Kouluikään asti tunsin itseni normaaliksi. Sitten meni kaikki päin hel******... On hakattu, potkittu ja haukuttu kunnes jäin kotiin. Sittemmin menin töihin ja luulin menestyväni, kunnes sairaus vei työkyvyn 32 vuotiaana... Taistelin ja luulin olevani edes jonkun arvoinen, olin varma, että jaksan, vaikka heiteltiin lääkäriltä toiselle, eikä diagnoosia tahtonut millään löytyä. Löytyihän se, ja sitten vasta se p**** lensi tuulettimeen oikein huolella..
Viimeisen neljän kuukauden aikana menetin isäni, sisareni ja hyvän ystävän, sain kuulla, että entinen vaimo meni kanssani naimisiin säälistä, eikä kukaan niin kutsutuista ystävistä oikeasti ole edes pitänyt minusta, kaksi entistä työnantajaa syytti varkaaksi, vaikka en kummallakaan ole ollut töissä kymmeneen vuoteen ja isäkin kuulemma ehti sanomaan ettei tuosta p******* ole edes haisemaan..
Ainoat joihin tänä päivänä yhteyden saa pidettyä on äitini ja naapurini (71v ja 78v joita auttelen kun vaan pystyn).
Nyt en saa edes keikkatöitä enää ja putosin "valtion rahoille". Näin 39 vuotiaana, vaikkakin vain osin työkykyinen, monta vuotta työikää olisi vielä.
Luulin olevani ystävällinen, työteliäs, luotettava ja avulias. En ole puhunut muista selän takana, aina pitänyt lupaukset, yrittänyt ymmärtää mutta sanonut jos en.
Kaipaan ihmisiä, luotettavia ystäviä mutta tuskin koskaan enää voin luottaa kehenkään.
Kertokaa miten te jaksaisitte tätä. Vai jaksaisitteko?
Viimeisen neljän kuukauden aikana menetin isäni, sisareni ja hyvän ystävän, sain kuulla, että entinen vaimo meni kanssani naimisiin säälistä, eikä kukaan niin kutsutuista ystävistä oikeasti ole edes pitänyt minusta, kaksi entistä työnantajaa syytti varkaaksi, vaikka en kummallakaan ole ollut töissä kymmeneen vuoteen ja isäkin kuulemma ehti sanomaan ettei tuosta p******* ole edes haisemaan..
Ainoat joihin tänä päivänä yhteyden saa pidettyä on äitini ja naapurini (71v ja 78v joita auttelen kun vaan pystyn).
Nyt en saa edes keikkatöitä enää ja putosin "valtion rahoille". Näin 39 vuotiaana, vaikkakin vain osin työkykyinen, monta vuotta työikää olisi vielä.
Luulin olevani ystävällinen, työteliäs, luotettava ja avulias. En ole puhunut muista selän takana, aina pitänyt lupaukset, yrittänyt ymmärtää mutta sanonut jos en.
Kaipaan ihmisiä, luotettavia ystäviä mutta tuskin koskaan enää voin luottaa kehenkään.
Kertokaa miten te jaksaisitte tätä. Vai jaksaisitteko?
Vastaukset 2
Vanhimmat
En tiedä jaksaisinko. Minullakin on ollut rankkoja kokemuksia, kuten lähisukulaisten itsemurhia, mutta kertomasi menee kyllä niistäkin ohi.
Vakuutin itselleni, että ei saa luovuttaa, koska "valo voi löytyä yllättäen tunnelin päästä", niin sanotusti. Siksi yritin eteenpäin elämässä ja se tuotti tulosta. Aika paljon paskaa joutui siltikin vaan nielemään, koska on asioita joita ei voi korjata elämänmuutoksella. Yrittämällä voi tehdä elämästään hyvää ja onnellista, tai edes siedettävää ja elämisen arvoista. Siksi en tiedä että jaksaisinko kertomaasi paskaa, mutta ainakin olen varma että minun pitäisi yrittää jaksaa.
Samat ajatukset itselläkin, ei saa luovuttaa. Alkaa vaan olla keinot vähissä, olen todella väsynyt tähän. Mutta yritän silti, jo tänne purkaminen ja asiallisen vastauksen saaminen auttaa jo taas toviksi, kiitos.