Liikunta ei aina auta mielialaan vaan päinvastoin?

Kannattaa ehkä pitää vähän taukoa tai kokeilla jotain muita lajeja?

Jätä väliaikaisesti pois koko touhu. Mitenkäs kävelylenkit kauniissa aurinkoisessa kevätsäässä sais vähä happea ja ainakin itselle tulee kävelylenkeille hyvä fiilis pyöräily on toinen hyvä vaihtoehto kanssa.

Plus kaveri siihen mukaan. Mukava laji joukkuetoverit = toimii.

Alkureaktio voi olla tuo. Silloin tuota salitreeniä ei kannata eikä pidä jatkaa. Kuitenkin liikkumattomuus lääkkeiden käytön kanssa tekee elämästä lyhyen ja kivuliaan matkan. Joku keino liikkumiseen tulisi löytää.

Mä aina etsin liikuntamuotoja jossa on hymyileviä naisia :)
Se on mahtavaa ja ilolla menen aina mukaan.
Ei se mitään jos sänkyyn ei hypätä. Sängyssä tarttuu aidsit sun muut tauditkin.
Sellaisiin ongelmiin ei ole halua kai kellään.
Iloisia reippaita hyvätuulisia mimmejä kaipaa aina.

Mä raahaudun ihan hyväntuulisena pienelle kävelylenkille aurinkoisessa säässä - tuloksena ihan täysi romahdus. Oon omalla kohdallani pohtinut sitä, onko liikunta ratkaisu, jos vihaa kaikkea liikuntaa.

Ei se liikunta sinua masentanut, vaan assosiaatiot jotka liitit kuntosalilla käyntiin. Olet ruma, lihava, laiska, luuseri? Et saa mitään aikaan? Lihaskuntosi on surkea moniin muihin verrattun? Sosiaalinen vertailu ja omat ihanteesi sinua ahdistavat, eikä mikään liikunta. Kyllähän sinä sen tiedät, mutta tarvitset tekosyyn ettei tarvitse mennä uudestaan sinne kuntosalille. Voisi vahingossa tapahtua sellainen vahinko, että kehityt fyysisesti, jos et nyt henkisesti sentään. Liikuminen ei todellakaan vaikuta aina positiivisesti mielialaan. Joskus sitä esimerkiksi tajuaa olevansa rapakunnossa, mikä ahdistaa syvästi.Liikunta voi kyllä parantaa terveyttä pitkällä aikavälillä, mutta siihen pitää sitoutua ja siitä pitää oppia nauttimaan ilman kohtuuttomia paineita.

hommahan on niin jotta, kerta salilla ei yksinkertaisesti riitä... kun alkaa muutaman kerran käymään suht säännöllisesti muu liikunta siihen päälle, niin huomaa kyllä että alkaa pitämään siitä. toisekseen, se pitää sisäistää.

Kyse voi myös olla siitä että joutuessasi keakittymään kehoosi et pääse pakoon blokattuja tunteita koska joudut olemaan läsnä hetkessä jota elät juuri silloin. Kokeile keskittyä tuskaisuuden tunteeseen liikkuessasi ja etenkin hengitykseen. Voi olla että löydät kipua josta pääset eroon kun hengität sen sisään. Itse ainakin käyttäisin tilaisuuden hyödykseni. Älä pakene kipua mihinkään aurinkoiselle kävelylle. Sen voit ottaa palkinnoksi myöhemmin.

Itsellä diagnosoitiin muutama viikko takaperin keskivaikea masennus ja syön unilääkkeet essitalopraami (SSRI) melatoniini rauhoittavat -komboa toimiakseni normaalisti.

Liikunta (esim. 30 min. kävely) joko väsyttää älyttömästi ja köpöttelen kuin mummeli tai alan käydä ylikierroksilla ja ahdistuksissani kuljen puolijuoksua. Lopputulos sama: kotiin päästyä järjetön ahdistus ja väsymys, nukahdan melkein heti.

Olen yrittänyt tehdä kotijumppaa kehonpainolla. Olen aiemmin käynyt salilla 2-3 krt / vk. Ei tule kesää. Aivan järjetön ahdistus ja väsymys jo alkulämmittelyn aikana, hyvän olon tunnetta ei tule ollenkaan. Mitään paskaa ei mieleen sentään tule, pelkkää tyhjyyttä ja ahdistusta.

Samat setit liikunnan suhteen oli jo muutama viikko ennen lääkityksen aloitusta, joten lääkkeet eivät itsellä ole syypäänä.

Mua ahdistaa kun liikkuessa (tietenkin) hengästyy ja sydän hakkaa. Ahdistus siinä samalla sitten vielä lisää hengästymistä ja sydämen pamppaamista ja heikentää suoritusta -> sitten ajattelen olevani täysin surkea rapakuntoinen taikka lähellä sydänkohtausta/astmakoohtausta. Ehkä tähän tottuu...