Pari päivää sitten televisiossa oli keskusteluohjelma ikäihmisten yksinäisyydestä. Siirrän oman kirjoitukseni toisesta yhteydestä tähän-
Juhlapyhinä varsinkin, tietysti muulloinkin. Yksinäisyyden vaaniva korppikotka istahtaa aina siihen olkapäälle etukäteen varoittamatta. Sen kynnet tuntuvat raapivina, siivet lehahtelevat pahaenteisen raskain liikkein. Se leijailee ruokapöydän päällä, imee televisiosta ohjelmat, joita katselija kauan sitten odotti kuin janoinen niitty aamukasteen raikkautta. Viisi vuotta, viisi ikuisuutta sitten tuo korppikotka oli tullut jäädäkseen asumaan naisen luona. Viisi vuotta sitten, juuri juhannuksen alla Matti oli kuollut, menehtynyt syöpään. Vuoteessa nukkujan vieressä kuorsaa nyt yksinäisyys äänetönta kuorsausta raiskaten kolmenkymmenenkuuden yhteisen vuoden niin yöllisten kuin päivienkien onnelliset muistot.
Tietysti niihin yhteisiin vuosiinkin oli yksinäisyys toisinaan yrittänyt pesiytyä, mutta ne hetket olivat jääneet lyhyiksi. Skismat olivat sulaneet parin päivän murjotuksen tai hiljaisuuden jälkeen. Pahinta oli ollut Matin viidenkymmenen villitys, onneksi avioero olisi tullut niin kalliiksi, että yhteinen koti rauhoitti tilanteen. Muutamaa vuotta myöhemmin Matilla todettiin rutiiniluontoisen lääkärissä käynnin yhteydessä kohonneet tulehdusarvot ja sitten tarkemmassa tutkimuksessa nopeasti etenevä keuhkosyöpä, alkavan yksinäisyyden lähtölaukaus.
Lapsilla, kaikilla kolmella oma perhe, kahdella Helsingissä, yhdellä Loviisasta, kaukana Kainuun korvesta, jonne Matti oli aikoinaan naisensa tuonut kotitilan parista lehmästä huolehtimaan. Nyt lehmiä ei enää ole, navetankin seinärakennelmat jo aikoja sitten palaneet saunan pesässä. Joulukortteja lapset lähettävät, kertovat lapsenlapsista ja toivottavat rauhallista joulua. Rauhaa, sitä kyllä on ihan riittämiin asti. Kolmisen kilometriä lähimpään asuttuun taloon, tien reunassa välissä kaksi autiotaloa, toisessa ikkunat laudoitettu umpeen, toisesta vain sortunut savupiippu jäljellä. Tuhopoltto Kainuun Sanomien mukaan. Kaleva tiesi tarkemmin, vakuutuspetos, yksi pidätetty epäiltynä. Kirkolle ja kauppoihin sen verran, että vain kahdesti viikossa kulkevalla linja-autolla kannattaa käydä siellä, silläkin yleensä vain kerran viikossa, jos aina sitäkään. Nyt suunnitellaan linjan lakkauttamista kannattamattomana, tilalle palvelutaksi ja neljä edestakaista matkaa kuukaudessa. Ei tosin joulukirkkoon eikä lähikaupungin urheiluseuran bingoon. Eilen illalla, joulusaunasta tullessa, nainen kuuli suden ulvovan. Kuu näkyi saunan harjasta hieman vasemmalle. Ulvovat ne, vaikkei kuutamoa näkyisikään, urossudet.
Juhlapyhinä varsinkin, tietysti muulloinkin. Yksinäisyyden vaaniva korppikotka istahtaa aina siihen olkapäälle etukäteen varoittamatta. Sen kynnet tuntuvat raapivina, siivet lehahtelevat pahaenteisen raskain liikkein. Se leijailee ruokapöydän päällä, imee televisiosta ohjelmat, joita katselija kauan sitten odotti kuin janoinen niitty aamukasteen raikkautta. Viisi vuotta, viisi ikuisuutta sitten tuo korppikotka oli tullut jäädäkseen asumaan naisen luona. Viisi vuotta sitten, juuri juhannuksen alla Matti oli kuollut, menehtynyt syöpään. Vuoteessa nukkujan vieressä kuorsaa nyt yksinäisyys äänetönta kuorsausta raiskaten kolmenkymmenenkuuden yhteisen vuoden niin yöllisten kuin päivienkien onnelliset muistot.
Tietysti niihin yhteisiin vuosiinkin oli yksinäisyys toisinaan yrittänyt pesiytyä, mutta ne hetket olivat jääneet lyhyiksi. Skismat olivat sulaneet parin päivän murjotuksen tai hiljaisuuden jälkeen. Pahinta oli ollut Matin viidenkymmenen villitys, onneksi avioero olisi tullut niin kalliiksi, että yhteinen koti rauhoitti tilanteen. Muutamaa vuotta myöhemmin Matilla todettiin rutiiniluontoisen lääkärissä käynnin yhteydessä kohonneet tulehdusarvot ja sitten tarkemmassa tutkimuksessa nopeasti etenevä keuhkosyöpä, alkavan yksinäisyyden lähtölaukaus.
