Ihmettelen mistä sitä apua saa! Sairastuin lukioaikana anoreksiaan ja silloin jo huomasin kuinka huonosti apu on saatavilla.Koulun terveydenhoitaja vähäitteli asiaa,vaikka olin selvästi alipainoinen.Lähetti minut kylläkin koulupsykologin juttusille,joka viimeisellä käynnillä kuunteli niin tarkoin,että toivotti onnea ja sanoi että hyvä kun olet paraantuumaan päin ,vaikka olin juuri selittänyt että olin sairastunut bulimiaan ja oloni oli jotakuinkin kauhea.Sainoipa vielä viimeisiksi sanoikseen,että oli ajatellut kun minut näki,että tuo tyttö ei enää kauaa elä.Lukion jälkeen mennin ammattikorkeaan jossa hain apua uudestaan. Minulle määrättiin lääkkeitä jotka väsyttivät niin että nukuin kellon ympäri.Pääsin myös terapiryhmään,jossa piti keskustella ongelmista. Siellä punnittiin ja keskusteltiin miten kullakin oli viikot mennyt ja siihen se sitten jäi. Resurssit loppuivat ja ryhmä lopetti muutaman kerran jälkeen. Sen jälkeen en ole apua saanut, kun yli kaksikymppisille avun saanti tuntuu olevan vielä vaikeampaa,jos ei mahdotonta. Nyt olen sairastanut anoreksiaa ja bulimiaa yli 10 vuotta ja olen sinä aikana saanut kolme lasta. Mieheni on aina töissä joten häneltä on helppo asia salata. Elän jokapäiväisessä häpeässä. En voi kertoa kenellekkään. Viimeksi kun yritin hakea apua kaikki meni pahemmaksi. Vanhempani häpesivät ja äitini kertoi kaikille tutuilleen sairastumisestani ja oli noloa selitellä ventoviraille "parantumisesta",joten päätin antaa asian olla ja elää niin kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunu.Vanhempanikin uskovat minun olleen terve jo vuosia,mutta melkein päivittäin oksennan tai olen syömättä. Minulla ei ole enää hajuakaan miten paljon normaalipainoinen ihminen syö. Tuntuu kuin olisin umpikujassa. Kertokaa hyvät ihmiset miten olette selvinneet.En haluaisi enää tämän helvetin jatkuvan.
mistä apua?
kalorikeiju
8660
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olin hämmästyntyt kun luin viestisi, sillä itsekin olen sairastanut anoreksiaa ja nyt kärsin bulimiasta. Olen kärsinyt syömishäiriöistä noin viisi vuotta. Olen nyt seitsemäntoista. Apua on todellakin vaikea löytää, kun kerroin terveydenhoitajalle, että tarvitsin apua, koska sairastin anoreksiaa hän passitti minut oitis ravitsemusterapeutille, psykologille, labratutkimuksiin ja yleislääkärille. Psykologista on ollut minulle suurin apu ja minulla on enää yksi käynti jäljellä, jonka jälkeen minun ei siellä tarvitse enää käydä. Jos psykologini tietäisi, että nyt sairastan bulimiaa en varmastikaan saisi lopettaa käyntejä. Minä häpeän sitä, enkä halua kenenkään tietävän, että olen bulimikko. Vanhemmat, sisko ja kaverit luulevat, että olen jo ihan kunnossa ja osaan suhtautua ruokaan normaalisti. Se on niin helppoa salata kaikki tämä heiltä. Yritin etsiä apua netistä, olisin halunnut mennä keskusteluryhmään, jossa syömishäiriöiset puhuvat ja tukevat toisiaan, mutta löysin näitä ryhmiä vain pääkaupunkiseudulta ja itse asun turussa. Apua on mielestäni todella vähän, vaikka tuntuu, että koko ajan toitotetaan miten nykyään on syömishäiriöisille paljon apua tarjolla.
Nyt haluan parantua, en jaksa enää. Olen todella kipeä tällä hetkellä, on kurkku arka, kuumetta, flunssaa ja ilmeisesti poskiontelon tulehdus. Tiedän, että tämä johtuu heikosta ravinnosta. Kaikkein paras keino mielestäni olisi unohtaa ikuinen painon ja ulkonäön tarkkailu. Kokea itsensä tarpeeksi hyväksi ja arvokkaaksi. Löytää jokin harrastus jonka avulla saisi jaksamista, voimavaroja ja jotain muuta ajattelemista kuin miltä näyttää tai mitä painaa.
