En käsitä miten rakkaasta ihmisestä voisi sanoa kovin julmia sanoja. Kritiikkiä jaan itsekin, välillä voimallisestikin, mutta syvälle satuttavat sanat joilla mennään liian syvälle toisen ihmisen minuuteen ja persoonaan haavoittaen ehkä pysyvästikin ei mielestäni kuulu rakkauteen. Sellaista ei tehdä ihmiselle jota rakastetaan!
Sanat voi tappaa.. Sisältä. Niillä voi haavoittaa pahasti. Vammauttaa ihmisen "sielun". Sanat voi tunkeutua rikkomaan ja repimään kappaleiksi sen ihmisen itsetunnon ja psyykkeen.
Miksi sellaista haluasi tehdä rakastamalleen ihmiselle? Kuka nauttisi kivusta minkä aiheuttaa rakkaalleen?
Minusta ainakin tuntuu siltä kuin itse löisin itseäni tikarilla rintaan kun menen loukkaan minulle rakasta ihmistä.
Rakkaus on sitä että vaikka on loukattu niin haluaa ymmärtää, antaa anteeksi, eikä halua toiselle pahaa mieltä tuottaa. Toiselle haluaa vain hyvää kaikesta huolimatta.
Yleensä itsessäänkin on vikaa ja rakkaudessa pitää muistaa jättää se syyttely ja katsoa myös itseään peiliin, sillä useinkin tilanteet on ketjureaktio, johon on molemmat olleet vaikuttamassa. Rakkaudessa pitää laskea ne sotakirveet ja katsoa ymmärtäväisemmin toista ja itseään.
Ihmisiähän me vaan.. Ei monetkaan loukkaukset ole tahallaan tarkoitettuja. Ilkeydellä ja pahalla tahdolla tehtyjä.
Rakkaalleen haluaa vain hyvää.
Sanat voi tappaa.. Sisältä. Niillä voi haavoittaa pahasti. Vammauttaa ihmisen "sielun". Sanat voi tunkeutua rikkomaan ja repimään kappaleiksi sen ihmisen itsetunnon ja psyykkeen.
Miksi sellaista haluasi tehdä rakastamalleen ihmiselle? Kuka nauttisi kivusta minkä aiheuttaa rakkaalleen?
Minusta ainakin tuntuu siltä kuin itse löisin itseäni tikarilla rintaan kun menen loukkaan minulle rakasta ihmistä.
Rakkaus on sitä että vaikka on loukattu niin haluaa ymmärtää, antaa anteeksi, eikä halua toiselle pahaa mieltä tuottaa. Toiselle haluaa vain hyvää kaikesta huolimatta.
Yleensä itsessäänkin on vikaa ja rakkaudessa pitää muistaa jättää se syyttely ja katsoa myös itseään peiliin, sillä useinkin tilanteet on ketjureaktio, johon on molemmat olleet vaikuttamassa. Rakkaudessa pitää laskea ne sotakirveet ja katsoa ymmärtäväisemmin toista ja itseään.
Ihmisiähän me vaan.. Ei monetkaan loukkaukset ole tahallaan tarkoitettuja. Ilkeydellä ja pahalla tahdolla tehtyjä.
Rakkaalleen haluaa vain hyvää.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Sitä olen miettinyt ihan kummankin näkökulmasta.
Sanoisin, että kun asioista ja tapahtumista ei tarpeeksi tiedä voi käsittää väärin. Ja toisaalta jos tietää, ei tietyt asiat ja tapahtumat liity häneen, vaikka on saattanut niin luulla.
jos liikaa muita liittyy kaikkeen, niin ei mikään ihme. Siksi kahden kesken ja kahdestaan.
Ihan yleisesti tämä.
Silloin kun on tunteet voimakkaasti mukana niin joskus saattaa satuttaa eniten juuri sitä ihmistä jotka kaikista vähiten haluaisi satuttaa, kun tunteet käyvät ylisuuriksi. Sitten kun kiukkupuuska on ohi niin katuu tehtyä yli kaiken ja toivoo että toinen antaisi anteeksi. Valitettavasti noin voi joskus käydä ja sielunkumppanitkin joskus päätyvät tekemään niin
Niin.. jos liikaa ja liian usein tulee näitä "ylisuuria" tunteita niin mielestäni se on eron paikka. Pari ei sovellu yhteen koska ei hallitse omia ylisuuria tunteitaan vaan on liian riitaisia ja raivokkaita. Siitä tulee nopeasti kunnon käsirysy parin välille tai jos ei mene niin pitkälle niin kaksi tosi riekaleina olevaa ihmissielua. Pari on saanut revittyä toistensa sielut kappaleiksi ja jäljellä on vain ihmiskuoret ja tyhjä rikkirevitty suhde.
