Höpönlöpöstä kunnolliseksi

Kun olin lapsi ja äitini neljäkymmentä, niin hän puhui höpönlöpöä, jossa ei ollut mitään mieltä. Nyt nelikymppisenä huomaan itselleni jostain, kai vanhemmalta väeltä, tulleen höpönlöpötyyppisiä päähänpälkähdyksiä. Niiden olisi kai tarkoitus olla helppoa kokemuksen tuomaa taitavaa ajattelua, mutta joku ei ole osannut ja niin on käynyt kuin Rikkinäinen puhelin -leikissä ja alkuperäinen idea on kadonnut matkan varrella.
Ajatuksista saa helppoja, jos on kokemusta ja kunnollinen ajattelutaito sekä sen muodostama konkreettinen aistittu maisemakuva elämänympyröistäsi tapahtumineen, tekemisineen, piirteineen ja maailmankuvineen. Lähinnä se olisi aistittu kuva maisemasta, jossa elät. Niin, että kun joku kehottaa mainitsemaan edes jonkun ihmisen, niin maisemasta heti pomppaa silmillesi, että tuossahan joku kävelee pellon poikki, mainitsenpa sen. Tai että kun joku mainitsee pallon, niin muistat, että aamupäivällä heitin koiralle palloa ja se pomppi niin ja niin, mainitsenpa sen.
Vastaavasti, jos jonkin asian hyvin osaat, osaat sanoa sen vikkelään. Se tulee mieleesi konkreettisena ja kunnollisena kuin aistitut asiat ikään. Ja monta asiaa osaat ajatellakin vikkelään kunnollisesti niin, että nuoremmat hämmstyvät.
Osaamattoman käsissä se sitten kääntyy höpönlöpöksi, mihin kai auttaisi olla nuoremman tyylinen, oman taitotasonsa mukaan.