Olen sosiaalista alaa opiskeleva nuori nainen, elän avoliitossa. Ystäviä ei paljoa ole, mutta joitakin joka tapauksessa. Minua vaivaa sosiaalisten tilanteiden "pelko", oikeammin ehkä ahdistus. Koen, etten saa itseäni näkyväksi, että olen muille kuin ilmaa. En saa mielipidettäni ilmaistuksi, koska pelkään muiden reaktiota. Sisimmässäni tiedän, että mielipiteeni on yhtä hyvä kuin kenen tahansa muun ja että olen ihan mukava tyyppi, mutta en kuitenkaan uskalla tuoda itseäni esiin. Odotan, että joku huomaisi. Harvoin huomaa.
Ahdistukseni uusia ihmisiä kohtaan alkoi peruskoulun loppupuolella koulukiusaamisen myötä. Lukiossa olin jo melko sulkeutunut. "Omassa porukassa" olen hyvin ulospäinsuuntautunut, enkä koekaan itseäni "ujoksi". Minua vaivaa lähinnä hallitsematon alemmuudentunne, johon ei varsinaisesti ole mitään "syytä"; olen yksinkertaisesti tyhmempi, rumempi jne. kuin kaikki muut. Omasta mielestäni siis.
En haluaisi olla tällainen! Rakastan ihmisiä ja koen opiskelemani sosiaalisluontoisen alan täysin oikeaksi minulle. Ystäväni ovat samaa mieltä. Haluaisin ulos tästä "kuoresta", mutta se tuntuu kovin vaikealta näin monen vuoden "piileskelyn" jälkeen. En koe että minulla olisi varsinaisesti mitään mielenterveyden ongelmaan ja osaan tarvittaessa karkeasti hahmottaakin omaa toimintaani ja sen seurauksia. Pakonomaisille ajatuksilleni omasta huonommuudestani en sen sijaan voi mitään.
Olen yrittänyt pitkään johdonmukaisesti murtaa "kuortani" ja tuoda todellisen, iloisen minäni muidenkin nähtäville. Toistaiseksi se ei ole tuottanut tulosta. Hermostuttaa olla muille näkymätön. Joskus rohkaistun ja otan kontaktia muihin, kuitenkaan usein se ei juuri tuota tulosta.
Jos kenelläkään on "parannuskeinoa" tai vinkkiä ongelmaani, olkaa ystävällisiä ja kertokaa. Mitään poppakonsteja en odota, vaan uskon, että monen vuoden aikana syntynyt "trauma" vaatii purkamiseensa vähintään yhtä monta vuotta. Iloista joulunalusaikaa :-)
Ahdistukseni uusia ihmisiä kohtaan alkoi peruskoulun loppupuolella koulukiusaamisen myötä. Lukiossa olin jo melko sulkeutunut. "Omassa porukassa" olen hyvin ulospäinsuuntautunut, enkä koekaan itseäni "ujoksi". Minua vaivaa lähinnä hallitsematon alemmuudentunne, johon ei varsinaisesti ole mitään "syytä"; olen yksinkertaisesti tyhmempi, rumempi jne. kuin kaikki muut. Omasta mielestäni siis.
En haluaisi olla tällainen! Rakastan ihmisiä ja koen opiskelemani sosiaalisluontoisen alan täysin oikeaksi minulle. Ystäväni ovat samaa mieltä. Haluaisin ulos tästä "kuoresta", mutta se tuntuu kovin vaikealta näin monen vuoden "piileskelyn" jälkeen. En koe että minulla olisi varsinaisesti mitään mielenterveyden ongelmaan ja osaan tarvittaessa karkeasti hahmottaakin omaa toimintaani ja sen seurauksia. Pakonomaisille ajatuksilleni omasta huonommuudestani en sen sijaan voi mitään.
Olen yrittänyt pitkään johdonmukaisesti murtaa "kuortani" ja tuoda todellisen, iloisen minäni muidenkin nähtäville. Toistaiseksi se ei ole tuottanut tulosta. Hermostuttaa olla muille näkymätön. Joskus rohkaistun ja otan kontaktia muihin, kuitenkaan usein se ei juuri tuota tulosta.
Jos kenelläkään on "parannuskeinoa" tai vinkkiä ongelmaani, olkaa ystävällisiä ja kertokaa. Mitään poppakonsteja en odota, vaan uskon, että monen vuoden aikana syntynyt "trauma" vaatii purkamiseensa vähintään yhtä monta vuotta. Iloista joulunalusaikaa :-)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kärsin myös sos.tilanteiden pelosta,se ahdistaa kun tuntuu et sisällä on hirvee suru... vaikka kaiken pitäisi olla ok.Kumpa tietäis keinon parantua.
