Olen parikymppinen ja olen (ilmeisesti) sairastanut anoreksiaa muutaman vuoden. Kesällä vihdoin suostuin menemään lääkäriin, josta sain lähetteen lapinlahteen. Pikkuhiljaa elämä toivottavasti alkaa näyttää valoisammalta ja halu parantumiseen on kova.
Mutta syy, jonka takia kirjoitan tähän palstaan on pikkusiskoni. Olen todella huolissani hänestä tällä hetkellä ja haluaisin auttaa, mutta en tiedä kuinka pystyn ja jaksan, kun oma taistelunikin on vielä kesken.
Pelkään siis, että pikkusiskonikin on "löytämässä" tämän hirveän sairauden. Hän on tällä hetkellä murrosikäinen ja kasvaa hirveätä vauhtia, joten ylimäärästä siitä tytöstä ei löydy!Nyt olen kuitenkin alkanut huomaamaan, että ruokamäärät ovat pienentyneet huomattavasti ja pelkään, että oksentelu on tullut kuvioon mukaan. Pikkusiskoni on aina syönyt kunnolla, eikä ole koskaan ennen tarkkailut ruokailuaan. Mutta nyt pelkään, että aivan muutamassa viikossa asiat ovat lähteneet todella huonoille poluille.
Mitä siis voisin tehdä?!En haluaisi sanoa pikkusiskolleni mitään epäilyksistäni, jottei asiat vain pahentuisi. Enkä tiedä kuinka auttaa, kun pitäisi keskittää kaikki voimat omaan parantumiseen. En kuitenkaan pysty vain olemaan tumput suorina ja seuraamaan sivusta, kun pikkusiskoni muuttuu "yhtä tyhmäksi" kuin minä. Kuinka voisin takoa järkeä hänen päähänsä ja auttaa häntä ymmärtämään, kuinka itse olen saanut kärsiä tämän sairauden takia?
Olisin todella kiitollinen, jos ideoita auttamiseen löytyisi, sillä olo on rauhaton ja epäilevä joka minuutti. Haluan siskoni olevan onnellisempi.
Mutta syy, jonka takia kirjoitan tähän palstaan on pikkusiskoni. Olen todella huolissani hänestä tällä hetkellä ja haluaisin auttaa, mutta en tiedä kuinka pystyn ja jaksan, kun oma taistelunikin on vielä kesken.
Pelkään siis, että pikkusiskonikin on "löytämässä" tämän hirveän sairauden. Hän on tällä hetkellä murrosikäinen ja kasvaa hirveätä vauhtia, joten ylimäärästä siitä tytöstä ei löydy!Nyt olen kuitenkin alkanut huomaamaan, että ruokamäärät ovat pienentyneet huomattavasti ja pelkään, että oksentelu on tullut kuvioon mukaan. Pikkusiskoni on aina syönyt kunnolla, eikä ole koskaan ennen tarkkailut ruokailuaan. Mutta nyt pelkään, että aivan muutamassa viikossa asiat ovat lähteneet todella huonoille poluille.
Mitä siis voisin tehdä?!En haluaisi sanoa pikkusiskolleni mitään epäilyksistäni, jottei asiat vain pahentuisi. Enkä tiedä kuinka auttaa, kun pitäisi keskittää kaikki voimat omaan parantumiseen. En kuitenkaan pysty vain olemaan tumput suorina ja seuraamaan sivusta, kun pikkusiskoni muuttuu "yhtä tyhmäksi" kuin minä. Kuinka voisin takoa järkeä hänen päähänsä ja auttaa häntä ymmärtämään, kuinka itse olen saanut kärsiä tämän sairauden takia?
Olisin todella kiitollinen, jos ideoita auttamiseen löytyisi, sillä olo on rauhaton ja epäilevä joka minuutti. Haluan siskoni olevan onnellisempi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Osaisinpa auttaa! Olen itse kokenut vähän samantapaista... en ollenkaan anoreksiaa, mutta muita ongelmia, ja nyt mieleni tekisi aina suojella omaa pikkusiskoa samoilta asioilta. Ehkä auttaa jos vain puhut hänen kanssaan ja esim. selität millaista olet kokenut, ja että toivot ettei hänen tarvitsisi kokea samaa. Toisaalta ymmärrän, jos et uskalla puhua, eli jos epäilet että se vain pahentaa tilannetta. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja siskosi ei sairastu!
mulla aina ollu jonkinasteista leikkiä ruuan kanssa, välillä enempi välillvähempi. mun pikkusisko sairastu anoreksiaan ja sillon mun "tauti" nous ihan kunnolla pinnalle. ollaan siis nyt molemmat "samassa veneessä". siskon tilasta kaikki tietää, musta ne ei sano mitään (tuttavat huomauttelee)
tuntuu tosi typerältä kertoa toiselle mitä sen kannattais syödä (sain sen just lisäämään vähän proteiinivalmistetta ruokavalioon..se ei lihaa ym suostu syömään)
jos vaan jotenkin sais sen ymmärtämään et se tuhoaa ittensä tolla tavalla. yrittämällä kontrolloida sen elämää, se oikeesti vie sitä kohti kaaosta.