On kyllä uskomaton palsta teillä täällä! :)
En ole aikaisemmin lukenut näitä enkä kirjoittanut tänne, joten pahoittelen, jos olette tämän aiheen jo puhki kalunneet. Tuntuu näin ensivilkaisulta, että keskustelun aiheet ovat olleet ihan toista maata. Pieniä asioita, niin pieniä murheita tässä elämässä, joka on ison Jumalan kädellä.
Aina vanhoillislestadiolaisiin tuntuu liittyvän valtavana pidetty lapsiluku ja yleisimminkin melko kopea asenne siitä, että niitä lapsia aina ja ikuisesti vain tulee.
Olen itse syvästi yksin armosta elävä kristitty, kaikkien herätysliikkeiden ja lahkojen - muiden kuin tietysti tämä luterilainen kirkko (!) -
ulkopuolella oleva nainen. Elän avioliitossa, emmekä me saa lapsia, emme ole saaneet emmekä tule saamaan, biologisesti.
Asia on todella kipeä ja ihan tavallisessakin elämässä on vaikea löytää ihmisiä, jotka todella ymmärtäisivät, tukisivat tai jakaisivat tätä. Monet ympärillämme, kaikkikin oikeastaan, kyllä tietävät tästä, koska olemme halunneet - ja koska ainut selviämistapa tässä hedelmällisessä maailmassa meille on - olla avoin/avoimia. Silti useimmille tämän surun suuruus on mahdotonta käsittää. Sitä ei kuitenkaan hengellistetä, vaikkakin välillä ikävästi kotipsykologisoidaan - tosiasioista viis.
Miten lienee vanhoillislestadiolaisten laita?
Onko lukijoissa lapsettomaksi jääneitä "uskomassa olevia", kuinka teitä on kohdeltu? Oletteko te - niin kuin kuvitella voisi - oman yhteisönne paarialuokkaa, julkisyntisinä pidettyjä, vai löytyykö teille, teillekin tai ... teillekään...
rakkautta ja armoa?
Entäs te onnelliset tai onnettomat, näkökulmasta riippuen, joilla lapsia tulee tasaiseen tahtiin?
Mitä te ajattelette sellaisista vanhoillislestadiolaisista, jotka eivät näy saavan lapsia? Onko lapsettomuus synnin näkyvä seuraus, Jumalan rangaistus -- vaiko jotakin muuta, ehkä
vain yksi rikkinäisyyden ja vaillinaisuuden ilmiasu muiden joukossa tässä maailmassamme?
Ajatteletteko te, että kuitenkin salaa ehkäisevät?
jne
Tällaisin ajatuksin... Yrittäkää ja yritetään kaiken eriseuraisuuden (oli minulle ihan uusi sana koska olen niin ekumeeninen luonne) keskellä muistaa se, että me emme ole Jumala ja että Jumala on rakkaus.
En ole aikaisemmin lukenut näitä enkä kirjoittanut tänne, joten pahoittelen, jos olette tämän aiheen jo puhki kalunneet. Tuntuu näin ensivilkaisulta, että keskustelun aiheet ovat olleet ihan toista maata. Pieniä asioita, niin pieniä murheita tässä elämässä, joka on ison Jumalan kädellä.
Aina vanhoillislestadiolaisiin tuntuu liittyvän valtavana pidetty lapsiluku ja yleisimminkin melko kopea asenne siitä, että niitä lapsia aina ja ikuisesti vain tulee.
Olen itse syvästi yksin armosta elävä kristitty, kaikkien herätysliikkeiden ja lahkojen - muiden kuin tietysti tämä luterilainen kirkko (!) -
ulkopuolella oleva nainen. Elän avioliitossa, emmekä me saa lapsia, emme ole saaneet emmekä tule saamaan, biologisesti.