Taitaa olla kyseessä kypsymättömät luonteet.
Aidossa rakkaudessa antaa anteeksi poukkoilun ja yritys on kova löytää se yhteinen sävel ja tasapaino.
Kannattaa seurata nykyajan trendejä ja luovuttaa jos ei toimi.
Itse ajattelen suhteita nykypäivänä siltä kannalta että kysyn itseltäni kysymyksen:
Onko tällä suhteella/meillä tulevaisuutta?
Millaista suhteemme olisi vaikka viiden tai kymmenen vuoden päästä?
Haluanko elää sellaista elämää vuosia?
Haluanko perustaa perheen/rakentaa kodin sellaisen ihmisen kanssa?
Onko suhde sellainen että siellä olisi hyvä elää ja kaikilla hyvä olla?
Olenko onnellinen nyt? Olenko sitä myöhemmin?
Mitä pitäisi tapahtua että olisin onnellinen ja suhde toimisi?
Onko se mahdollista edes toteuttaa?
Onko suhteen molemmat osapuolet valmiita korjaamaan omaa käytöstään?
Pystytäänkö siihen?
Oon pohtinut tätä myös paljon. Omat törkypuheeni ovat olleet pelkkää sumuverhoa sille, että mua pelotti, itketti ja loukkasi tietyt asiat niin kovin, etten pystynyt käsittelemään niitä menemättä täysin lukkoon.
Mä yritin vaikka mitä muuta paitsi puhumista katastrofaalisin tuloksin. Kun näin jälkeen päin ajattelen asiaa, kuinka helppoa se on, avaa suunsa ja sanoo: "mua pelottaa".
Rakkauttahan se ei tosiaankaan ole vaan vihaa inhoa ja yritystä työntää toinen pois lähettyviltä. Jos sua "rakkaasi" haukkuu niin voit olla varma ettei hän halua olla missään tekemisissä kanssasi.
Ilkeilyä, haukkumista ja ilkeämielistä arvostelua ei tarvitse sietää keneltäkään. Mutta siihen ei pidä myöskään vastata samalla mitalla. Tämä on henkisen kypsyyden koe. Huonosta suhteesta kannattaa lähteä. Elämää ei kannata tuhlata ilkeiden ihmisten maalitauluna.
Tuo on muuten vaikeaa. Itse kyllä provosoidun jos aletaan kunnolla haukkumaan ja alan heitteleen suustani ihan mitä vain. Satunnaisesti se varmaan ihan inhimillistä suhteessa että välillä välejä jossain kriisissä saatetaan selvitellä kovemmin mutta viikottaiset yhtä rajut välien selvittelyt on kyllä jo eron paikka. Itsellä ainakin alkaisi ero mielessä käymään jos puolikin vuotta joka viikko niin kovaa tappelua. Mielestäni ne on sellaisia eron teko riitoja jo joita käydään kun homma alkaa oleen täysin finaali näytöksessä ja loppu lähellä.
Kyrvänimijällekkö tämä? Vai huoralle vai jakorasialle?
mennyt M-naiselle.Vuoroin haukkuu ja vuoroin pykää tälläsiä aloituksia.Luuseri siis kyseessä(aloittaja siis)
Eipä kuule ole. Nainen olen. En M-kirjaimella alkava. Keskustelu on ihan yleisellä tasolla. Eilisten ketjujen aatoksia. Tosin arvatenkin joku omii. Normi setti täälä. Haluan pitää Dna:ni, sukupuoleni, seksuaalisen suuntautumiseni ja identiteettini. Sopiiko ettei sitä nyt aleta minulta varastamaan? Ei ainakaan tässä ketjussa. Masentavaa joutua taisteleen minuuteni pitämisestä itselläni. minäni on omani siihen ei kajota!!