Sanoit ettei sinulla ole enää tajua siitä miten normaali ihminen syö. Minä olen lukenut jokaisen kirjan teervellisesti syömisestä ja tiedän miten tulisi syödä, mutten pysty siihen. Olen umpikujassa kuten sinäkin.
Jos haluat kysyä jotain tai muuten vain purkaa ajatuksiasi, mailaa ihmeessä! jaksamista.
P.S. tänään olen syönyt kaksi piparia ja yhden sämpylän, kello on kolme iltapäivällä. taidan olla tyhmä.
on ikävä aina kkuulla,että on muitakin samassa tilanteessa kuin itsekkin,mutta samalla huojentavaa,koska kukaan muu kuin saman kokenut ei voi täysin ymmärtää mistä on kyse.Noista terapiaryhmistä voisin sanoa sen varran,että ne on äärettömän hankala toteuttaa,koska siellä olevilla henkilöillä on kullakin oma tarinansa ja ne voivat poiketa toisistaan melkoisesti. Ryhmässä jossa olin oli yksi anorektikko jolla oli pakonomainen tarve liikkua,yhdellä oli lievä syömishäiriöntapainen,(ei oksentelua,ei itsensä nälkiinnyttämistä,mutta muuten epänormaali suht. ruokaan)jota oli kestänyt n.vuoden.Sitten yksi bulimikko joka oli sairastanut 7 vuotta ja ollut useita kertoja sairaalassa.Siinä oli muutama esimerkki henkilöistä joita siellä oli. Voin todeta,että siinä ryhmässä ei kultaista keskitietä ollut helppo löytää,eikä toisten tukeminen ollut kovin vahvaa,koska jokainen oli niin oman sairautensa vanki ettei energiaa muiden huolille tuntunut riittävän.Toivottavasti saat apua olet vielä niin nuori. Sinulla on kaikki vielä edessäpäin.Minulle ei ole Turusta,missä itsekin asun,löytynyt apua ja olenkin päättänyt voittaa tämän yksin.Löytäisinpä vaan sen tarvittavan porkkanan. Olet sairastellut, joten hieman apua voisi olla monivitamminivalmisteista. Itse otan joka aamu,koska tiedän että se ehtii imeytyä ennen kuin minulle tulee tarve oksentaa ja saan ainakin osan tarvittavista vitamiineista, vaikka ruokavalioni on todella hunnigolla. Låäheiset ovat mielestäni yleensäkin melko sokeita,koska he haluavat uskoa,että kaikki on hyvin.Toivon todella todella hartaasti että saisit apua ja pystyisit parantumaan.Arvosta itseäsi. Olet fiksu ja varmasti parempi kuin monet muut,joten onnea yrityksellesi voittaa tämä viheliäinen tauti.
Hei,
tarinasi kuulosti tutulta. Olen yli kolmikymppinen, äiti myös, ja kärsin syömishäiriöstä nyt 7.ttä vuotta. Se tekee elämästä helvettiä. Olin terapiassa useamman vuoden, ja osaltaan se kyllä auttoi. Auottiin lähinnä lapsuuden solmuja - sillä niinhän se on, että tuo oksentelu ja itsensä rääkkminen on aina oire jostakin, harvoin se on itse syy. Mulla niitä syitä löytyi kyllä paljonkin. Kun ymmärsin mistä on kyse, sain itseni kuntoon. Vuodeksi. Kunnes ralli alkoi taas. Ehdin jo lopettaa terapiankin. Nyt on taas pahempi vaihe. Parempi vaihekin tulee aina, tosin nykyään se kestää vaan liian vähän aikaa. Bulimia syö leijonanosan elämästä, ja kun kuvaan astuu myös muut lieveilmiöt, soppa on valmis. Laita viestiä jos haluat jutella asiasta, näiden kanssahan on muuten niin pirun yksin. Jutellaan ja ihmetellään miten tästä suosta voisi nousta. Sekin helpottaa kun ymmärtää että jossain on toinen, joka ymmärtää ja tekee samoja hulluja asioita kuin mä. Helpottaa kun tajuaa etten ole ainoa. Meitä on paljon. Liian paljon.