Asia on todella kipeä ja ihan tavallisessakin elämässä on vaikea löytää ihmisiä, jotka todella ymmärtäisivät, tukisivat tai jakaisivat tätä. Monet ympärillämme, kaikkikin oikeastaan, kyllä tietävät tästä, koska olemme halunneet - ja koska ainut selviämistapa tässä hedelmällisessä maailmassa meille on - olla avoin/avoimia. Silti useimmille tämän surun suuruus on mahdotonta käsittää. Sitä ei kuitenkaan hengellistetä, vaikkakin välillä ikävästi kotipsykologisoidaan - tosiasioista viis.
Miten lienee vanhoillislestadiolaisten laita?
Onko lukijoissa lapsettomaksi jääneitä "uskomassa olevia", kuinka teitä on kohdeltu? Oletteko te - niin kuin kuvitella voisi - oman yhteisönne paarialuokkaa, julkisyntisinä pidettyjä, vai löytyykö teille, teillekin tai ... teillekään...
rakkautta ja armoa?
Entäs te onnelliset tai onnettomat, näkökulmasta riippuen, joilla lapsia tulee tasaiseen tahtiin?
Mitä te ajattelette sellaisista vanhoillislestadiolaisista, jotka eivät näy saavan lapsia? Onko lapsettomuus synnin näkyvä seuraus, Jumalan rangaistus -- vaiko jotakin muuta, ehkä
vain yksi rikkinäisyyden ja vaillinaisuuden ilmiasu muiden joukossa tässä maailmassamme?
Ajatteletteko te, että kuitenkin salaa ehkäisevät?
jne
Tällaisin ajatuksin... Yrittäkää ja yritetään kaiken eriseuraisuuden (oli minulle ihan uusi sana koska olen niin ekumeeninen luonne) keskellä muistaa se, että me emme ole Jumala ja että Jumala on rakkaus.
Vastaukset 2
Vanhimmat
VASTAUKSIA
"Mitä te ajattelette sellaisista vanhoillislestadiolaisista, jotka eivät näy saavan lapsia?"
En ajattele heistä mitään sen kummemmin. Toki joskus käy tavallaan sivuajatuksia mielessä, että ehkäseeköhän ne. Mutta minä en halua olla mikään poliisi näissä uskomisen asioissa, Jumalalle kuuluu se tehtävä. Luottamus on minulle paljon tutumpaa(jopa sinisilmäisyys).
Toki jos TIEDÄN jonkun tekevän väärin, niin koen, että silloin tulisi nuhdella. Mutta en rupea arvailemaan toisten tekemisiä.
Minä koen lapsettomat ja naimattomatkin ihan yhtä arvokkaiksi kuin ne joilla on lapsia ja arvostan heitä yhtä lailla.
"Onko lapsettomuus synnin näkyvä seuraus, Jumalan rangaistus"
Toki ajallinenkin kärsimys voi joskus olla synnin seurausta, mutta yleensä(jos ei oteta ehkäisyä huomioon) näin ei ole. Jumalattomat menestyvät monesti. Vaikka on totta, että ihminen niittää sitä kuin kylvää.
"vaiko jotakin muuta, ehkä
vain yksi rikkinäisyyden ja vaillinaisuuden ilmiasu muiden joukossa tässä maailmassamme?
"
Uskon että olet oikeassa. Jumala antaa elämäämme iloja ja suruja.(ps. vastasin, vaikka minulla ei ole (vielä?) perhettä).
'Minä koen lapsettomat ja naimattomatkin ihan yhtä arvokkaiksi kuin ne joilla on lapsia ja arvostan heitä yhtä lailla.'
Että kuinka se näkyy elämässäsi?
Mutta, ehkä tuo viestisi loppu sitten selventikin asiaa...
'(ps. vastasin, vaikka minulla ei ole (vielä?) perhettä).'
Ja sitten tulikin mieleen uusi kysymys: koetko sinä olevasi samanarvoinen parillisten ja perheellisten kanssa?