Aivan loistavaa pohdintaa aloittajalta! Harvoin täällä näin syvällistä ja rakentavaa pohdintaa on tarjolla, kiitos siitä. Olen täysin samaa mieltä. Rakkaus ei halua loukata eikä tahdo pahaa toiselle, rakkaus ei kosta, rakkaus ymmärtää ja ANTAA ANTEEKSI koko sydämellään. Nämä asiat voi elää todeksi tai pitää ne kliseinä. Tosin kliseinä niillä ei ole mitään arvoa. Uskon, että ihminen, jota on rakastettu, osaa myös rakastaa toisia ihmisiä. Mutta uskon myös, että vaikka ihminen ei olisi saanut kokea aitoa rakkautta, (vaikka lapsena) voi myös saada kokea omakohtaiseksi rakkauden sydämessään. Rakkaus asuu meissä, meidän sisällämme, sydämessämme. Joten ei rakkaus ole kenenkään yksioikeus tai etuoikeus, eikä sitä myöskään voi poissulkea muilta. Rakkautta voi antaa toiselle, mutta rakkautta ei voi ottaa pois toiselta.
Elävästä elämästä esimerkkiä siitä, mitä ja miten rakkaus käyttäytyy aidossa tilanteessa. Se on ensinnäkin hyväksyntää ja ymmärrystä toista ihmistä kohtaan, myös silloin kuin toinen ei ole tehnyt toiselle niitä rakkaudesta kumpuavia tekoja, vaan ehkä saattanut loukata, pettää toista, olla valheellinen jne. Se ei tarkoita sitä, että hyväksyisi niitä tekoja, tekoja voi tuomita, mutta ihmistä ei pidä tuomita. Minun elämäni yksi läheisin ihminen petti minua todella karkeasti. Tottakai se sattui, se sattui tosi lujaa. Pohdin ja mietin, keskustelin henkilön kanssa, ja päädyimme siihen, että meidän välillä ei ole enää sellaista luottamusta, että voisimme jatkaa ystävinä, mutta ihmisenä kuitenkin hyväksyn häntä (ihan aidosti). Teot olivat kuitenkin niin raskaat, että luottamusta ei vaan yksinkertaisesti pystynyt enää rakentamaan uudestaan. Kun kohdataan, keskustellaan aivan luonnollisesti, ja meillä on jopa hauskaa, onhan meillä pitkä yhteinen historia, jota ei pidä alkaa vääristelemään. Molemmat arvostamme vielä niin paljon toisiamme, että emme kumpikaan ole alkaneet kostamaan tai puhumaan pahaa, tai alkaneet levittelemään toistemme erittäin herkkiä salaisuuksia muille. Miksi näin? Koska kysymyksessä on ollut aitoa ystävyyttä. Aidossa ystävyydessä rakastetaan toista ihmistä niin paljon, että vaikka välit sinänsä menisivätkin, niin silti antaa toiselle arvoa, joka jokaiselle kuuluu. Ilman rakkautta, tilanne olisi ollut varmasti hyvin erilainen, hallitsematonta vihaa, riitaa ja kostoa. Sinänsä normaaleja tunteita kuin viha ja kiukku ovatkin, niin aito rakkaus estää sen puhkeamisen "täyteen kukkaansa". Ja ihminen, joka osaa rakastaa itseään ja muita terveellä tavalla, osaa myös hallita omia tunteitaan, niin että ne eivät koidu täydelliseksi tuhoksi itselleen ja muille. Rakkauden voimalla niistä tunteista kehittyy hyvää rakennusainetta omaan elämään (vaiheiden kautta), ja näin myös muiden elämään. Näin rakkaus leviää, ja saa paljon hyvää aikaiseksi. Tottakai hallitsematon viha toimii samalla mekanismilla, mutta viha hajottaa meitä ja levittää lisää vihaa ympärillemme.
Olen monesti miettinyt myös päättyvien parisuhteiden "rakkauden haihtumista". Mihin se rakkaus katoaa, onko sitä aitoa rakkautta koskaan ollutkaan, koska liian usein jäljelle jää vain loukkaamista, kostoa, vihaa jne. Mihin ne kauniit asiat katoaa, onko niitä oikeasti ollut?
Hyvä kirjoitus tämäkin. Niin mihin se rakkaus katoaa ja onko se aitoa ollutkaan? Ei se mihinkään katoa, mutta pettämisen kokeneena luottamuksen puuta ravistellaan ja vahvimmat hedelmät pysyvät puussa. Juuri se aito rakkaus, joka hyväksyy toisessa tapahtuneen virheen, pitää hedelmät puussa. Toisen virheen voi ymmärtää, vaikka ei itse tekoa hyväksy ja vaikka itse ei vastaavassa tilanteessa koskaan toimisi samoin eli omat periaatteet eivät antaisi periksi.