Lapsilla, kaikilla kolmella oma perhe, kahdella Helsingissä, yhdellä Loviisasta, kaukana Kainuun korvesta, jonne Matti oli aikoinaan naisensa tuonut kotitilan parista lehmästä huolehtimaan. Nyt lehmiä ei enää ole, navetankin seinärakennelmat jo aikoja sitten palaneet saunan pesässä. Joulukortteja lapset lähettävät, kertovat lapsenlapsista ja toivottavat rauhallista joulua. Rauhaa, sitä kyllä on ihan riittämiin asti. Kolmisen kilometriä lähimpään asuttuun taloon, tien reunassa välissä kaksi autiotaloa, toisessa ikkunat laudoitettu umpeen, toisesta vain sortunut savupiippu jäljellä. Tuhopoltto Kainuun Sanomien mukaan. Kaleva tiesi tarkemmin, vakuutuspetos, yksi pidätetty epäiltynä. Kirkolle ja kauppoihin sen verran, että vain kahdesti viikossa kulkevalla linja-autolla kannattaa käydä siellä, silläkin yleensä vain kerran viikossa, jos aina sitäkään. Nyt suunnitellaan linjan lakkauttamista kannattamattomana, tilalle palvelutaksi ja neljä edestakaista matkaa kuukaudessa. Ei tosin joulukirkkoon eikä lähikaupungin urheiluseuran bingoon. Eilen illalla, joulusaunasta tullessa, nainen kuuli suden ulvovan. Kuu näkyi saunan harjasta hieman vasemmalle. Ulvovat ne, vaikkei kuutamoa näkyisikään, urossudet.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Yksin olen minäkin, en yksinäinen. Oikeastaan norovirus rauhoitti tilanteen. Saan kaikessa rauhassa olla kotona. Ei tarvitse syödä, ei siivota. Univelat nukun pois ja vain olen.
En vaan jaksais elää noin yksinäisessä ympäristössä, yksin olen, puoliso poistui tuonpuoleiseen parisen vuotta sitten,
asun suuressa kaupungissa,
täällä on mahdollisuus harrastaa vaikka mitä, joten päivät kuluu mukavasti harrastusten parissa, harvoin otan yhteyttä enään ystäviin,
vanhuus on tehny tehtävänsä ja viihdyn yksin olossa,
katselen tv:tä teen käsitöitä kaikki vapaa ajat, ulkoilen paljon, soppailen pitkin kaupunkia missä milloinki käyn joskus syömässä valmista ruokaa mukavassa ruokapaikassa,
-- tietenki joskus haaveilee meneestä ajasta siten että olisi mukava löytää vielä samanlainen miehnpuolikas kuin omani oli tai ei just samanlainen jotain sinnepäin, mutta toisaaltaan kun mietin asiaa tarkemmin,
en jaksais varmaankaa vierasta miestä samoin kuin omaani olen jaksanu,
kun kaksi ihmistä elää yli viisikymmentä vuotta siis koko elämän yhdessä vanhukset kasvaa tavallaan yhdeksi ihmiseksi,
siksi varmaan onkin vaikeeta tutustua uuteen " körilääseen "
tai ei sitä lopulta tiedä jos luoja tuo tielle mukavan ihmisen
siinä tapauksessa luojan suojeluksessa yhteiselo ehkä onnistuisi,
- alotuksen tekijän kolumni yksin elosta oli kaunis surullinen kertomus yksin jääneen lesken elosta maisemineen,
siitä henki jonkinmoinen suru ja haikeus arkipäivästä vaikeuksineen,
tavallaan erämaan henki,
tuommonen elämä vaatii voimia selviytyä noin kaukana kyläyhteisöstä, en pärjäis noissa maisemissa, muuttaisin pois kirkonkylään tai johonki asutuskeskukseen,
jaksamista toivon alotuksen tekijälle,
jos mahdollista voisit harkita muuttoa lähemmäs omien lastesi perheitä,
-- toisaaltaan en osaa antaa minkäänlaista neuvoa ,
kolumni vei sanattomaksi.
Kuvittelin, että näin vanhemmalla iällä ystäviksi luulemani ihmiset kypsyvät ajattelumaailmassaan. Toisin kävi, ja nyt ei ole enää kuin muutama ihan pintaa hipaiseva ystävä.
Pinnallisuus ei siis katoa iän myötä. Harmillista. Pidän kivasta huumorista, mutta uskonto on vienyt ystäviäni tiukkapipoisuuteen, Itse ajattelen asioita syvemmin kuin uskonnot ja elämääni tahdon iloa myös paljon.
Joku parhaista lapsuudenystävistäni muuttui paljon jo 90-luvulta alkaen, miehensä on ollut aina kummallinen, epäoikeudenmukainen määräilijä, juoppo ja peluri, joten hänestä on muutos johtunut.
