Kun seuraan omaa arkeani ja ystävieni yh-perheitä, voin vain todeta, miten antaumuksella sitä ollaan oman lapsen kanssa. Kun on yksi arjessa oleva vanhempi, niin sitä antaa lähes kaiken huomion lapselle: ei ole aikuisten välisiä riitoja, ei tarvetta "vanhempien omaan aikaan" ym..
Mietitään täysillä lasta, ollaan läsnä ja kun ei ole suuria mahdollisuuksia omiin menoihin /harrastuksiin, niin on aikaa touhuta lapsen/lasten kanssa. Oppii tekemään asioita lapsen kanssa, sellaisiakin, mitä ehkä kahden aikuisen perheessä tehdään ilman muksuja. Vanhempi ja lapsi oppivat luoviksi!
Toivottavasti yh:t ymmärtävät arvonsa!
Mietitään täysillä lasta, ollaan läsnä ja kun ei ole suuria mahdollisuuksia omiin menoihin /harrastuksiin, niin on aikaa touhuta lapsen/lasten kanssa. Oppii tekemään asioita lapsen kanssa, sellaisiakin, mitä ehkä kahden aikuisen perheessä tehdään ilman muksuja. Vanhempi ja lapsi oppivat luoviksi!
Toivottavasti yh:t ymmärtävät arvonsa!
Vastaukset 25
Vanhimmat
On hienoa että on aikaa ollalapsen kanssa mutta kuvailemasi tilanne on silti mielestäni väärä. Aikuisen ei kuulu pyhittää kaiken aikansa lapselle, se ei tee hyvää kummallekkaan.
Aikuinen on kuitenkin aikuinen ja aikuisilla on myös omat tarpeensa. Aikuisella tulee olla ns oma elämä, ystäviä, menoja, mies/nais-suhde.
Lapselle ei kuulu rakentaa omaa pikkumaailmaa jonne aikuinen sukeltaa, lapsi kuuluu ottaa mukaan oikeaan elämään. Lapsi mukaan menoihin ja muita ihmisiä tapaamaan, lapsi kokemaan iloa ja surua eikä tasapaksua pikkukakkosen suojaympäristöä.
Koska kokonaan lapselleen omistautuva vanhempi, yh tai ei, osaa päästää irti? Meidän yksivuotiaskin jo laajentaa reviiriään.
Ja on muistettava että meidän vanhempina tulee olla lapsillemme esimerkkinä koska meistä he ottavat mallia, hyvässä ja pahassa. Ex oli tunneelämältään rajoittunut j anäin jälkikäteen on helppo nähdä mistä puusta omena on pudonnut. Hänen vanhempiensa välillä ei ole lämpöä, ovat yhdessä vain koska näin kuuluu olla. Eivät riitele mutta isä puuhaa omiaan ja äiti keskittyy talouden pitoon. Kaikki toimii mutta tunnelma on aika jäätävä.
Totta, mitä sanoit, mutta en kyllä tarkoittanut tuollaista tilannetta...
En "pyhitä" kaikkea aikaani lapselle, on tietenkin omiakin menoja, mutta varmasti rajoitetummin kuin kahden vanhemman arjessa. Arki ja menot suunnitellaan tarkemmin. Ei voi illalla hilpasta yksin lenkille tai kauppaan, vaan nämä asiat tehdään sitten yhdessä lapsen kanssa. Lapsi on mukana kauppareissuilla, joskus jumpalla ym., ei lapselle luoda omaa pikkumaailmaa, vaan otetaan mukaan arjen menoihin! Lapseni on tottunut liikkumaan kaupungilla/kaupoissa, on malttia odottaa virastoissa, on reippautta kävella pitkiäkin matkoja (autoon näin yh:na ei ole varaa!) ym... Varmasti kahden vanhemman perheessä menoja suunnitellaan niin, että lapsen ei tarvitse jonottaa virastoissa, olla perjantain ruuhkassa kauppaostoksilla ym...
Tätä tarkoitin: luovuutta lapsen kanssa ja yhdessä tekemistä! Arkea aikuisen mukaan ja lapsen ehdoilla!