Jokainen tekee omat ratkaisunsa omista lähtökohdistaan, jotka peilautuvat aiempiin kokemuksiin. Pitäisi yrittää kuitenkin kunnioittaa muiden ratkaisuja, jotka perustuvat aitoon rakkauteen, eikä kyseenalaistaa niitä. Kun se rakkaus ei ollutkaan haihtunut, vaan oli hetkeksi hävinnyt näkyvistä kriisin vuoksi ja sumun hälvettyä, palasi voimakkaampana kuin koskaan, niin voin täysin ymmärtää pareja, jotka pettämisestä selvittyään jatkavat yhdessä. Vastoin yleistä luuloa, ei kyse ole kulissista tai jääräpäisestä, roikkuvasta puolisosta tms., vaan kyse on parisuhde-elämän koettelemuksesta, josta selvittyään ymmärtää, mitä on tosi rakkaus. Ilman tosi rakkautta ei voisi jatkaa yhteistä taivalta, jossa kaksi toisilleen lupautunutta yhdessä tekevät parisuhteestaan kodin, jossa on hyvä olla.
Kirjoitit todella kauniisti ja lainaankin sitä tähän: "Rakkaus ei halua loukata eikä tahdo pahaa toiselle, rakkaus ei kosta, rakkaus ymmärtää ja ANTAA ANTEEKSI koko sydämellään." Juuri tuosta on kyse, yksinkertaisimmillaan. Yhä vahvemmin olen sitä mieltä, että koettelemusten edessä pitäisi hiljentyä kuuntelemaan sydäntään ja unohtaa ulkopuoliset ohjeistajat.
Kaikkea ei voi eikä edes tarvitse antaa anteeksi ja silti voi elää elämäänsä ilman katkeruutta.
Anteeksi antaminen itselleen ja muille on kaiken a ja o, jotta voi jatkaa matkaa "täysin rinnoin" eteenpäin. On asioita ja tapahtumia, joista voi jäädä jopa ikuiset arvet, mutta jotta ne eivät häiritse omaa joka päivästä elämää, niin on osattava antaa anteeksi. Aina se anteeksi antaminen ei välttämättä tapahdu tietyn tiedostetun kaavan kautta, mutta jos ei osaa antaa anteeksi, niin ne loukkaukset jäävät oman itsensä sisälleomaan sydämeen tekemään pesää. Siksi se on tervehdyttävä kokemus ja ainoa vaihtoehto jatkaa puhtain paperin eteenpäin, ennen kaikkea itsensä vuoksi.
Kyllä, näin minäkin asiasta ajattelen. Lisään tuohon vielä sen että anteeksi antaminen on tärkeää, mutta se ei tarkoita että se ihmissuhde jatkuisi enää samanlaisena.
Anteeksi antaminen ei tarkoita että kaikki jatkuisi niin kuin ennenkin.
Pahoin jos loukkaa asiat muuttuu. Ihmissuhde muuttuu. Luottamus katoaa. Ihmissuhteesta häviää läheisyys, lämpö ja "turvallisuus"
Anteeksi antaminen ei tarkoita että se suhde jatkuisi. (vaikka sitä ehkä se loukannut odottaa kun sanoo että anna anteeksi )
Voi olla että antaa anteeksi eikä kanna kaunaa mutta päättää ihmissuhteen tai ottaa etäisyyden siihen ihmiseen. (esim. jos parisuhteesta kyse. Päättää parisuhteen mutta pystyy ilman vihaa ja kaunaa tapaamaan ihmistä tai jatkaan vaikka kavereina)
Ihmissuhteesta välimatkan otto ei tarkoita että ei olisi antanut anteeksi. Se nyt vain on tosiasia että suuresti jos loukataan se vaikuttaa siihen ihmissuhteeseen vaikka vihaa ei olisi. Siihen suhteeseen tuleen ns. Lommo tai haava, joskus se paranee/korjaantuu ajan kanssa joskus taas ei.
Oman itsensä takia sitä silti anteeksi kannattaa yrittää antaa. Viha sairastuttaa ihmisen, kuten myös vihan tukahduttaminen ja kieltäminen. Vihaa saa ja pitääkin tuntea mutta siihen ei saa jäädä jumiin.
