Auttakaa! tarkistaminen kiusaa

Viestistäsi on jo viikko, puoltoista, joten en tiedä luetko tätä mutta, Sulla kuulostaa olevan aika samanlaista mitä itselläni. Kaikki pitää tarkastaa tuhat sata kertaa ja vaikka kuinka monta kertaa varmitaa niin jotenkin aivot ei vaan rekisteröi ja pakottaa tekemään vielä sen "yhden kerran". Se vähän niin kuin leviää asiasta toiseen. Tulee aina uusia, ja uusia tarkistuksen kohteita, tai rituaale tai asioita mitä välttää.

Itse en voi esim. pestä käsiä jos olen juuri vetänyt vessan, tai jos kansi on auki. Ulko oven kiinnittämiseen menee muutama minuutti, mutta voi jumalauta kun käy suihkussa, se on kamalaa. Oma peseytyminen kestää n. tunnin, ja sen jälkeen menee 10 tai 15 minuuttia sen vesihanan ränkkäämiseen ettei vaan jää tiputtamaan. Herätyskellon ajastuskin on rasittavaa koska pitää sitäkin varmistaa ainakin 10 kertaa.

Mulla tulee ja menee se. Olen voittanut sen ennenkin mutta jos tulee stressiä paljon niin se yleensä palaa kahta kauheampana ja taas alkaa se taistelu. Tällä hetkellä se on ollut jo vuoden päällä ja enkä jaksa taistella sitä vastaan vaan antaudun niille kompulsioille.

Periaatteessa tohon tarkastus vimmaan auttaa se että jos sulla on joku tietty määrä mitää pitää toistaa niin yritä melkein joka kerralla vähentää niitä toistoja. Äläkä varmista kenenkään muiden kautta niitä. Aloita vähiten hankaloista asioista ja siirry vaikeampiin pikku hiljaa. Äläkä aloita mitään rituaaleja kuten käsien kuivaaminen johonkin tiettyyn käsipyyhkeeseen tai tiettyyn kohtaan. teet vain. Se ei tule olemaan helppoa, ja jos sulla on niin paha bakteeri kammo ettet pysty koskemaan oven kahvoihin niin sitten se on täyttä helvettiä ja siinä menee kuukausia ennen kuin alkaa helpottamaan.

Eli kaikki tarkistus, pesut sun muut VAIN YHDEN KERRAN. Tän sairauden kanssa ei voi neuvotella, se löytää tien niiden sun "todisteiden" tai "logiikan" ympäri. AINA. Muut ihmiset eivät oikeastaan voi keskustelu terapialla auttaa. Saahan siitä sen 15 minuuttia helpotusta, mutta jossain vaiheessa se menee taas siihen.

Ainoa mitä sille voi tehdä on rajoittaa kaikkia pakkotoimintoja, ja antaa niiden ajatusten mennä tavallaan läpi. Se ahdistaa aluksi todella paljon, mutta jo viikon päästä alkaa lievetä. Pää asia on pysyä kovana, eikä antaa periksi varmistamiselle, tai asioiden murehtimisille.

Pakkoajatusten ja -toimintojen tarkoitus on torjua tietoisesta mielestä sellaisia tunteita, jotka koetaan liian tuskallisina tiedostettuna ja koettuna. Kun kyseiset tunteet taas kerran meinaavat tulla esiin, aktivoituvat nämä pakkoajatukset tai toiminnot ihan tiedostamatta ja automaattisesti.