Niin se yleensä taitaa mennä,etttä noissa terapioissa vatvotaan paljon lapsuutta ja mielestäni melkein jokaisella on jokin huonompi muisto niistä ajoista.Huonot ja hyvät kaudet taitavat kuulua siihen arkeen mitä me elämme. Minä vietän tällä hetkellä sitä huonompaa aikaa ja jokainen päivä tuntuu taistelulta,mutta toivon mikaan en enää mummoikäisenä kärsi tästä taudista. Ainahan on toivoa,vaikka välillä tuntuu tosi raskaalta,varsinkin kun yrittää salata kaiken koko perheeltä. Vaikeinta on pitää asia piilossa lapsiltani. He ovat huomattavasti tarkkanäköisempiä kuin aikuiset ympärilläni.Jos minulla menee huonosti niin se ikävä kyllä vaikuttaa lapsiimme kielteisesti.Poden jatkuvaa huonoa omatuntoa lapsistani,koska pelkään että he oppivat alitajuisesti minulta vääristyneen käsityksen ruuasta ja vartalosta. Ehkä se antaakin minulle voimaa yrittää voittaa.On huojentavaa että voi vaihtaa ajatuksia edes täällä, kun läheisilleni on aivan turha asiasta edes puhua. He eivät yksinkertaisesti ymmärrä. Toivottavasti sinulla on lähelläsi ihmisiä jotka pystyvät ymmärtämään.Olen huomannut myös mitä vanhemmaksi tulen sen hävettävämpi tämä asia on.
mulla on takana hyväksikäyttö-lapsuus..olen sairastanut bulimiaa jo 5 vuotta.mutta hoidoissa käynnin aloitin vasta nyt tänä syksynä..syömishäiriö alkoi 17 vuotiaana mutta välillä se on ollut parempana (lasten saanti ym.) mutta kesällä se alkoi uudestaan ja on muuttunut koko ajan pahemmaksi.olen niin ahdistunut salailemaan oksentelemistani ja kestämään mieheni käytöstä kun hän huomaa sen..en halua lopettaa koska haluan laihtua!!!mutta toisaalta on raskasta esittää että kaikki on kunnossa kun ei oikeasti ole!!!!lasten tähdenkin minun on vaikutettava normaalilta ja jaksettava hoitaa heidät..aargh!!pääni on ihan sekaisin!haluan vain laihtua,laihtua!!!!en jaksa oksentaa,en voi olla syömättä..ja kuitenkin kaikki mitä syön,minun on PAKKO oksentaa pois!en ymmärrä enää itsekään..
Niin tämä on nimenoman hyvin"yksityinen" sairaus. Viimeiseen hetkeen pitää ongelman itsellään. Häpeä on suunnaton. Kun toisinaan saan laihdutettua itseni ihan luurangoksi, sekin pelottaa, sillä eihän ihmiset sokeita ole. Ja ne terveyshaitat; mitä hidasta itsemurhaa tässä oikein olen tekemässä... lasta pitäisi ajatella, mutta kun ei pysty. Tulee kausia jolloin oksentaminen määrää päivän tunnin tarkkudella. Kaupassa erittelee oksennusruoat erikseen normaaliruoista jne. Koko tää syömishäriö on vaikuttanut mun persoonaan, ihmissuhteisiin, kaikkeen. Erakoituu, kaikki pelottaa ja kaikesta ottaa sairaasti painetta. Voin olla päiväkausia syömättä, pyörtyilen ja juoksen vaa´lla monta kertaa päivässä. Toisinan tulee taas normaaleja päiviä, ruoka maistuu, suklaa maistuu... kunnen joku ääni taas alkaa sisällä huutaa, sika sika lehmä. Lopeta syöminen nyt heti. Lähde lenkille jne. Ja ne peilit... pahinta maailmassa.
Tyttäreni on riittän vaha ymmärtääkseen että olen liian laiha ja syön outoja ruokia. Osaa jo kysyä että äiti onko sulla anoreksia. Sitten joskus kun on ahminut 2 tuntia putkeen, ja mikä pahinta, pehe on kotona ja tietää että on pakko oksentaa... Kun on IHAN PAKKO. Sitten äiti menee suihkuun, ämpäri mukan ja oksentaa ämpäriin siinä suihkun alla... Todella sälittävää.
oli ptikiä aikoja kun kyllästyin oksentamiseen, koen sen liian epämiellyttävänä, olin siis KYLLÄSTYNTY siihen. Sitä kesti varmaan 7 kk... Eli tiedän että toipua voi varmasti, mutta aikaa se vie ja terapiaa pitkän ajan. Muuta parannuskeinoa en ´juuri näe - lääkeet, no jaa. En usko. hyvä terapeutti on kaiken a ja o.