Vuosikymmeniä yritin jatkaa ystävyyttä yksin, soittelinkin aina vaan,
kunnes pari vuotta sitten minun piti lopulta viheltää peli poikki.
Olen surrut sitä .
Mieheni kuoleman jälkeen muutin lasteni perheitten lähelle.
Saan heiltä tukea nyt yksin asuessani. Lapsenlapseni ovat myös suuri iloni.
Mieheni on täällä ollut viime yönäkin, hänen hyvän läsnäolonsa tunsin,
kun heräsin yöllä, aivan selvästi... Joskus ajatellessani häntä tulee niin suuri ikävä. Hänen hyvää läsnäoloaan kaipaan.
Eikö olisi pitänyt ystäväsi erota jo alkuvaiheessa,kun mies sanojesi on ollut AINA kummallinen tai miksi meni alunperin naimisiinkaan hänen kanssaan.
Eikä ystävyys ole mikään peli, jonka toinen osapuoli viheltää poikki.
Eikä kukaan mies ole kokonaan kummallinen juoppo peluri pahis joka muuttaa vaimonsakin kummalliseksi . Eikä kukaan sellainen pyhimys joka tulee haudan takaakin hyvyyksineen. Jotenkin kylmää tekstiä tuo.
Kylmyys huokuu sinun tekstistäsi, heijastat sitä muuallekin, et vain itse huomaa sitä.
Kaikissa on hyvää, se on selvä asia. Ei vain aina tule esille.
Kyllä asioista keskusteltiin.
Omasta puolestani pyysin anteeksi, että olin niin pitkään, niin monta vuotta yrittänyt ylläpitää sitä vanhaa ystävyyttä, vaikka miehensä peli ulottui todella ihmissuhteisiinkin pahasti, toisen antamilla suurilla lahjarahoilla pelaamisella ja niiden hävittämisellä ja sitten ilman yhtäkään anteeksipyyntöä vielä huutelemalla pahojaan.
Joskus on peli vihellettävä poikki, ellei mikään hyvä puhe enää auta.
Kyllä ystävyyssuhteet muuttuvat. Jos yhteydenotto on yksipuolista, miksi esim. silloin pitää yllä? Muitakin syitä on, onhan melko usein käynyt niin että "ystävä" nappaa toisen puolison. Olen hyväksynyt puolisoni kuoleman, hän elää muistoissa ja harvoin tulee uniinkaan, joskus sentään.
Huonokuntoinen vanhus asuu yksin, liikkuu huonosti, tarvitsee apua kaupoissa käyntiin, siivoukseen ja peseytymiseen. Lapset käyvät, kaupungin kotiapu, naapuri vie kauppoihin ja asioille autollaan. On internet, sähköpostit ja Facebookit, yhteys muihin kunnossa niillä ja puhelimella.
Aina kuitenkin yksinäisyys piinaa. Kaiken huolenpidon keskelläkin vanhus on yksin vähintään parikymmentä tuntia vuorokaudessa. Toisilla on omat menonsa, harrastuksensa, ystävänsä. He tulevat kun ehtivät. Vanhus voi vain odottaa. Televisio on ainoa keskustelukumppani.
Yksin olo voi rassata niin, että vanhus pakenee muistiongelmiin. On opeteltava häivyttämään ajan taju. On opeteltava puhumaan itsekseen ääneen. On muisteltava niitä vanhoja asioita, joista ei ole vuosiin voinut puhua, nyt voi käsitellä niitä itsekseen ja väitellä itsensä kanssa.
Muut sanovat: "Onpas se mennyt kummalliseksi, vaikka sillä on kaikki ihan hyvin. Vanhuus iski!"
Hieno kirjoitus, "miestäni ikävöin".
Seuraava kommentoija (hyvää kaikissa) ei ehkä oikein ymmärtänyt mietteitäsi. Me kaikki emme ole samalla tasolla ajatusmaailmassamme.
Hienoa kun saat kokea miehesi läheisyyttä vieläkin, sillä hän seuraa varmasti sinun polkujasi.
Ystävyyden voi viheltää poikki, jos ystävät eivät ole enää ystäviä. Jokainen kaipaa hyvää ystävää, puolin ja toisin kuuntelemista. Itse vihelsin pelin poikki ystävääni, sillä vain hänen näkökulmansa oli oikea ja se näkökulma oli aina minua vastaan. Ei sellaisia ystäviä kannata pitää.
Toki kaipaan ystäviä, mutta vaadin aitoutta puolin ja toisin. Selkään puukottaminen ei ole ystävyyttä, jollaista myös on paljon tapahtunut kohdallani.
Kiitos Sinulle, ymmärsit minun viestini.
Kiitos kiitos, me KAKSI aina niin hyvin ymmärretään toisamme. Ihan kuin olisimme Yksi ja sama persoona.
Olen parisuhteessa ja meillä on lapsi perheinensä ja olen yksinäinen ollut aina mutta mitään en voi muuttaa, tytär käy perheensä kanssa väliin.Kuolema lähestyy askel askeleelta. Toivon että voisi syntyä jälleen
ottaisin opikseni.