaineenne. Kerrotte
samalla pojastanne, joka on insinööri ja hänen
vaimostaan. Irroitan mansetin,sanon paineet
ääneen,kirjaan ne myös korttiinne. Kiitätte,
sanotte näkemiin, johon vastaan rauhaisan päivän
toivotuksin.
Pakokauhua? Toisen hoitopaikan?

sen ymmärrän, jos itse kummeksut,mutta miten
ihmeessä voit samalla olettaa toistenkin sitä
oudoksuvan.. Totta, onhan teitä ihmetteleijöitä
muitakin, mutta olen tavannut ihan oikeasti
ikääntyneitä ihmisiä, jotka eivät ole olleet
moinenkaan, eräs seitsemän kymppinen nainen jopa
näytti omansakin.
Se kuinka outo tai oudossa valossa olen, ei
sinänsä ole mikään uusi asia; mä todella olen jo
kakarasta poikennut valtavirrasta, enkä varmaan
koskaan muuksi muutu. Jos joku ei mua pysty
hyväksymään tällaisena, en sille mitään voi,
mutta missän nimessä en yritä miellyttää muita,
sillä loppupelissä tärkeintä on se, että on
itsensä kanssa sovussa.Mä en tee asioita sen
mukaan, mitä joku toinen ajattelee, en kysy
keltään,mihin suuntaan kääntyä, sillä koskaan ei
voi miellyttää kaikkia, eikä pian aikaa tiedä
itse mihin on menossa. Mä en missään kohtaa
kysynyt kenenkään mielipidettä otanko tatuoinnin
vain en,vaan ajattelin tiedustella, mitä ajatus
herättää.
Kannattaa varmaan keskittyä neuvomaan asioissa,
joihin neuvoa pyydetään.
Tokihan mä tiedän, että tatuointi on ikuinen,
sehän on yksi sen viehätys..

Kiva, kun ilmottauduit.. sinullakin siis menee
aikaa täällä netin ääressä. Luulin,ettet osaa
käyttää koko konetta, mutta yllätit minut
myönteisesti.
Olen seuraillut sinua jo jonkun aikaa: lomalla
sinut nähdessäni olit aina yhtä kärsivän
näköinen, ja kun pääsit takaisin työpöytäsi
ääreen, olit kirpeä kuin sitruuna,eivätkä nämä
kuluneet pari viikkoa ole saaneet ilmettäsi
kirkastumaan. Olen monasti ajatellut sinun elävän
ahdistavassa ihmissuhteessa, jossa et voi
toteuttaa itseäsi. Olet katkera ja hapan, ja
minun iloisuuteni ja nauruni ärsyttää sinua
tavattomasti, ja oletkin onnistuneesti luonut
yhteisöömme ilmapiirin,jossa on viisainta olla
naama peruslukemilla. Tosin ne, jotka kuuluvat
omaan pirulliseen ja hoitamiseen väsyneeseen
rinkiisi, saavat toki nauraa, mutta sävyn on
oltava ehdottomasti asiakkaita tai muita kanssa
eläjiä vähättelevää tai ivallista. Kanssasi
pärjää, jos antaa sinun tullen mennen huiskasta
milloin mistäkin asiasta. Jos sinulta kysyy
neuvoa, hyökkäät; "kyllä tuo jo pitäisi tietää"
ja kun ei kysy; "kannattaisi kysyä". Jos ymmärrät
kuvakieltä, jota tohdin epäillä, koska olen
huomannut,että kanssasi tarvitsisi hoitotyön
käsikirjan lisäksi myös kerän väänneltävää
rautalankaa, ohjaat toimintaa käsittämättömällä
tyylillä: osoitat suunnan, jonne pitää ajaa, ja
vielä vauhdinkin, ja kun huomaat minun lähtevän
osoittamaasi suuntaan, kohta tulet ilmoittamaan,
jotta ei sinne, ei sinne.Sanot siis yhtä nyt, ja
kohta toista, etkä suinkaan muista edellistä
sanomaasi. Jätät työmääräyksen pöydälle, rähiset
sen olevan minun vastuullani, ja kun olen asian
hoitanut, tulet sanomaan, jotta asia ei minulle
kuulu, mitä olen mennyt puuttumaan sinun töihisi.
Mielesi mukaan on todella vaikea elää. Siksi
olenkin sulkenut itseni sinulta ja
hännystelijöiltäsi, annan asiakkaille empaattista
huomiota,olen ihminen ihmiselle. Minä todellakin
lähden, jätän paikkani,mutta sietäisi sinunkin
silmäillä sieluusi ja miettiä, mistä sinua
todella puristaa. Ehkä sinulla on liikaa
testosteronia verenkierrossa, ehkä sisälläsi asuu
tukahdutettu lesbo. En tiedä, eikä sinun
sielunelämäsi liikuta minua, ennen kuin olet
minun tai jonkun kollegani asiakkaana. Ja sitähän
sinä tuolla vauhdilla olet, tai ainakin pitäsi
olla.