Noin olen itsekin kokenut perheemme elämän. Olen ollut onnellinen ja iloisesti yllättynyt yksinhuoltajuuden hyvistä puolista.
se tosi että on aikaa olla lapsen kanssa kun sossu maksaa kaiken,ei tarvii käydä työssä ja saa vielä elaritkin,muut normaali yh:t aina valittaa että kun aika ei riitä mikä on ihan ymmärrettävää,sosiaalipummeillahan sitä aikaa on kun ei työt rasita.
Mistä ihmisillä on sellainen käsitys että yh:lle kaikki maksaa sossu??
Ihan väärä kuvitelma. Ehkä on osa niitä joilla ei ole varaa elämiseen, mutta ei todellakaan sossu maksa yh: elämää lapsineen itsestään selvyytenä.
Itse olen työtön ja saan työmarkkinatuen, korotetun lapsilisän ja asumistuen, nämä maksaa Kela. Ja isältä lapsille elatusrahan.
Mutta sossusta en saa mitään, enkä ole edes hakenutkaan. Hakisin kyllä, jos emme pärjäisi, sillä niin ylpeä ei pidä olla ettei apu kelpaa silloin jos sitä tarvii.
On todella aliarvoisen röyhkeää kenenkään tulla työttömistä sekä yh:ta sanomaan että he ovat sosiaalipummeja, sillä sellaiset ihmiset ovat aivan muunlaisia ihmisiä kuin yh:jia.
Ja töitä on yksinhuoltajillakin, jos isä on lähtenyt viettämään sitä vapaata poikamieselämää, jolloin häntä ei lapset rasita! Kokeilepas joskus tätä tilannetta, voi mielipiteesi muuttua.
aina yh:t valittavat etteivät pärjää, mutta nythän se tuli ilmi että hyvin pärjäävät. Isiltä vaaditaan aina vain lisää rahaa vaikka kuinka hyvin pärjättäisiin. Huomatkaa isit että kyllä äidit pärjäävät hyvin vaikka työttöminä ovatkin.
On se vaan jännä juttu, että tavalla tai toisella yritetään tehdä yh: ta täysin mitätön.
Ensin haukutaan, kuinka sossu maksaa kaikki heidän kulunsa, ja sitten kun ne sanoo että hyvin pärjätään ilman sossuakin, niin taas haukutaan? Vika etsitään vaikka hiuksia halkomalla!
Ja kuka se on siihen tilanteeseen heidät ajanut? Ei kenestäkään tule yh yksin, siihen tarvitaan aina se livistävä osapuoli, helpon elämän etsijä!
Isiltä vaaditaan oma osuus lapsen elättämisestä! Se pitäisi tietää jos siinä vaiheessa kun tehdään se lapsi, että ei ne ilmaseksi kasva! Ja kyllä se äiti loppujen lopuksi maksaa suuremman osan siitä lapsen kuluista kuin isä! Niin rahallisesti kuin muutenkin.
kyllä kaksi ihmistä sen lapsen tekee. Jos isä on vastuuton hulttio, miksi ihmeessä yleensä naiset hyväksyvät lapsen teon?? En jaksa ymmärtää tätä. Pitää elää monta, monta vuotta ensin yhdessä että toisen tuntee hyvin ja vasta sitten miettiä lapsia.
Kuinkahan monta vuotta riittäisi?
Kaksitoista vuotta aviossa ei meillä riittänyt...huoks
Olis muuten helppo elellä parisuhteessa ja saada lapsia yhdessä, on vain yksi valitettava juttu,joka on otettava huomioon, parisuhteessa kun on aina kaksi osapuolta. Ihmiset usein myös muuttuvat vuosien saatossa.
Kuka kummassa voi tietää toisesta ihmisestä muuttuuko hän hulttioksi vai ei? Avioliitto on kuitenkin lähes arpapeliä, siinä joko onnistutaan tai sitten ei!
Jos tietäisi heti että mies on vastuuton hulttio, niin tuskin hänen kanssaan lapsia tekisi kukaan, tai ehkä edes seurustelisi!
Niin kaksi ihmistä sen lapsen tekee ja jos huonosti käy se mies lähtee läiskimään jossain vaiheessa ja niin sitä nainen jää yksin.
Ja äiti on pakko olla siinä vaiheessa. Kummatkaan eivät voi lähteä omille teille, toiselle ne lapset jäävät, ja todennäköisesti se on se äiti. Miehen on paljon helpompi lähteä ja jättää perhe kuin naisen.
