Minulla on ollut masennusta ajoittain. Ja taipumusta siihen löytyy... Suvussani pari ihmistä on yrittänyt itsemurhaa ja yksi on sen tehnytkin. Äitini sairastui 4 vuotta sitten, syö lääkkeitä vieläkin, eikä tiedä kauan hän niitä syö.
Olen ollut terapiassa ja syönyt lääkkeitä ennenkin... Terapiassa olen ollut 2 kertaa (en muista kuinka pitkään) 22 vuoden välein.
Nyt tuli seinä vastaan... Ensin kesällä n. viikkoa enne juhannusta kaikki kaatui, enkä päässyt muutamaan päivään sängystä ylös. Silloin sain kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja jotenkin pääsin ylös.
Kerkesin pari kuukautta opiskella amk:ssa alaa, joka ennen oli unelma-ammattini. Totesin kumminkin etten välttämättä voisi toimia ko ammatissa liian herkkyyteni kanssa... Päätös lopettaa koulu vaati paljon... Itkin monta päivää ja lopulta tein vaikean päätöksen. Masennuin silloin pahasti, matkustaminen opiskelu paikkakunnalle oli vaikeaa. Ja silloinen poikaystäväni ei voinut ymmärtää tilaani. Onko se niin, että jos ei itse ole ollut masentunut, ei voi ymmärtää miltä toisesta tuntuu?
Loppujen lopuksi meni muutama viikko ja tämä poikaystävä ilmoitti haluavansa lopettaa... Tämä sattui, vaikka emme olleet olleetkaan yhdessä kuin n. 3 kk... Hän oli aikaisemmin sanonut rakastavansa. Myöhemmin kumminkin kertoi sanoneensa sen siinä toivossa että se tunne heräisi joskus. Siis hän leikki tunteillani... Oletti saavansa anteeksi, mutta en usko että tollasta voi antaa anteeksi..
Muutkin ystävät ovat kadonneet (ei niitä koskaan ole paljoa ollutkaan), enkä usko että he edes ymmärtäisivät tilaani...
Itse ymmärrän mielestäni ihmisiä ja haluan auttaa heitä. Jos tiedän jollakin kaverillani olevan paha olo, soitan hänelle... En tiedä onko se väärin olettaa heidän tekevän samalla tavalla...
Nyt olen kumminkin hoidossa ja toivonkin saavani yleensä iltaiset itkukohtaukset kuriin...
Olen ollut terapiassa ja syönyt lääkkeitä ennenkin... Terapiassa olen ollut 2 kertaa (en muista kuinka pitkään) 22 vuoden välein.
Nyt tuli seinä vastaan... Ensin kesällä n. viikkoa enne juhannusta kaikki kaatui, enkä päässyt muutamaan päivään sängystä ylös. Silloin sain kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja jotenkin pääsin ylös.
Kerkesin pari kuukautta opiskella amk:ssa alaa, joka ennen oli unelma-ammattini. Totesin kumminkin etten välttämättä voisi toimia ko ammatissa liian herkkyyteni kanssa... Päätös lopettaa koulu vaati paljon... Itkin monta päivää ja lopulta tein vaikean päätöksen. Masennuin silloin pahasti, matkustaminen opiskelu paikkakunnalle oli vaikeaa. Ja silloinen poikaystäväni ei voinut ymmärtää tilaani. Onko se niin, että jos ei itse ole ollut masentunut, ei voi ymmärtää miltä toisesta tuntuu?
Loppujen lopuksi meni muutama viikko ja tämä poikaystävä ilmoitti haluavansa lopettaa... Tämä sattui, vaikka emme olleet olleetkaan yhdessä kuin n. 3 kk... Hän oli aikaisemmin sanonut rakastavansa. Myöhemmin kumminkin kertoi sanoneensa sen siinä toivossa että se tunne heräisi joskus. Siis hän leikki tunteillani... Oletti saavansa anteeksi, mutta en usko että tollasta voi antaa anteeksi..
Muutkin ystävät ovat kadonneet (ei niitä koskaan ole paljoa ollutkaan), enkä usko että he edes ymmärtäisivät tilaani...
Itse ymmärrän mielestäni ihmisiä ja haluan auttaa heitä. Jos tiedän jollakin kaverillani olevan paha olo, soitan hänelle... En tiedä onko se väärin olettaa heidän tekevän samalla tavalla...
Nyt olen kumminkin hoidossa ja toivonkin saavani yleensä iltaiset itkukohtaukset kuriin...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Masennus on aika häijy ongelma juu. Sellainen aikaslailla tuoreena mutta sitäkin pahempana tuossa juuri todettu ihan kiistatta itselläkin.
