Kutsui tanhua äestäjää jo touontöille,
maa siementä kesän kauneimman heilimöille.
Saman tiesi myös liitely kurkiauran,
vielä poimivat tähteitä menneen syksyn kauran.
Hyypän huuto yllä pitkän paljaan peltosaran,
pilven reunalla liverrys laulajan aikaisen aran.
Konnan huuto, sammakon kurnuttava salakieli,
kaikkialla kuuluu tuttu kevätmieli.
maa siementä kesän kauneimman heilimöille.
Saman tiesi myös liitely kurkiauran,
vielä poimivat tähteitä menneen syksyn kauran.
Hyypän huuto yllä pitkän paljaan peltosaran,
pilven reunalla liverrys laulajan aikaisen aran.
Konnan huuto, sammakon kurnuttava salakieli,
kaikkialla kuuluu tuttu kevätmieli.
Vastaukset 59
Vanhimmat
Tästä runoelmasta tulee lapsuuden kevät miäleen.
Peipposen viserrys,sekä peltosaran vahva mullan tuoksu,
ja totta,kurnutus lammella.
Ihmisen kaikki aistit on kevväällä kropas,sano.
Aaah,tuo mullan,maan lemmekäs tuoksu,
eek,solut lähti liikkeelle,oih,voih
aivan kuin koko sielu palais, uudistuis,kevään ihmeestä.
Oih mikä kevät tuoksuineen,
leskenlehdet,sinivuokot
valkovuokot jälleen tuovat
tuoksut kevään.
Auringon lämmön hellän,
kukat tunsi tään ajan tulleen.
Kiire kasvaa alta maan,
kevät tuoksuineen taas
valtaa maan.
Pit runon lopus kirjotta valtaamaan,
missäs muuten kaik on.
Ei oikeen kulkenu tänään sillai,saa kelvata
Herätys
Herätti aamuun, tarjosi tuoksut maan,
pienet sinivuokkoset kiirehtivät loistamaan.
Nousee unestaan kaunis perhonen lentoon,
mahlasta voimaa saa siipeensä hentoon.
Pääskyset päällä vielä kevättä kysyen,
ilmojen korkeuksissa ylväästi pysyen.
Kesän kynnys oli nyt vain sadetta vailla,
hiirenkorvat puhkeavat aina kuin ihmeen lailla.
Niin hento runo,oih kevättä!!
Kevään herääminen
Koivut hiirenkorvilla,
onhan tullut taas kevät vauhdilla.
Kesäkin jo ihan nurkilla,
luonto jo herää näillä sekunneilla.
Luonnossa kiire on kaikilla,
maan monilla elollisilla.
Niin puhkes luonto kukkaan,
miten kaunista taas onkaan,
sylissä kevään armaan.
Niin lähellä
Kepeästi nousee suosta kurjen nilkka,
valuu siitä alas varpuun vesitilkka.
Iltahuutoon päättyy sillä päivän pää,
kankaan laitaan pesän vartijana yöksi jää.
Tulvavedet vierineet ovat taakse niittypellon,
jostain kuuluu jo ääntä lehmänkellon.
Vielä on kovin kylmä paljasjaloin kulkea,
paimenen salomaille sydämensä sulkea.
Ööh,tota,on sadetta pitäny.
Ei kulje,runosuoni ei avaudu,
kääk,hirveää.Kuules "paimen_poika ny,
älähä pidä niin kova kiirettä.
Muuten tuo "kankaan laita"
tarkottaks se niinku pellon laitaan.
Vai kankaan kaunista Katriinaa,hihi,omg,ö.
Muuten kaik on mahdollista,
paitsi pyöröovesta hiihtäminen,hehee,ö.
Kangas on metsätyyppi (tai ehkä se maa, joka siellä on?). Esim. mäntykangas. Sen laita on sen reuna.
Käyn ahon laitaan,minä ilman laitaa,hmm,jep,jep!!
Kangasmetsä hmm,juu,jep.
Kevätaamu
Kevätaamun kauneus,
usvain täyttämä aamun huntu.
Niityt taianomaisia,utuisia,
ääniä kuuluu hiljaisuudesta.
Puron säveleetkin jossain,
usvaharson peitossa.
Kaiken keväälle ominaisen,
synnytti luoja sen taas.
Kankahalla
Hongikko kankaan aamun tuulessa suhisee,
auringonsäteiden lämmössä keossa kuhisee.
Pienet jalat touhuavat niin ahkerina aina,
lepopäivää ei suoda edes sunnuntaina.