Niin en sitä minäkään voi ymmärtää, mutta eipä ne vuodetkaan sitä ihmistä aina kasvata oli niitä seurustelu vuosia kaksi tai kaksikymmentä! Jos ei perhe enää kiinnosta se ei kiinnosta.
Se on paljon ihmisestä itsestään kiinni. On niitäkin joille perhe on maailman tärkein asia, ja perhe menee kaiken muun edelle, mutta suurin osa on niitä lusmuja.
Ja jos kaikki ajattelisi noin, että enpä taida uskaltaa lapsia tehdä, jos se ukko katoaa jonain päivänä, niin lapset loppuu ja elämä! Oliskos suakaan olemassa?
Kenestäkään ei tule yksinhuoltajaa yksin, se on ihan totta. Mutta että toinen olisi helpomman elämän etsijä, se ei ole totta!
Ensinnäkin yksinhuoltaja voi olla sekä äiti että isä. Kirjoituksessasi viittaat että se olisi aina äiti.
Toisekseen eroihin on miljoonia syitä ja helpomman elämän etsiminen on vain yksi niistä. Uskallan väittää että aika marginaalinen.
Eroon ja yksinhuoltajuuteen voi yhtä hyvin olla syynä mahdoton akka. Harva isä haluaa olla lapsistaan erossa mutta joskus äiti ei anna muuta mahdollisuutta. Tai sitten pitäisi pelata täysin hänen sääntöjen mukaan vaikka huollettava on yhteinen. Näitä tarinoita on vaikka huru mycke!
Liian moni äiti on sitä myös meihelleen. Vastuu ei maistu jos sitä tarjoillaan pienissä nyyteissä roskien viemisen muodossa. Heittäydy kodissasi hulttioksi niin saat nähdä kuinka niitä vastuunkantajia löytyy muistakin perheenjäsenistä! Kokeile edes!
Miksiköhän tämä keskustelu siirtyi sosiaalipummiuteen!!
Olen työssäkäyvä YH, saan tietenkin lapsilisän ja kunta maksaa elatustuen (reilut sata euroa) eli itse kituuttelen omalla palkallani ja maksan asuntovelkaa ym... Ja minun lähipiirissäni kaikki yh:t tulevat toimeen omilla palkoillaan ( pienet elatusavut) eli en ymmärrä, miksi yksinhuoltajuuteen liitetään suoraan sosssun luukulla notkuminen!?! Tapauksia on monia, ei tarvitsisi yleistää!!!
..kun sinä erehdyit kertomaan,että elämässäsi menee hyvin! Kateellisuus on suomalaisten helmasynti.Kun jää yh:ksi,pitäisi olla onneton ja surkea.Kuitenkin totuus on se,että karmeassa liitossa elettyään moni lasten kanssa yksin elävä on erittäin onnellinen ja tyytyväinen.Jää pois alituinen pelko ja yölliset pakoonlähdöt.Ei kaikilla näin ole ollut,mutta meitä kovia kokeneita on paljon.Sitä osaa olla kiitollinen pienistä asioista ja arjen autuudesta.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä,että yh:lla on enemmän aikaa olla lastensa kanssa.Käyn itse vuorotyössä,mutta olen kotona huomattavasti keskivertovanhempia enemmän.Kerkiän kyllä ajatella itseäni enemmän sitten kun lapset vähän kasvaa.Nyt on näin,nautin äitiydestäni täysin rinnoin.Kateelliset saa sanoa mitä vaan,ei hetkauta minua.Elätän perheeni työlläni,saan minimielatustuen.Perheellisillä on 2 aikuista hoitamassa saman elatustehtävän,joten aivan suotta napisevat.
Nykyisin on muuten vallalla ihmeellinen trendi: lähipiirissäni kaikki nuoret parit ovat vähän väliä viettämässä parisuhdelomaa kaksin.Lapset kuskataan milloin minnekin.MILLOIN HE VIETTÄISIVÄT AIKAA PERHEENÄ??? Viikolla lapset ovat ensin hoidossa päivät,illalla kuskataan 1-vuotissata alkaen harrastuksiin ja viikonloput milloin kenenkin luo,että äiti ja isi saavat hoitaa parisuhdetta.Tuntuu todella kummalliselta! Miten tällaisissa perheissä voisi syntyä sitä oikeanlaista yhteenkuuluvuutta PERHEENÄ? Toki on hyvä hoitaa myös aikuisten suhdetta,mutta liika on liikaa.Lapset tarvitsevat äitiä ja isää niin lyhyen aikaa koko ajan.Lasten kasvaessa omaa aikaa tulee luonnostaan enemmän.En itse koe jääneeni mistään paitsi sen vuoksi,että hoidan itse lapsiani viikonloppuisinkin.Minun aikani tulee vielä,näin uskon.Ympärillä on sitä paitsi ystäviä ja lapsuusperhe.Olen hävyttömän onnellinen siitä,mitä minulla on.Maallista mammonaa ei ole,mutta niin rikas olen kuitenkin.Tätä tasapainoa ei voi rahalla ostaa.
