Jännä miten erossa olo saattaa muuttaa suhdetta - jäljelle jää joskus lopulta vain puhdas ja kiillotettu rakkaus - kuin kovassa paineessa syntynyt timantti. Kaikki muu tuntuu toisarvoiselta ja vähäpätöiseltä, ratkaistavissa olevalta tai merkityksettömältä. Ei kiinnosta kumpi teki mitä ja miksi, kuka oli oikeassa ja ken huusi. Ja kuitenkaan tuota merkillistä tunnetta ei osaa oikein edes kuvailla.
rakkauden singulariteetti
tähtitieteilijä-
16<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
jaa, ootko kuullut arjesta?
Mitäs arjesta? Se kaunis kivi pysyy aina mukana, vähän kuin olennainen salainen lisäominaisuus. Muuttaa kaiken muttei muuta mitään.
ei viitsi eikä kannata kantaa mukanaan,hehee :)
mut totta puhut. noin se menee.
Virtsakivet on aika ilkeitä.
just näin:D se taitaapi olla se se aidoista aidoin rakhaus kyseesshä:D Ja tälle "arjen sankarille" sanoisin vielä, että en ole ainoastaan kuullhut arjesta, mutta ihan niinkuin tota niinkuin elän tälläkin hetkellä arjessha. Mutku sillai niinku arkihan ei pois suolje aitoa rakhautha... eikö niin?
joo.
Siinähän se rakkaus mitataan, miten erossaolo vaikuttaa. Ohimenevät ihastukset haalistuu ja katoaa ajan myötä, mutta aito rakkaus vain jalostuu ja vahvistuu.
Tuosta meinasin itse tehdä aloituksen. Nähdään aika harvoin kaipaamani kanssa, mutta aina vaan se tunne pysyy. Nähdessä voimistuu.
Melkein pelottaa nähdä, kun tietää mitä se taas on. Silti toivoo näkevänsä.
Pelottaa nähdä? Tunteet räjähtää ja roiskuu. Nuollaan haavoja,ollaan kuin ei mitään ja taas vetovoimat vievät sinne missä saadaan nektaria jakoon?
Rakkautta ja intohimoa mitä ei uskalleta toteuttaa epäonnistumisen pelossa.
juuri näin, vaikka ei sitä kyllä meinaa tuskien hetkellä tajuta.
Olen sanaton. Tekstisikin on kaunis. Mutta minua pelottaa kertoa eräät uutiset eräälle miehelle.
Oletko ottanut huomioon, että ehkä hän tietääkin jo.
Harvinaislaatuista se ainakin on. Ja samalla virkistävää, todellakin.
Erittäin hyviä ajatuksia, mulla alkaa olla vaan se vaihe, että rakkaus alkaa muuttu epäileväiseksi. Kun en saa vastakaikua. Minulla on niin vahva tunne hänestä ja meistä, sellainen ainutlaatuinen, pelottavaakin. Kun olemme yhdessä niin kaikki on vaan niin luonnollista. Yksin rakastaminen on surullista ja kuluttavaa, jos siihen jää. Sen tiedän.
Ei ole pakko olla surullista ja kuluttavaa, sekin on valinta.
Näin olen itsekin ajatellut. Näkemisestäkin olen aivan samaa mieltä. Sitä hyppää vuoristorataan ja kohta ottaa mahan pohjasta, nauttii ja huvittuneena omasta innostuksestaan heittäytyy tunteen armoille...ei vain voi muutakaan. Jospa joskus pidäkkeettä.