En tiedä mikä mut tänne sai kirjottamaan. Ehkä haluun vaan mielipiteitä/neuvoja tähän mun asiaan.
Elikkäs oon 18 vuotias tyttö, ja kärsin paniikkihäiriöstä sekä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.
Oon tässä lähiaikoina ollu ihan liian kiinnostunu itsemurhasta. Oon useaan otteeseen lukenu keskusteluja yms. hirttäytymisestä. Tiiän että näistä asioista mun pitäis puhua mun hoitajan kanssa, mutta miten ottaa asia esille?
Ja surullista tässä on se että, mä en luultavasti enää edes olis täällä jos mulla ei olis mun perhettä. Yritän mun vanhempien ja kolmen pikkuveljen takia vaan jaksaa.
Syön kyllä ketipinoreita ja optiparia, sekä propralia tarpeen vaatiessa.
Oon vaan nuoresta asti tottunu hukuttamaan kaikki mun tunteet alkoholiin. Ja melkein vuosi sitten kuvaan astu myös huumeet, mistä en todellakaan oo ylpeä. Nää on vaan mun keinoja selvitä.
Ja nyt oon ollu kaks viikkoo ilman mitään, paniikkikohtaukset on kyllä jääny melkein kokonaan pois, mutta masennus on ja pysyy.
Pelottavinta tässä on se, että viime joulukuussa melkein onnistuin tappamaan itteni.
En vaan saa suutani auki siellä hoitajan luona. Jotenki mun pää aina tyhjenee ku meen sinne. Ja tuntuu jotenkin että tuotan kaikille pettymyksen jos kerron mitä mun pään sisällä oikeesti liikkuu.
Mää en oikein tiedä mitä mun pitäis tehdä. Mä tiedän, että tää tie mihin kuuluu ihan liiallinen alkoholin käyttö sekä huumeet ei vie yhtään mihinkään.
Tuntuu vaan että oon tosi väsyny. Elämä ei kiinnosta. Oon jotenkin ihan kyllästyny.
Ja kaikenlisäks erosin joulukuun alussa, suhde ei kyllä ollu mikään pitkä ja suurimman osan ajasta oltiin ihan sekasin tän mun eksän kanssa. Mutta mä en jotenki oo osannu käsitellä sitä eroa, niin yhä edelleenkin välillä tulee ihan kauhee ikävä.
Tuntuu että oon jumittunu paikalleen tässä mun elämässä. Ja välillä mun voimat on vaan ihan loppu. Ja pelkään että joku päivä vielä romahan ja sitte se on menoa..
Mä oon myös kärsiny anoreksiasta siinä ysi luokan aikana. Ja se meni kyllä itseasiassa tosi pahaks. Ja en oo oikein vieläkään päässy siitä täysin eroon, vaikkakin oon normaali painonen nyt. Mutta välillä vaan ne vanhat ajatukset palaa ja yritän joka päivä syödä vähän vähemmän kuin eilen, ja jos en siinä onnistu niin tulee ihan kauhee olo. Yritin tästä asiasta puhuu mun hoitajalle, mutta se sano vaan siihen että ''no sä ainakin näytät olevan ihan normaali painonen nyt''
Miten saisin kerrottua sille hoitajalle tän kaiken? Haluun apua näihin asioihin mutta en vaan tiedä miten saisin kaiken sanottua ääneen..
Elikkäs oon 18 vuotias tyttö, ja kärsin paniikkihäiriöstä sekä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.
Oon tässä lähiaikoina ollu ihan liian kiinnostunu itsemurhasta. Oon useaan otteeseen lukenu keskusteluja yms. hirttäytymisestä. Tiiän että näistä asioista mun pitäis puhua mun hoitajan kanssa, mutta miten ottaa asia esille?
Ja surullista tässä on se että, mä en luultavasti enää edes olis täällä jos mulla ei olis mun perhettä. Yritän mun vanhempien ja kolmen pikkuveljen takia vaan jaksaa.
Syön kyllä ketipinoreita ja optiparia, sekä propralia tarpeen vaatiessa.
Oon vaan nuoresta asti tottunu hukuttamaan kaikki mun tunteet alkoholiin. Ja melkein vuosi sitten kuvaan astu myös huumeet, mistä en todellakaan oo ylpeä. Nää on vaan mun keinoja selvitä.
Ja nyt oon ollu kaks viikkoo ilman mitään, paniikkikohtaukset on kyllä jääny melkein kokonaan pois, mutta masennus on ja pysyy.
Pelottavinta tässä on se, että viime joulukuussa melkein onnistuin tappamaan itteni.
En vaan saa suutani auki siellä hoitajan luona. Jotenki mun pää aina tyhjenee ku meen sinne. Ja tuntuu jotenkin että tuotan kaikille pettymyksen jos kerron mitä mun pään sisällä oikeesti liikkuu.
Mää en oikein tiedä mitä mun pitäis tehdä. Mä tiedän, että tää tie mihin kuuluu ihan liiallinen alkoholin käyttö sekä huumeet ei vie yhtään mihinkään.
Tuntuu vaan että oon tosi väsyny. Elämä ei kiinnosta. Oon jotenkin ihan kyllästyny.
Ja kaikenlisäks erosin joulukuun alussa, suhde ei kyllä ollu mikään pitkä ja suurimman osan ajasta oltiin ihan sekasin tän mun eksän kanssa. Mutta mä en jotenki oo osannu käsitellä sitä eroa, niin yhä edelleenkin välillä tulee ihan kauhee ikävä.
Tuntuu että oon jumittunu paikalleen tässä mun elämässä. Ja välillä mun voimat on vaan ihan loppu. Ja pelkään että joku päivä vielä romahan ja sitte se on menoa..
Mä oon myös kärsiny anoreksiasta siinä ysi luokan aikana. Ja se meni kyllä itseasiassa tosi pahaks. Ja en oo oikein vieläkään päässy siitä täysin eroon, vaikkakin oon normaali painonen nyt. Mutta välillä vaan ne vanhat ajatukset palaa ja yritän joka päivä syödä vähän vähemmän kuin eilen, ja jos en siinä onnistu niin tulee ihan kauhee olo. Yritin tästä asiasta puhuu mun hoitajalle, mutta se sano vaan siihen että ''no sä ainakin näytät olevan ihan normaali painonen nyt''
Miten saisin kerrottua sille hoitajalle tän kaiken? Haluun apua näihin asioihin mutta en vaan tiedä miten saisin kaiken sanottua ääneen..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sain käsityksen, että mietit liian paljon sitä mitä terapeutille / hoitajalle pitäisi kertoa. Se on raskasta. Ja lisäksi ammattilainen tajuaa, että sensuroit itseäsi. Molempien aikaa menee hukkaan, kun tarkoitus on löytää syitä, mitkä ahdistaa sua tai aiheuttaa sulle välipitämättömyyttä ja haluttomuutta kohdata normaaleja elämän haasteita.
Masennus on vittumainen. Ei oikein tiedä, että mikä on pielessä, mutta kaikki on. "Miksi turhaan,?" kysyy melkein joka asiassa itseltään. Jokainen asia, jonka välttäminen ei johda suoraan kuolemaan, venytetään niin myöhään kuin mahdollista. Ei huvita poimia sitä pudonnutta chipsiä lattialta ja se on siinä viikkoja. Tai käydä kaupassa niin kauan kun jääkaapissa on se yksikin vanha tortillawrapin nahistunut varjo. Ainakin mulla....