" Nykyisin on muuten vallalla ihmeellinen trendi: lähipiirissäni kaikki nuoret parit ovat vähän väliä viettämässä parisuhdelomaa kaksin.Lapset kuskataan milloin minnekin.MILLOIN HE VIETTÄISIVÄT AIKAA PERHEENÄ??? Viikolla lapset ovat ensin hoidossa päivät,illalla kuskataan 1-vuotissata alkaen harrastuksiin ja viikonloput milloin kenenkin luo,että äiti ja isi saavat hoitaa parisuhdetta.Tuntuu todella kummalliselta!"
Nuoret parit ymmärtävät suhteen vaalimisen tärkeyden perheen säilymisen kannalta. Ne jotka eivät ymmärrä ajoissa, makselevat elareita ja ovat yksinhuoltajia. Ei lapsi ole parisuhdetta tärkeämpi vaan päinvastoin. Pitämällä parisuhde kunnossa pidetään perhe yhdessä ja lapset voivat hyvin.
"Miten tällaisissa perheissä voisi syntyä sitä oikeanlaista yhteenkuuluvuutta PERHEENÄ?"
Voi ,kun vanhemmat ovat onnellisia. Silloin lapsetkin ovat.
On niin perin totta se, että vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! Tuntuu kuitenkin niiiin kovin usein siltä, että perheet eivät osaa viettää yhteistä aikaa (vanhemmat lapset), vaan vanhemmat ovat ikään kuin "vahtivuoroissa", niin että sitten aina toinen pääsee omiin harrastuksiin tms...sitten vuoron vaihto ja vknlopuksi vanhemmat kylpylään omalle ajalle ja lapset mummolaan...kärjistäen!
Perheen pitää osata viettää aikaa myös yhdessä, siinä kyllä yh:t ovat mestareita ja oman kokemuksen ja näkemyksen mukaan nauttivat tästä ajasta. Kun on lapset tehty, niin tulee osata nauttia heistä ja ymmärtää parisuhteeseen tulevat muutokset lapsen myötä...
No kerropa mielipiteesi: Perheessä äiti,isä ja 3- ja 5-vuotiaat lapset.Aivan pienestä asti lapsia on kiikutettu harrastuksiin vähintään kolmena iltana viikossa.Eli kun tulevat päiväkodista,äkkiä jotain pikaruokaa naamaan ja menoksi.Sitten illalla kotiin ja suoraan nukkumaan.Joka vkl tulee vieraita,jos eivät itse ole menossa jossain.Vanhemmat viettävät aikaa kaksin ja meiltä sukulaisille alkaa kyllä jo vähän pinna kiristyä,aina pitää ottaa muksut jonkun luo,että parisuhde säilyisi.Lapset eivät tunne kunnolla vahempiaan,mummokin on läheisempi kuin äiti tai isä.
KYLLÄ SYDÄNTÄ RAASTOI VIIME PERJANTAINA,KUN TUO
3v kysyi: Äiti,minne meidät tänään viedään? Iskä ja äiskä läksi taas risteilylle kaksin...Ja lapset vietiin kiireellä pois.
En kyllä millään usko,että tällaisen perheen lapsille jää mitään onnellisia muistoja perheestä.Kun sitä perhettä ei ole,on vain lapset ja vanhemmat erillään.Tämä nuori äiti sanoi,että "ei me voida olla kotona,jos ei ole vieraita.Ja on kiva mennä vkl-kylään jonnekin,ottaa viintä ja jutella...Mut kyllä me pyritään olemaan 1 päivä kuukaudessa kotona koko perhe..." KUULOSTI MINUN MIELESTÄNI KAMALALTA!!!!
