Oon aina toivonu joutuvani onnettomuutee ja olla selviämättä siitä. Mut niin ei ikinä tapahdu. Alotetaas nyt mun lapsuudesta, siitä ku synnyn. Synnyin jorvissa. Muistan vielläkin ku avasin ekaa kertaa silmät, äitini sylissä. Näin äitini ja veljeni. En nähnyt missään isääni, no selvis pari vuotta myöhemmin että isäni ja äitini oli eronnu eikä sitä hyväksytty sinne sairaalaan. Kun täytin 3 kävin joka viikonloppu isällä ja arkipäivät asuin sitten äitillä. Muistan kun oma isäni lukitsi mut ja mun 2 isoveljeä meijän huoneeseen. Itkin siellä sen koko päivän, iltaan saakka. Kunnes mun vanhin veli hyppäs ikkunasta ja noti mun veljen siitä ulos, ja vikana mut. Vanhin veljistäni soitti äitille ja se tulis sitte hakee meijät. Siitä alko se että äiti haki yksin huoltajuutta ja en saanu enää ikinä nähä isää. No vanhin veljeni sai kumminkin mennä aina viikonlopuiks isälle ja siel oli nii kivaa ku sai alkoholii ja lopuks muutti sitten sinne. Veljeni elämä ja koulun käyni alko mennä päi helvettiä, hän ei siis menny enää kouluun ja litki vaa alkoholii. Veljeni siirrettii nuorisokotiin ja kun sieltä sai siirron sijaiskotiin saatiin toisen veljeni kanssa käydä katsomassa meidän vanhinta veljeä joka 3kk. Kun sieltä pääsi nii syytti kaikesta äitiä ja kävi sitten äitin kippuun yks päivä. Ryösti ja hakkas äitiä ja ihan pieninä lapsina veljeni kanssa katottiin sitä. Itkettii ja huudettii ku nähtii kun äitiä hakattiin. Toinen veljestäni soitti ambulanssin ja sieltä tuli myös poliisit. Äitini hakkaava veljeni joutui väkivalta kuriin johonkin sijaiskotiin ja sitten siellä vietti 3 vuotta kunnes täytti 18. No tapas sitten hän tytön ja alko seurustella. Hänen tyttöystävä käytti kannabista ja siitä syystä veljenikin käytti. Joutu viimevuonna sitten vankilaan. No en oo nähny nytten 10v mun isää enkä 1-2v mun veljeä. No ihana äitini ei tajua uuden miehensä kanssa etten ole kunnossa. Mulla on syömishäiriö ja olen saatana alapainonen. Mua on kiusattu koko ikäni ja en omista kun 5 kunnon kaveria. Mua on aina haukuttu rumaks ja läskiks mursuks. Hampaiden takia olin aina se läski mursu. Olen nytten 6lk ja itken joka saatanan päivä. Haluan kuolla. Oon viillelly kylkiin ja reisiin ja en käy saunassa koska silloin ne aukenevat. Olen joutunut sairaalaan koska tunnen kipuja kyljissä alipainon ja viiltelyiden takia. Kaikki läheiseni eivät kertakaikkiaan vittu ymmärrä etten kestä tätä. Haluan kuolla! Ei olla vielä käyty testeissä mutta mulla uskotaan olevan masennus. Vihaan itteäni ja elämääni enemmän kuin mitään! Kukaan ei voi väittää että tulen pärjäämään tässä elämässä koska ei se oo mahdollista. Vihaan tätä paskaa!
Elämä päi vittuu
Pinskuakamursu
4<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Heei, koita pysyy vahvana!!:'(Tuu puhuu mulle?
Ja mee puhuu teidän koulun terkalle, ni kaikki kyl järjestyy. Mä lupaan!!
Onpa tää generaatio täynnä paskasakkia. Tapa ittes jos sitä tosissas haluut, mitä en kyllä ees usko. 6lk on just tää vaihe, jolloin huomionkipeys iskee.
Sinun tulee hankkia apua. keskustele tuntemuksistasi ja kokemistasi asioista jonkun kanssa, kavereiden, äitisi, sisartesi,terkkarin, mlln tms työntekijän kanssa, auttavassa puhelimessa tms, mikä nyt hyvältä tuntuu. On mahdollista saada juteltua anonyymistikkin. Tarvitset tukea ja apua päästäksesi yli kokemiatasi asioista ja parantuaksesi syömishäiriöistä.
Itsekin olen kokenut aika samoja asioita vanhempien eron kun olin nuori, vanhemman mielenterveysongelmat (ei vieläkää parantunut, isän väkivalta ongelmat, kiusaamisen( minulla ei ollu yhtäkään ystävää joten ole kiitollinen noista 5 ystävästä) jne. itsetuntoni oli silloin nollassa näin itseni rumana paskana, mutta uskoin kuitenkin että vaikka nyt olen paska niin voin muuttua, tulla paremmaksi ja hyväksytyksi. Sinäkin tarvitsisit hieman uskoa itseesi ja tulevaan sekä positiivista asennetta auttamaan. Itse en koskaan apua hakenut, kampesin itse itseni ylös suosta vaikka välillä tuntui että mieli pettäää enkä jaksa. Mutta silloin sain itseni puskemaan eteenpäin ajattelemalla tulevaisuutta, haaveilemalla, miettimällä asioita joita haluan kokea; rakkauden, perheen jne. Tässä sitä ollaan vahvempana ja viisaamapana kuin aikaisemmin, eivät asiat yhäkään minulla hyvin ole ja jälkensänuo ajat minuun, luonteeseeni ja perheeseeni jätti mutta silti uskon tulevaan.
Sanoisin että pystyt pärjäämään tässä elämässä, pystyt parantua kunhan yrität ja autat itse itseäsi hakemalla apua ja painat sisulla eteenpäin. Btw, Kannattaa olla ymmärtäväinen läheisiäsi kohtaan, on hyvin helppoa olla huomaamatta toisen pahaa oloa, varsinkin äitisi niin ei ehkä halua nähdä ongelmiasi vaan sulkee silmänsä, ja ekhä hän ei tiedä kuinka auttaa sinua. Eivät minunkaan vahnenpani tajunneet paskaakaan (yhäkään) minun vaikeuksistani. Tsemppiä!
Mites on mennyt? :)