Pakkotoimintojen ja -ajatusten sisällöt liittyvät jonkin (pitkänkin) assosiatiivisen ajatteluketjun kautta joihinkin vaikeisiin tunteisiin. Yleinen piirre näissä on se, että pakkoajatuksen tai -toiminnon tekemättä jättäminen voisi jotenkin uhata minuutta. Esim. jos en pese käsiä, saan jonkin bakteerin ja sairastun tai sairastutan minulle tärkeät henkilöt, tms. Tämä ei kuitenkaan sinänsä kerro vielä paljoa näistä vaikeista tunteista. Olen vuosien varrella tullut siihen tulokseen, että käytännössä näiden takana on jonkinmoisia isompia tai pienempiä traumoja. Todella kipeitä tunteita, jotka ovat joskus olleet ylivoimaisia ja jääneet käsittelemättä, puhumatta tai surematta. Näitä voi kuitenkin olla erittäin vaikeaa käsittää tai edes huomata. Kuitenkin esim. parisuhteen päättyminen eroon, voi aiheuttaa pakko-oireisuuteen taipuvaiselle pakko-oireita niin pitkään, kunnes suru on ilmaistu ja käyty lävitse.

Olen eri mieltä siitä, että muut ihmiset eivät keskusteluterapialla voisi auttaa. Minun kokemukseni mukaan voivat, mutta pakkoajatuksista ja toiminnoista pitää puhua "tunne mukana". Jos analyyttisesti käyt näitä lävitse etkä paljasta toiselle niitä tunteita ja tuskaa mikä näihin liittyy tai torjut nämä tunteet puhuessa pakkoajatuksilla tai -toiminnoilla, niin homma ei etene. Tunne mukana puhuminen tarkoittaa sitä, että tiedostat itse kyseisten tunteiden ja pakko-oireiden aktivoituvan ja alkavan tulemaan esille tai puhumista sillä hetkellä, kun ne ovat esillä ja pakkotoiminnot ovat aktivoituneena. Tällöin kannattaa siirtyä puhumaan suoraan näistä tunteista ja niiden sisällöistä. Usein tässä vaiheessa puhuminen alkaa tökkimään kovasti ja sanat jopa unohtumaan. Tästä tietää, että on oikeilla jäljillä.

Tunteiden ilmaisu vaatii kuitenkin melkoista luottamusta toiseen. Ovathan nämä näennäisesti aivan älyttömiä ja näiden kipeyden takia pakkotoiminnotkin aktivoituvat. Valitettavasti kokemukseni mukaan vain harva ammattilainenkaan nykyään ymmärtää tunteita mitenkään erityisen syvällisesti saati normi ihminen, jolla ei ole omakohtaista kokemusta pakko-oireisuudesta.

Jos vain mahdollista, niin mielummin kuitenkin suosittelisin puhumaan noista kuin miettimään noita yksinään. Tämä siksi, että pakko-oireet eivät ole turhaan suojana. Esiin nousevat tunteet voivat olla erittäin voimakkaita ja uhata jopa todellisuuden tajua vakavissa traumoissa. Toisen ihmisen pitää olla luotettava ja hyväksyvä tunteille. Hänen seurassaan pitää tuntea, että voi näyttää turvallisesti arimmatkin tunteensa. Muuten voi tulla lisää vahinkoa. Jos esiin nousee surua, niin itkeminen pitää sallia eikä sitä saa torjua. Suru itseasiasiassa parantaa mieltä erittäin tehokkaasti. Valitettavasti tällaisia ihmisiä on harvassa.

Edellisen vastaajan kanssa olen samaa mieltä siitä, että voi myös koittaa ajatusten tavallaan mennä läpi. Ideana tässä on, että silloin et torjukkaan kipeitä tunteita, vaan koet ja tunnet ne. En ole ihan varma pääseekö tällä tekniikalla pysyvästi eroon pakko-oireista vai vaatiiko pysyvä muutos kyseisten tunteiden ilmaisun toiselle ihmiselle. Ja jos taustalla olevat ongelmat ovat vakavia, niin tällä tekniikalla voi olla äkkiä aika kovilla henkisesti, kuten aiemmin mainitsin. En kuitenkaan keksi muutakaan keinoa sellaisille pakko-oireille joista ei vaan tietyistä syistä voi puhua kenellekkään.