On aika vihalle, On aika katkeruudelle, kyynelille mutta niiden tarkoitus on olla väliaikaisia ja vain ponnahduslauta eteenpäin kohti ymmärrystä, anteeksi antoa ja uutta elämää.
just näin
"Anteeksi" on hieno ja tarpeellinen sana, mutta jos sinua nimitellään päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen jopa vuodesta toiseen, niin silloin sinussa on jotain vikaa. Olet alistunut kohtaloosi ja pyydät kiusaajaltasi anteeksi, kun hän nimitteli/nimittelee sinua? Miksi kiusattavan pitää pyytää anteeksi? Miksi?
Anteeksi voi antaa, mutta ei unohtaa. Anteeksi antaminen on vain tapa hyväksyä tilanne, se ei ole unohdus. Anteeksi annetaan monista syistä, itsekkäistäkin. Se voi olla myös tapa pysyä samassa tilanteessa, olla ottamatta tilanteesta silloin vastuuta, valehdella itselle ja unohtaa tosi asiat. Anteeksi antajallakin on vastuu olla valehtelematta itselle tai toiselle.
Samaa mieltä, ei ole kysymys anteeksi annosta vaan uhriutumisesta ja epäterveestä rooliutumisesta kaltoin kohdellun asemaan.
Ei silloin ole enää rakas ihminen, kun aletaan nimittelemään. Niitä sanoja ei unohda koskaan. Sanoja, joita ei olisi itse edes keksinytkään, miten toista voi loukata henkisesti niin pahasti, että niitä ei unohda. Sanomattakin on selvää, että ihminen on ollut jo kauan menneen talven lumia, mutta niitä sanoja ei unohda. Muistakaa nyt kaikki miehet ja naiset, kuka sanallisesti loukkaa sinua, niin se ihminen ei välitä sinusta pätkääkään eikä myöskään siitä muutu.
Jos et sanoja unohda. Miten on fyysisten tekojen laita?
Miten esimerkiksi raiskauksen uhri voi antaa anteeksi raiskaajalle?
Kuitenkin se lienee ainoa keino saavuttaa ehjä sielu.
Itse pidän henkistä väkivaltaa pahempana kuin fyysistä. Samoin pidän henkistä pettämistä pahempana.
Jenkeillä on hyvä tapa hoitaa tällaisia asioita. Tehdään siitä "issue" ja hoisetaan se pois.
Vasta nyt kuitenkin aletaann nähdä ja puhua näistä henkisistä vaurioista.
Joskus ihmiset kantavat näitä sisällään, jopa kymmeniävuosia.
Jos olet tullut pahasti loukatuksi. Kannattaa asia käydä läpi kyseisen ihmisen kanssa.
Jo senkin takia ettet halua että joku toinen kokee saman.
Muistetaan sekin et ihminen voi oppia virheistään.
Se ettei ihminen muutu on paskapuhetta. Kyllä muuttuu, jos haluaaa muuttua.
Alkoholisti voi lopettaa juomisen.Tupakanpolton voi lopettaa.
Miksi ei voisi muuttaa käyttätymistä? Annetaan mahdollisuus.
Tuollainen negatiivinen piirre ihmisessä voi olla tilapäinen oire jostakin. Esimerkiksi traumaattisesta kokemuksesta johtuva. Ehkä se loukkaus voisikin olla avunpyyntö ihmiseltä joka tarvitsee apua. Nyt toimintamalli johtaa siihen ettei avuntarvitsija saa apua.
Eikä se taas auta ketään. Eikös yhteiskunassa pitäsi auttaa, jos näkee et toinen aupua tarvitsee. Syrjäytyminen vain lisääntyy.
En väitä et jokaisessa tapauksessa asia olisi noin. Mutta mahdollista sekin.
Kahta samanlaista juttua. tässä maailmassa harvoin on.
Muuttaako ihminen käytöstään ja tekojaan jos saa aina anteeksi ne, menettämättä mitään.
Tämä kannattaa muistaa yletöntä anteeksi antoa jakajienkin, teillä laupiaat samarialaiset voi olla iso merkitys joidenkin ihmisten ongelmalliseen käytökseen.
Jos pyydän anteeksi tekemistäni, niin tarkoitanko sitä, että tein väärin ja jättäisin sen nyt tekemättä. Vai pyydänkö anteeksi siksi, että jäin kiinni teosta, teko johti johonkin mitä en ymmärtänyt, teko ei johtanut toivottuun loppu tulokseen, mutta varsinaisen teon koen oikeutetuksi itseltäni.
