Hukassa, eksynyt

Olen hukassa. Eksynyt. Olen sakeassa sumussa, enkä tiedä mihin suuntaan kääntyisin. Tuntuu, kuin kaikkialla olisi samanlaista. Harmaata ja kivikkoista. Katson taakse päin. Siellä näen valon, mutta en voi palata sinnekään. Istun hetkeksi sumun keskelle. Yritän etsiä karttaa, tai jotain, jolla voisin selvittää tietäni eteenpäin. Minulla ei ole karttaa, ei kompassia, ei mitään. On vain se takaani tuleva valo, joka edes hieman valaisee harmautta ja näen edes jotain. Sumu vaimentaa kaikki muut äänet purojen solinan, mustarastaan laulun, laineiden liplatuksen. Olen kahden ajatusteni ja muistojeni kanssa.

Yritän nousta ylös, mutta kompastun. Kaadun taas. Itken hiljaa yksin, koska se sattui. Olen jo haavoilla ja mustelmilla. Jotkut niistä ovat arpeutuneet, osa aukesi uudestaan, vuotaakseen verta. Yritän paikkailla itseäni, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Nousen taas ja jatkan matkaani. Liikkuminen aiheuttaa kirvelyä, mutta yritän olla välittämättä siitä. Kompuroin taas johonkin ja kaadun. Itken taas hiljaa. Ellei minulla olisi niin suuri halu löytää pois tästä sumusta, voisin jäädä tähän. Paikoilleni. Onneksi se valo kuitenkin kulkee mukanani. Se auttaa minua jaksamaan ja antaa voimaa jatkaa eteenpäin, vaikka välillä kompuroin ja satutan itseäni.

Tämä matka on opettanut minua paljon. Olen löytänyt itsestäni uusia puolia, uusia tunteita. Olen yrittänyt kasvaa ihmisenä. Jatkan hiljalleen johonkin suuntaan, ilman karttaa ja kompassia, vain sen takaani tulevan valon avulla. En tiedä montako kertaa kaadun ja satutan itseni ja itken sitä hetken. En tiedä montako kertaa taas nousen ylös. Päämääräni on löytää pois sumun keskeltä.

Vaikka tämä maailma heittäisi meitä minne tahansa, olet silti aina sydämessäni. Vaikka maailma erottaisi lopullisesti, olet silti aina ajatuksissani. Olet minulle silti erittäin tärkeä. Ja rakas.