Olen itse saanut lapsia 2-kymppisenä ja 4-kymppisenä.Kyllä on huikea ero siinä,miten kokee äitiyden.Nuorimman ollessa parivuotias,tuli ero.
Maailma romahti.Pelkäsin selviytymistä yksin.Sitten tajusin,että kyse on rajallisesta ajasta,ei koko loppuelämästä.Asettauduin rauhassa elämään lasten ehdoilla.Nämä 5v ovat olleet elämäni parasta aikaa.Päiväkodissa on sanottu useamman kerran,että lapseni ovat erittäin sosiaalisia,tasapainoisia ja avoimia.Olen saanut samaa palautetta myös kouluista.Eli ei se lapsille antamani aika ole mennyt hukkaan.
En ole mikään marttyyri,en ole luopunut omasta elämästä naisena.Kyllä noita ottajia on ympärille tarjoutunut ihan kivasti.Kypsemmät miehet arvostavat naista,joka selviytyy elämästään ja huolehtii asioistaan.Monille aikuisille miehille tuottaa vaikeuksia löytää naista,joka arvostaisi kotielämää ja perhettä,yhdessäoloa.Pintaliitäjiä on kyllä pivin pimein....
Tällä hetkellä elämässäni on rakas ihminen lasteni lisäksi.Osaamme hoitaa suhdettamme,mutta se ei tosiaankaan tarkoita sitä,että lapsia laiminlyötäisiin jatkuvasti.Kaikkein ihanimpia ovat koti-illat yhdessä.Isommilla tosin alkaa olla jo omia menojakin,mutta usein tuovat kaverinsakin joukkoon mukaan.Moni lasteni kaveri on kadehtinut sitä,että meillä on niin hyvä koti-ilmapiiri.Varsinkin silloin kun olin sinkku-yh,moni ihmetteli sitä,miten jaksan ottaa kotiin vieraidenkin mukuloita.Suurperheessä kasvaneena se ei ole mikään outo juttu.Nautin siitä,että on elämää ympärillä.Toisaalta myös uusi kumppani on samanhenkinen,aina mahtuu joukkon lisää nuoria.
On vanhempia,joilla on vielä se lapsekas menovaihe päällä,ei osata asettua äidiksi ja isäksi.Kuitenkin lapsuus on niin lyhyt,muutama vuosi.Sen jälkeen vanhemmilla on enempi omaakin aikaa.Kannattaa miettiä,mitä itse olisi eniten lapsena toivonut vanhemmiltaan.Aika moni vastaa: aikaa ja tavallista yhdessäoloa.
Ei äitiys/isyys vie pois naisen- ja miehen roolia.Päinvastoin! Onnellinen vanhemmuus syventää myös omaa sukupuoliminää ja vahvistaa itsetuntoa monin tavoin.
Yh aika oli haastavaa ja välillä tietysti rankkaakin,mutta joka tapauksessa onnellista aikaa.En asu uuden kumppanini kanssa,joten tavallaan olen yh vieläkin,mutta en asiaa niin koe.Minulla on joku,jolle kertoa ilot ja surut,lapsilla on tavallisen miehen malli ja kaveri.Tämän onnellisempi en taatusti ole koskaan ollut.
Olen erittäin ylpeä itsestäni,olen selviytynyt mielestäni hienosti ilman toisen vanhemman apua.
Uskon,että lasteni isä vielä vanhana katuu sitä,että erotessamme hän hylkäsi lapsensa täysin.Se oli meille kova shokki,mutta puhumalla asioista olemme senkin yli päässeet jollain tavoin.Eniten tuo järjetön teko satutti lapsia,minä aikuisena selvisin kuitenkin paremmin.
Lapsille riittää,että on edes yksi rakastava ja huolehtiva aikuinen.Kahden vanhemman perhe ei aina ole sen parempi kuin yh-perhe,jos vanhemmilla ei ole kykyä hetkeksi unohtaa omaa itsekkyyttään ja asettua aloilleen lasten ollessa pieniä.Ei se maailma sieltä mihinkään karkaa!!!
Allekirjoitan täysin sinun kirjoituksessi!