Tää on hävettävä asia, mutta ennenkaikea "oma" henkilökohtainen. Sitä ei jaeta kenenkään kanssa.
Monta vuotta huonosti voineena on saattanut rakentaa pahasta olosta kodn ja usein haluaa jäädä siihen. Ajatus että pitäisi astua terveen kijoihin tuntuu pelottavalta. Miten osaisin syödä juuri oikein lihomatta, miten kävisi kaiken tarkasti varjeltujen aikataulujen. Miten osaisin elää sillä tämä on ollut tapani elää jo kymmenisen vuotta. Ikuinen oksentelu näkyy jo ulospän, kasvot ovat rypisyneen ennen aikojan, luut hapertua ja verenkierto on hidastunut drmaattisesti. Kynnet ovt muuttuneet kellonlasi-kynsiksi. Hiukset ei kasva ja ne vähätkin ovat tippuneet Lasta en tule enää saamaan. JNE JNE. Elämä on pitkälti bulimian ympärillä tanssia. Mikä voima sillä onkaan. Luovuttanut en silti oel. Potkasen persuuksille sitä 8bulimiaa) kun se seuraavan kerran yrittää mua mukaansa houkutella. Mut näistähän seuraa aina anoreksia joka sekin on tuttua. Hyvä puoli siinä on oksentamttomuus - muuta hyvää siinä ei ole.
Hyvä kun viestittelitte. Jatketaan ajatusten vaihtoa!
ymmärrän sinua niin hyvin...on HIRVEÄÄ oksentaa niin että tietää et mies kuulee..ja raskasta yrittää aina sitä salaakin oksentamista...mutta kun on pakko oksentaa,ihanPAKKO!!!miksi,en ymmärrä!?!oksennan nykyisin kaiken ruuan en ainoastaan ahmimisherkkuja...ja opeta siinä sitten lapsille kuinka tulisi elää..huoh..tiedän että hampaat menevät piloille..tiedän että tuulee eri puutostiloja..tiedän etten jaksa hoitaa lapsia kun olen jatkuvasti tässä kierteessä..tiedän että menetän mulle niin tärkeän lauluääneni..bulimia,rakas viholliseni...en pääse siitä vaikka järki huutaa lopettamaan...on helpottavaa "puhua" siitä sellaisten ihmisten kanssa jotka TODELLA ymmärtää koska jos ei ole itse tätä kokenut,ei voi ymmärtää..ei voi käsittää miksi joku toimii näin...kuten mieheni esimerkiksi..en halua satututaa häntä ja kauheaa katsoa kuinka hän kärsii kun ei voi auttaa minua..enkä minäkään voi lopettaa vaikka haluaisin...siksi yritän salailla ja se on niin hiton raskasta...joo jatketaan ajatusten vaihtoa!!
Sitä häpeämistä ja piilottelua mun elämä tällä hetkellä on. Olen niin normaalipainoinen ettei kukaan varmaan osaisi edes ajatella että olen sairas. En ehkä niinkään välitä itsestäni,mutta suurin pelkoni on että se vaikuttaa lapsiini. Olen ollut ymmärtävinäni,että varsinkin tyttöihin vaikuttaa suuresti oman äidin suhtautuminen ruokaan. Onneksi tyttäreni on vielä vauva eikä pysty vielä ymmätämään. Toisesta pojastani olen huomannut,että hänellä on selvästi asenne,että lihavat ovat rumia ja laiskoja.On ikävää että lapset oppivat pienestä alkaen tuomitsemaan muut ulkonäön perusteella.Lasteni takia haluaisin parantua,ettei heidän tulevaisuutensa pyörisi ruuan ja ulkonäön ympärillä.Mutta on niin vaikea parantua,kun en löydä millään sitä ulospääsytietä ja aina iltaisin huomaan epäonnistunneni ja se masentaa minua lisää. Toivon aina että huomenna on uusi parempi päivä.