Rupesin itse itselleni psykoterapeutiksi ...
Takanani on yli kymmenen vuoden parisuhde narsistin (jatkossa N) kanssa ja yhteisiä lapsia. N heitti minut ulos parisuhteesta jo 3 vuotta sitten, mutta hän on pitänyt minua hovissansa tarpeellisena palvelijana siitä huolimatta, läheisriippuvainen kun olen. Ensimmäiset vuodet N:n kanssa olivat kuin taivas, seksi oli ihanaa ja sain palvoa häntä kuin jumalatarta. Tämän jälkeen taloudellinen tilanteeni heikkeni ja niin kävi myös suhteen laadulle, koska hänen mahdollisuutensa hyötyä minusta sekä käyttää omien tavoitteittensa saavuttamiseen pienenivät. Olin kuitenkin hyödyllinen kodin- ja lastenhoitaja hänen tehdessä uraansa. Noin 3 vuotta sitten sain kuulla olevani tarpeeton, lapset ovat jo sen verran isoja, että välitöntä läsnäoloani yhteisessä kodissa ei hänen mukaansa enää tarvita. Eron syyksi hän esitti näennäisiä symbolisia tekoja (lue: hänen egonsa pönkittämistä ja ihannointinsa hiipumista), joiden hoitamisessa olin suoriutunut hänen mielestään huonosti ja samalla loukannut häntä. Todellinen syy oli nähdäkseni se, että hän ei uskonut enää minusta olevan tarpeeksi tehokkaaksi työkaluksi hänen tavoitteittensa täyttämisessä ja uskoi löytävänsä tilalleni tehokkaamman työkalun. Palvelut kyllä kelpasivat eron jälkeenkin lähes päivittäin ja joskus seksikin, hänen aloitteestansa kun häntä sattui haluttamaan. Noin 6kk sitten hänen luonaan alkoi käydä hänen omien sanojensa mukaan "vanha kaveri". Lapset kertoivat, että tämä "kaveri" ja äiti (N) nukkuvat samassa sängyssä. "Kaveri" tuli aina illalla ja lähti aamulla. Minulle uudesta "kaverista" N ei maininnut koskaan sen enempää, olisihan se saattanut vaikuttaa antamieni palveluiden määrään ja laatuun. Hänen yhteydenpitonsa ja palvelupyyntönsä minua kohtaa jatkuivat siis edelleen. Vaikka N oli parisuhteemme aikana saanut minut "ymmärtämään", että minä olin vajavaisuudessani ja laiskuudessani syypää parisuhteemme epäonnistumiseen, rakastin häntä sisimmässäni edelleen, annoin kaikki nöyryytykset anteeksi ja elättelin toiveita kaiken hyvittämisestä ja paluusta suhteen alkuaikojen ihanuuteen. N:n uusi "vanha kaveri" kuitenkin sai minut vihdoin ymmärtämään, että paluuta siihen ei tule olemaan. Sairastuin masennukseen. Toivuttuani pahimmasta, aloin selvittämään itselleni kuinka minusta tuli minä ja tekemään tiliä menneen elämäni kanssa. Oman narsismini syyt olen selvittänyt varhaislapsuuteni puuttuviin tai huonoihin äiti- ja isäsuhteeseen, sekä lapsuuden ja nuoruuden ongelmaiseen ja julmaan vertaisyhteisöön, johon kuitekin halusin palavasti kuulua ja johon pystyin itseäni peilaamaan (ja todistelemaan itselleni paremmuuttani ja ainutlaatuisuuttani). Huomasin, että olin itse ollut klassinen narsisti siihen saakka, kunnes elämässäni tapahtui aikuisiällä useita kriisejä, joka pudottivat minut korkealta ja kovaa. Pian tämän kriisin jälkeen tapasin N:n, jota pystyin ihailemaan ja nostamaan jalustalle kääntäen oman narsismini, jota en pystynyt enää vallitsevan olotilan puitteissa ylläpitämään, käänteisnarsismiksi ja N:n ihalemiseksi.
Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen kysynkin, tarvinko edelleen psykoterapiaa, koska olen mielestäni tunnustanut tosiasiat itselleni ja kääntänyt mielessäni kaikki lapsuuteni kipeätkin asiat ympäri ja selvittänyt asioiden syy-yhteydet? Narsismista paranemisen ennusteethan ovat huonot ja prosessi yleensä pitkäkestoinen. Se vaan mietityttää, että miten omaa paranemisprosessia auttaisi se, että kävisin tyhjentämässä mieleni ja historiani "likaämpärin" passiivisesti kuuntelevalle psykoterapeutille. Psykoterapian tarkoitushan lienee kipeiden asioiden käsitteleminen ja sitä kautta paraneminen sisältä päin?
Takanani on yli kymmenen vuoden parisuhde narsistin (jatkossa N) kanssa ja yhteisiä lapsia. N heitti minut ulos parisuhteesta jo 3 vuotta sitten, mutta hän on pitänyt minua hovissansa tarpeellisena palvelijana siitä huolimatta, läheisriippuvainen kun olen. Ensimmäiset vuodet N:n kanssa olivat kuin taivas, seksi oli ihanaa ja sain palvoa häntä kuin jumalatarta. Tämän jälkeen taloudellinen tilanteeni heikkeni ja niin kävi myös suhteen laadulle, koska hänen mahdollisuutensa hyötyä minusta sekä käyttää omien tavoitteittensa saavuttamiseen pienenivät. Olin kuitenkin hyödyllinen kodin- ja lastenhoitaja hänen tehdessä uraansa. Noin 3 vuotta sitten sain kuulla olevani tarpeeton, lapset ovat jo sen verran isoja, että välitöntä läsnäoloani yhteisessä kodissa ei hänen mukaansa enää tarvita. Eron syyksi hän esitti näennäisiä symbolisia tekoja (lue: hänen egonsa pönkittämistä ja ihannointinsa hiipumista), joiden hoitamisessa olin suoriutunut hänen mielestään huonosti ja samalla loukannut häntä. Todellinen syy oli nähdäkseni se, että hän ei uskonut enää minusta olevan tarpeeksi tehokkaaksi työkaluksi hänen tavoitteittensa täyttämisessä ja uskoi löytävänsä tilalleni tehokkaamman työkalun. Palvelut kyllä kelpasivat eron jälkeenkin lähes päivittäin ja joskus seksikin, hänen aloitteestansa kun häntä sattui haluttamaan. Noin 6kk sitten hänen luonaan alkoi käydä hänen omien sanojensa mukaan "vanha kaveri". Lapset kertoivat, että tämä "kaveri" ja äiti (N) nukkuvat samassa sängyssä. "Kaveri" tuli aina illalla ja lähti aamulla. Minulle uudesta "kaverista" N ei maininnut koskaan sen enempää, olisihan se saattanut vaikuttaa antamieni palveluiden määrään ja laatuun. Hänen yhteydenpitonsa ja palvelupyyntönsä minua kohtaa jatkuivat siis edelleen. Vaikka N oli parisuhteemme aikana saanut minut "ymmärtämään", että minä olin vajavaisuudessani ja laiskuudessani syypää parisuhteemme epäonnistumiseen, rakastin häntä sisimmässäni edelleen, annoin kaikki nöyryytykset anteeksi ja elättelin toiveita kaiken hyvittämisestä ja paluusta suhteen alkuaikojen ihanuuteen. N:n uusi "vanha kaveri" kuitenkin sai minut vihdoin ymmärtämään, että paluuta siihen ei tule olemaan. Sairastuin masennukseen. Toivuttuani pahimmasta, aloin selvittämään itselleni kuinka minusta tuli minä ja tekemään tiliä menneen elämäni kanssa. Oman narsismini syyt olen selvittänyt varhaislapsuuteni puuttuviin tai huonoihin äiti- ja isäsuhteeseen, sekä lapsuuden ja nuoruuden ongelmaiseen ja julmaan vertaisyhteisöön, johon kuitekin halusin palavasti kuulua ja johon pystyin itseäni peilaamaan (ja todistelemaan itselleni paremmuuttani ja ainutlaatuisuuttani). Huomasin, että olin itse ollut klassinen narsisti siihen saakka, kunnes elämässäni tapahtui aikuisiällä useita kriisejä, joka pudottivat minut korkealta ja kovaa. Pian tämän kriisin jälkeen tapasin N:n, jota pystyin ihailemaan ja nostamaan jalustalle kääntäen oman narsismini, jota en pystynyt enää vallitsevan olotilan puitteissa ylläpitämään, käänteisnarsismiksi ja N:n ihalemiseksi.
Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen kysynkin, tarvinko edelleen psykoterapiaa, koska olen mielestäni tunnustanut tosiasiat itselleni ja kääntänyt mielessäni kaikki lapsuuteni kipeätkin asiat ympäri ja selvittänyt asioiden syy-yhteydet? Narsismista paranemisen ennusteethan ovat huonot ja prosessi yleensä pitkäkestoinen. Se vaan mietityttää, että miten omaa paranemisprosessia auttaisi se, että kävisin tyhjentämässä mieleni ja historiani "likaämpärin" passiivisesti kuuntelevalle psykoterapeutille. Psykoterapian tarkoitushan lienee kipeiden asioiden käsitteleminen ja sitä kautta paraneminen sisältä päin?
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen kysynkin, tarvinko edelleen psykoterapiaa, koska olen mielestäni tunnustanut tosiasiat itselleni ja kääntänyt mielessäni kaikki lapsuuteni kipeätkin asiat ympäri ja selvittänyt asioiden syy-yhteydet?"
Noh, minun vastaukseni on, että ihminen itse on itsensä ja oman elämänsä paras asiantuntija, että siltä osin heitän kysymyksesi takaisin sinulle itsellesi, tarvitsetko sinä OMASTA mielestäsi psykoterapiaa ?
Muutenkin ajattelen, että itsekullakin ihmisellä on itseensä ja omaan elämäänsä liittyviä ongelmia, narsismi/narsistisuuskiin kuuluu ihmisluontoon, eikä kukaan ole niiden suhteen täysin "terve", että sitä sitten joutuu elämään niiden "vikojensa" kanssa ja hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja jos mahdollista oppii pitämään , rakastamaan , arvostamaan sitä ihmistä jonka kanssa ny kuitenkin joutuu elämään kaikki elämänsä hetket...
Mikä myös johtaa siihen, että armollisuus itseä kohtaan lisääntyy ja sitä kautta myös toisia kohtaan, että hyväksyy myös muiden ihmisten epätäydellisyyden/keskeneräisyyden ettei koskaan tulla ns. valmiiksi vaan inhimillisenä ihmisenä vahvuuksineen heikkouksineen eläminen/oleminen kestää koko loppuelämän, välillä on ylämäkeä ja välillä alamäkeä sitähän se on ihmisen taival tässä elämässä...
"Noh, minun vastaukseni on, että ihminen itse on itsensä ja oman elämänsä paras asiantuntija, "
Paitsi että ylt on minun elämän paras asiaintuntija... No, poikkeus vahvistaa säännön.
En suosittele psykoterapiaa. Se saattaa saada sinussa aikaan pahan masennuksen, joka vaan pahentaa asioita.
Olet todella terävästi analysoinut tilanteesi ja uskoakseni pystyt terapioimaan itsesi myös.
Sinun tulisi nyt löytää joku arvokas ihminen rinnallesi, niin paranemisesti olisi helpompaa.
Toivotan sinulle sydämestäni onnea. Sitä nimittäin tulet tarvitsemaan.