Näin aikuinen ihminen näkee asiat...
nimim. samassa veneessä :))))
Aika/ikä varmasti opettaa osansa, mutta kaikki eivät edes kypsyessään tajua näitä asioita! Ehkä yksinhuoltajalle nämä tulee väkisinkin eteen: tulee mietittyä vanhemmuutta, ajankäyttöä, lapsen tarpeita, erilailla... Ja ehkä juuri siksi yh:sta tulee usein selviytyjiä, jotka osaavat arvostaa elämäänsä, lapsia, arkea ja jos kohdalle osuu, myös uutta elämänkumppania.
Tässä tulee helposti semmonen vastakkainasettelu: yh-perheessä voidaan hyvin ja ollaan perhekeskeisiä, lapset huomioidaan yms. Ja kahden aikuisen perheessä keskitytään parisuhteeseen ja harrastuksiin ja lapset jää toiseksi tai kolmanneksi, lapset voi huonommin.
Ei se näin mene. Ei pitäisi tehdä tämmösiä määritelmiä.
Toisaalta olet kyllä oikeassa: muistan omalta yh-ajaltani sen, miten vapaata se oli. Ei tarvinnut huomioida kuin omat menot ja lasten menot ja tarpeet.
Kun tulin töistä kotiin, syönnin jälkeen oli vapaata aikaa koko ilta. Ei tarvinnut odottaa toista aikuista syömään, ei ollut ikävä ketään, ei ollut tarvetta olla kotona ja nähdä se armas ukkokulta.
Menimme ja liikuimme paljon kodin ulkopuolellakin. Olimme paljon yhdessä.
Mutta sitten on se toinen puoli.
Kun perheessä on toinen aikuinen, joka ottaa vastuuta ja on mukana arjessa, on paljon helpompaa. VOi jakaa. Asioita, kokemuksia, mutta myös vaikkapa lasten harrastus-kuljetuksia.
Minusta on helpottavaa, että voin kipaista tuosta noin vaan kauppaan - ja jättää lapset miehen hoivaan !! Puuttuvan maitolitran haku ei siis muodostu miksikään isoksi projektiksi, jossa puetaan kaikki mukulat toppavaatteisiin......
Minusta on helpottavaa, ettei kaikkea aina tarvitse suunnitella niin tarkasti, ex tempore voi tehdä, kun on kaksi aikuista. Yksin, tai yhdessä tai osakokoonpanolla.
Ja muuten tuo yhden vastaajan moite aikuisten parisuhdeilloista yms yms. että liika on liikaa..
Mistä ulkopuolinen voi tietää mikä on jollekin toiselle sopiva ja mikä on liikaa? Kysehän on heidän perheestään!! heidän tavasta elää ja olla !!
Joka sanasi pitää paikkansa! Oman lapseni , joka on jo kohta aikuinen, olen kasvattanut yksin. Ennen lasta hankin koulutuksen, työn ja oman asunnon, eli ei tässä yhteiskunnan varoilla ole porskutettu. Tietysti valtion elatustuki on tullut - sitäkään en olisi ylpeydeltäni ottanut, mutta se on lapsen etu, jota en voinut päättää itse.Eikä meidän elämään ole koskaan kuulunut isää - joka antoi kyllä hyväksyntänsä sille, että haluan lapsen. Syntymätodistuksessa lukee vain minun nimeni, ja se on kyllä lapselleni riittänyt. Turha kenenkään tulla tästä kommenttia vääntämään - ei tehoa minuun.
Isyys ei ole meillä ollut ongelma - siitäkin olemme puhuneet - mutta vieläkään lapseni ei halua siitä (tai ole valmis)tietämään. Kerron kun haluaa.
Kahdestaan vietetty aikani lapsen kanssa on ollut elämäni parasta aikaa. Ei sitä voi sellaiset ihmiset ymmärtää, jotka eivät ole kokeneet samaa.Välit ovat hyvin läheiset - murrosiässäkin on pystytty kommunikoimaan, ja puhumaan asiasta kuin asiasta.Lapseni on myös hyvin kypsä ikäisekseen, erittäin sosiaalinen, aktiivinen, itsenäinen, hyvän itsetunnon omaava, puhelias ja toisen ihmisen huomioon ottava - eikä missään nimessä uusavuton.
Nämä luonteenpiirteet ovat seurausta siitä, että pienestä pitäin lapsi on ollut mukana kaikessa arjessa ja kaikkialla.Tietysti elämässä on ollut vaikeitakin päiviä, kenellekäs niitä ei olisi ollut. Mutta se ei muuta sitä asiaa, että olen todella ylpeä lapsestani - olen todella ylpeä siitä, minkälaisen ihmisen olen hänestä kasvattanut - ja pirun ylpeä siitä, että olen yksin kasvattanut!!!