Ajatusympyrä jota kannattaa jokaisen miettiä, pyytääkö anteeksi ja antaako anteeksi oikeasti, tarkoittaako sitä vai liittyykö se johonkin muuhun tekijään, itsekkääseen asiaan.
Tarkoita!
Hirveitä esimerkkejä on paljon itsekkäistä anteeksi pyynnöistä ja annoista.
Pyydetään anteeksi ja jatketaan samoja loukkaavia tekoja, kunnes taas pyydetään anteeksi, että sama loukkaaminenkin voi edelleen jatkua.
Annetaan anteeksi vaikka ei anneta ja saadaan itselle syy vihaan, katkeruuteen, kylmyyteen, loukkaamiseen, kostoon, oikeutettuun hyväksikäyttöön tilanteen tasaamiseksi.
No, mutta eihän se sellainen ole mitään aitoa anteeksi pyyntöä tai -antoa. Ne on sitten sitä "sanan helinää" ja kliseitä, joita voidaan viljellään hamaan tulevaisuuteen. Itse puhun kyllä ihan aidosta anteeksi pyytämisestä ja antamisesta. Ja voihan sitä antaa anteeksi vaikka toinen ei edes pyytäisi, ja kannattaakin antaa anteeksi jo ihan itsensä vuoksi.
Anteeksi voi tarkoittaa mitä tahansa. Mitä enemmän sitä joutuu viljelemään, sitä vähemmän sillä on enää merkitystä pyytäjälle tai keneltä sitä pyytää.
Silloin se on tapa ohittaa asia tai teko, ilman katumusta.
Sen tunnistaa jo teinitkin huudellessaan "no vittu anteeks!"
Minua henkilökohtaisesti pahiten loukanneet ei koskaan ole tulleet anteeksi pyyteleen. Päinvastoin: syy ja vastuu on vieritetty minun harteille kokonaan.
Minusta on turhaa edes odottaa sitä anteeksi pyyntöä. Tietenkin se olisi mukavaa&helpottavaa kuulla ja silloin olisi helpompi antaa anteeksi nopeammin, mutta tärkeintä on käsitellä loukkaukset omassa päässään. Päästä niiden kanssa rauhaan, ymmärrykseen ja tasapainoon ja antaa hiljaa toiselle anteeksi vaikka se ei sitä pyytäisi.
Minusta se sellainen toisen anteeksi pyynnön odottelu ennen kuin voi antaa anteeksi on vain joku outo opetettu käýttäytymissääntö joka ei toimi käytännössä. Kaikilla ei ole kykyä katua, kykyä tuntea syyllisyyttä eikä kykyä katsoa omaa toimintaa ulkopuolisen silmin. Kaikilta ei tule myötätuntoa eikä empatiaa. Ei sille voi mitään. Anteeksi voi antaa silti vaikka koskaan ei niitä sanoja toiselta kuulisi.
Ei ne sanat kuitenkaan asiaa tekemättömäksi saa ja niin kuin ´monet sanoikin: se voidaan sanoa vaikka ei sitä tarkoitettaisi. Oikeaa katumusta voi näyttää myös muulla tavoin kuin sanomalla "anteeksi"
Miesten suunnalta minusta on aika hellyyttävääkin huomata kuinka tiukassa se "anteeksi" tai "olen pahoillani" on! Se ei sieltä moniltakaan helposti irtoa sanoin, mutta miesten tapa on usein sanoa se teoin. Minusta se on aika hellyyttävää seurata kuinka iso mies ei pysty sanomaan anteeksi mutta kamalasti yrittää hyvittää sitten muulla tavalla.
Minulle on riittänyt sekin, kunhan vain jollain tavoin tulee selväksi minulle että toinen on pahoillaan, asia harmittaa ja sitä yritetään minulle osoittaa. Tärkeintähän ei ole ne sanat vaan se aito katumus ja pahoillaan olo.
Näin se on juuri... pelko ja pettymys toisen käytökseen ja välinpitämättömyyteen sai itseni käyttäytymään typeriä, loukkaavia sanoja joita en nähtävästi ikinä saa anteeksi. Nyt olen kuullut häneltä kuukausien varrella jo saman verran loukkauksia, eikä hän halua minua enää lähelleen, nähdä, kuulla. Tuhosimme kaiken kauniin alun jälkeen :(