Paha vain että sitä on ihminen niin jääräpää että ei tajua ajoissa, tai tajusihan sitä mutta ei välittänyt. Ehkä olen aina kuulunut tähän porukkaan että masennukseen nyt ei tarvitse muuta kuin nostaa itsenä ylös ja lähteä liikkeelle. Siitä se helpottaa omalla painollaan. Tosin muiden arvostelijoihin en ole kuulunut koskaan, lähisuvussa ja lähipiirissä muutenkin senverran paljon erilaisia mielenterveysongelmia että sen on kyllä nähnyt että jokainen tilanne on henkilölle itselleen täysin todellinen eikä siihen muiden neuvot auta.
Toisten tietysti on vaikea käsittää asiaa ja käy kuten itsellesi eli poikaystäväsi oli sellainen joka ei osannut/halunnut ymmärtää. Älä nyt käsitä tätä väärin mutta tiedän monta hyvääkin suhdetta menneen siinä kun toinen on alkanut psyykkisesti sairastella. Toinen on hyvin pian ykskantaan todennut, "eihän se hullun kanssa voinut olla", tai sitten ihan suoranaisesti hävennyt toista vaikka olisi ollut täysin normaali ns. ulospäin. Kuitenkin kun ympäristö asiasta alkaa tietää niin toisille se on liikaa, yleensä niille jotka eivät asiasta tiedä tai toinen sitten kelpaa vain "terveenä ja täydellisenä". Kuten koko maailma kai alkaa nykyään vähän vaatia...
Mutta tosiaan niin kaippa tässä alkaa vähän seinä olla vastassa itselläkin. Terveyspuoli on ollut aika huonossa jamassa sekin jo kauan. Alkoi tuolla jo vuosia sitten. Nipinnapin sai koulut, intit ym. käytyä mutta sen jälkeen ollut aika heikkoa. Vähän työn syrjässä ym. koettanut aina olla kiinni ja "normaalia" olemista viettää. Ehkä jääräpäisyys huono asia siinä mielessä että kyllähän sitä masennuksenkin oireet tunnistanut jo vuosikaudet mutta ei vain ole välittänyt, ajatellut että kyllä se tästä..Ja tietenkin kaikki vaikuttaa ihmisellä kaikkeen. Tiedä sitten olisko muutenkin paremmassa kunnossa jos olisi ajoissa puuttunut itse asioihin.
Noh, nyt sitten kai tullut jokin stoppi, on vain loppu. Ihan pienen fyysisenkin heikon olon takia joutui olemaan viikkoja sairaslomalla niin sen aikana sitten viimeistään huomasi että tilanne on kai aika paha. Ei pääse enää sängystäkään ylös, ei pysty tekemään mitään, tulevaisuutta ei ole...Tosin siitä "helppoa" että kun ei ole vuosiin muutenkaan oikein jaksanut liikkua pahemmin missään niin eipä sitä liikaa tuttuja muutenkaan ole joille olisi tarvinnut asiaa "selitellä".
Pari kertaa käväisin sitten loppujen lopuksi lekurissa puhumassa asiasta, sieltähän nyt ohjattiin heti mielenterveyteen ja vakava masennus ja melko huono tila diagnosoitiin jo käytännössä ensimmäisellä kertaa.
Sen kyllä tietty huomasi itsekin että kun kertakaikkiaan kroppa romahtaa niin se tekee sen kunnolla. Ei kai auttaisi leikkiä asialla mutta suoraan sanoen en edelleenkään tiedä mitä asialle tekisin. Kyllähän se huomaa että kaikki (sananmukaisesti) ei ole kohdallaan mutta tiedäpä sitten.
Kovasti tietenkin ihan jotain hoitoa tällekin oltaisiin tarjoamassa..En vain tiedä...Annanko asian kertakaikkiaan vain olla ja odotan että kyllä se siitä vai joko pitäisi tajuta missä mennään. Kai sitä nyt jotenkin miettii kuitenkin kun tällaisiakin pohtii. Kaippa jotain lääkkeitä sitten oltaisiin tarjoamassa mutta tosiaan en tiedä...Se vain että ilmeisesti näin pitkältä ei peräänny enää oikein itsestäänkään.
Tämä nyt meni pidemmänpuoleiseksi tekstiksi näemmä. Piti vain tuohon ihmisten suhtautumiseen kommentoida mutta tuliki kirjoitettua enemmänkin.