..tarinasi oli monessa suhteessa kuin omani. Oma lapsenikin on parin vuoden päästä aikuinen ja täysin yksin olen kasvattanut minäkin. Tosin isyys on tunnustettu ja isänsä on tavannut kerran.
Samoin tunnen: vuodet lapseni kanssa ovat olleet elämäni parhainta aikaa. Välillä yksin kasvattaminen on ollut todella rankkaa, mutta olen samalla kasvanut ihmisenä vahvemmaksi.
Olen usein epäillyt pystynkö tähän yksin, ollut huolissani, ollut väsynyt, mutta -wautsiwau- minäkin kai onnistun :) kasvatustehtävässäni.
Onnittelut sinulle Äiti, selvisit aikamoisesta urakasta, joka on usein kahdellekin vanhemmalle vaikeaa, olet syystäkin ylpeä itsestäsi :))
Olen samaa mieltä kanssasi, ja minulla on samoja kokemuksia (kokemuksia lastenhoidosta sekä parisuhteessa että yksin). Kauheaa härnäämistähän tällaisen asian esiinottaminen on niille, jotka ovat parisuhteessa, mutta noin asia vain on. :) Toinen asia on se, että kyllähän ihminen kaipaa (ainakin useimmiten) myös sitä parisuhdetta, mutta itse koen, että kyllä sen suhteen tulee sitten olla TODELLA onnellinen, että se olisi lapselle parempi perhemuoto kuin yksinhuoltajan perheessä eläminen.
Täsmälleen näin. En koe olevani mitään vailla eläessäni lsteni kanssa. Olen heidän kanssaan aivan varmasti enemmän kuin kokopäivätyössä olevat vanhemmat kesimäärin - ja ilolla, en koe uhrautuvani ja jäävän jostain paitsi. Yhteiskunnalta tulee tietenkin lapsilisä ja lapsen isältä se minimielatusmaksu. Käyn työssä ja elätän perheeni. Vapaa-ajalla ei ole tarvetta lähteä ns. viihtelle - ei siellä ole kuitenkaan "viihdyttävää", paremmin minä kotona viihdyn.
Sitä paitsi: meillä lapset saavat myös isänsä seuraa enemmän kuin ennen eroa. He tapaavat isää usein, ja silloin tämä todella keskitty heihin eikä vain lue lehteä ja ärise olemaan hiljaa tai loju sohvalla ja rähjää kun he tulevat telkkarin eteen ( kuten naimisissa ollessa ). Siis enemmän sekä laatu- että reaaliaikaa isältä kuin ennen eroa. Ikään kuin exäni olisi huomannut heidät vasta nyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö vain? Koska tiedän että heillä on isän luona hyvä olla, päästän heidät sinne mielihyvin ja voin nauttia laiskottelusta ja lukea kirjaa tai surfailla netissä. Kapakointi ei kyllä kiinnosta silloinkaan - mitä "viihdettä" siellä muka olisi, kännisiä katkeria ukkoja ja akkoja, ei kiinnosta semmoinen seura, ei...
Kyllä se riippuu ihmisestä onko aikaa lapsille vai ei, ei niinkään siitä oletko yh vai et!
On ihmisiä joille on luontaista olla monessa mukana ja ihmisiä jotka tykkäävät taas olla kotona.
Itse olen naimisissa ja kuulun siihen joukkoon, että olen paljon kotona, enkä välitä monista harrastuksista ja paljosta menosta. Yleensä kun mennään, mennään koko perheen voimalla. Oma harrastus on vain kerran viikossa ja lopun ajan olen lähes tulkoon kotona.
Se että yh: lla olisi enemmän aikaa lapsille, voi johtua siitäkin että jos lapset ovat pieniä, ei todella ole paikkaa minne ne viedä siksi aikaa jos äidillä on menoa. Yh elämää rajoittaa se että ei ole sitä isää siinä joka päivä.
Kyllä ne yh:t tuntevat arvonsa ihan varmasti, vaikka täällä niin paljon heitetään lokaa heidän päällensä, ja yritetään hinnalla millä hyvänsä tehdä heistä mitättömiä. Kaikki vanhemmat ovat arvokkaita.