Kamalinta on se, ettei koe itseään ollenkaan sellaiseksi miltä varmasti ulospäin näyttää. En koe olevani sulkeutunut tai muuta, mutta TIEDÄN, että vaikutan siltä käytökseni perusteella. Ihan kuin haluaisin olla tällainen. Päivä päivältä yritän kuitenkin pyristellä irti tästä kahleesta..vaikeaa se on, mutta luotan siihen että jonakin päivänä itsetuntoni on parempi. Jaksamista sinulle.
Voimia myös sinulle..siellä jossakin!
minullakin sosiaalisten tilanteidan pelko ja paniikki häiriö, eli tiedän teidän olot!ei oo helppoa!!!!!
koin itse helpotuksen löytämällä sopivan lääkkeen, cipralex, auttanut todella paljon!jotenkin on sillai terveempi suhtautuminen kaikkeen ja ei ahdista ihan kaikki (sellaiset asiat ahdistaa jotka ahdistas muitakin..)
ravasin itse psykologilla ennen lääkkeitä noin vuoden, apua en saanut siitä.
hakekaa ihmeessä apua ennen ku tilanne pahenee, ja se ei tee huonoa ihmistä vaikka söisikin lääkkeitä tuollaiseen psyykkiseen oireeseen..!
Voimia!
Ensiksikin minullekin tuli mieleen asia, että sinulla on varmaan paniikkihäiriö tms. onko lapsuudessasi tapahtunut jotakin traumaattista? Oletko joutunut olemaan jollekin mieliksi? ns. liian kiltti!) Onko sinua alistettu?
Mieheni koki paniikkihäiriön aikuisiällä ja söi hetken aikaa siihen Cipramil nimistä lääkettä. Lisäksi hän kävi hypnoosissa selvittämässä lapsuuden traumojaan...mitkä johtuivat vanhempien avioerosta ja isäpuolen auktoriteetista...
..mutta nuoruudessani jäin aika pahasti jalkoihin. En ole oikein tuntenut olevani "oma itseni" sen jälkeen. En paheksu ihmisiä, jotka syövät lääkkeitä..Jotenkin tuntuu vaan, että MINUN pitäisi olla riittävän vahva selviämään tästä ilmankin.
Kiitos kaikille vastanneille. Mukava kuulla, että ymmärtäviä ihmisiä löytyy. Julkisesti ja "omilla kasvoillani" en tästä asiasta oikein kenellekään kehtaa puhua.
Enpä oikein tiedä tuosta paniikkihäiriöstä. Kävin hiukan lueskelemassa aiheesta, eikä minulla kyllä ole sydämentykytystä tai muuta fyysistä vaivaa tai varsinaisia kohtauksia. Ehkä tämä ei ole sitä siis..Eikä "diagnoosilla" olekaan mitään väliä, kun luulen tietäväni miksi olen tällainen. Harmi vaan etten näytä tästä itse pääsevän. Tuntuisi hullulta mennä lääkäriin tämän takia..
Itselläni on ollut sosiaalisten tilojen pelko jo kauemman aikaa. Olen 22-vuotias opiskelija tyttö. Pari vuotta sitten tajusin tilanteen vakavuuden ja menin mielenterveystoimistoon. Sain lääkkeeksi seroxatia, mikä todennäköisesti pelasti henkeni.
Sosiaalisten tilanteiden pelko johtaa usein masennukseen. Se vie liikaa energiaa. Nykyajan lääkkeet ovat loistavia siinä mielessä, että ne eivät muuta persoonallisuuttasi vaan poistavat jännitystä ja piristävät mieltäsi.
Suosittelen.
Nyt pitää sitten kerätä rohkeutta ottaa yhteyttä lääkäriin..Tällaista asiaa on kovin vaikea mennä puimaan "vieraalle" vaikka ammattilainen onkin.
käymään lääkärillä tai mtt:ssä.itse olen jo sinua vanhempi ihminen mutta vaivat oli samanlaisia.se johti alkoholin käyttämiseen lääkkeenä(ei silloin sairasteltu ainakaan henkisesti!)nyt olen työkyvytön kaiken ####### jälkeen.lääkitystä olen saanut vasta viime vuosina ja minulle sopiva tuntuu vasta nyt löytyneen.elämä ja työkyky vaan ehti mennä ohi.nyt päivä kerrallaan.
eli käy juttelemassa asiasta.samoista oireista kärsiviä on ollut,on,ja tulee olemaan paljon.
voimia opiskeluun ja elämään.
..kaikille vastanneille. Olen todella onnellinen saamastani palautteesta ja rohkaisusta. Toivottavasti me kaikki saamme asiamme parempaan kuntoon. Tuhannesti kiittäen ja voimia kaikille toivoen, pilkku.