Paimenpoika silloin vain virittelee kättään,
päänsä painaa päälle puolukkamättään.
Pilli jo huulilla soi säveltä piiparin lailla,
kesäiset soinnut tulvivat esiin kiirettä vailla.
Ootpas aika nikkari,perskules taas mun ohi,
katsokkin et puolukkamättäälläs ei oo kukkiaaa,
muuton jäädähän ilman puoluuukkaaa.
varo,voip mennä murkut korvaan,
ääk,ja tehä pesää,jos lorvit liian kauan virittelemässä.
Äläkä pidä kiirettä,virittelen jatkoa,nih!
Runoilu ei oo niitä kaikkes helpoimpia,ni.
Toivomus
Paimenpojan lailla,
haluaisin olla,
minäkin huolia vailla.
Ruohontuoksun raikkaan,
voisin antaa sieraimiini tulla.
Ruohonkorsi suussa,
kulkea vapaana,
vaikka vain kerran kuussa.
Ajatus tää keväinen,
toivomus sielun sisäisen.
Oletko aatellut,
Miten ihmeellistä,
on ihmisen elo.
Kuukaudet menevät,
taas uusi kevät.
Mutta se on outoa,
kevät ei petä koskaan.
Kuka kevään on luonut,
hän se sitten vasta,
suurin nikkari onkin.
Pajupilli
Pilli sorea on kevään pajupuusta vuoltu,
kuoritusta vitsasta keon tulilientä nuoltu.
Aistien varassa kuin yhtyisi taivas ja maa,
sen vain luonnon sylissä tuntea saa.
Kaikuvat nuotit yhdessä kanssa satakielen,
tulevat syvyyksistä kevättä hehkuvan mielen.
Murheet ovat unholassa kaukaisilla maillaan,
siitä kertovat soittajat kukin omalla laillaan.
Juu,tykkäsin,mut,mut,öö,taitan olla tyhmä,
mitäs tuo"keon tuliliemi"
Ettei ois vaa,en kerrokkaan,
tulilientä ku on monenlaista,
mut et vitsasta öh,meen nukkuun??
Elän keväisin huolia vailla,
kirmailen vain vierailla mailla.
Missä ei vaikuta kadun saaste,
mulle keväinen kauneus,
on suuri haaste.
Sieluni keväästä nauttia saa,
rakkain kanssani se jaa,
ennen kuin syksyn ankeus,
kesän taltuttaa.
Hetkessä
Siinä vapautta on kuin käärme nahkaansa loisi,
tuimaa makua milloin elämän lähteestä joisi.
Kielen kannoille päätyy sodan katkeran uhman,
lyhyeksi jää sananen karvasaromin tuhman.
Pieni kiireinen maailma, vain pari syltä,
ehdoitta, empimättä sija aarteensa yltä.
Kasattu siihen kaikki minkä maailma heille antaa,
niin pienestä se aito elämä kantaa.
Siellä elämän lähteessäkö sitä tulilientä onkin,
sulla on tota tuimaria vähä siel ja tääl,öö,
Vitsi,vitsi heh,vähä vaikeetajuist,
näin meikäläisen pääkoppaan ymmärrettäväks.
Mut se onkin varmaan sitä moternia runoutta,
Eino leinoa vaan,MUT EI kopsaten,
lähen siivoo kämppää pölypalleroist,
jänskään jo seuraavaa värssyäs.
Yöhön
Sanan sävelet eivät tahdissa souda,
kuorolauluun ei soittaja ryhmäänsä nouda.
Silti yhdessä kaikki joka hetki,
aamuvarhaisesta iltaan joukolla touhukas retki.
Usvavarjot nousevat ylös kuin aaveet,
unikuvissa kulkevat kai nyt haaveet.
Siihen rauhaan ken yhtyä voisi,
ajan parhaan muillekin soisi.
No ni,sillälailla "paimen_poika"
Tykkään tosta usvavarjon noususta jep,
Mustikan kukka
Kulkija mietteissään tutulla polulla karjan,
kukkui käki, punersi kukka mustikkamarjan.
Varpumättäät reunalla synkän kuusikkosalon,
purppurakellot ääneti katveessa varjoisan valon.
Kaunista on pientä katsella päältä,
kuinka tahtoisikaan sitä suojella hallasäältä.
Pehmoinen kuin pinta punertavan posken,
raikkaana kukoistaa vierellä virtaavan kosken.
Keväästä nauttien
Eväitäni salolammen luona söin,
rakkaintani siellä ikävöin.
Paimenpojan näillä mailla,
näen usein soittelevan,
ruohoisilla ahomailla.
Tuulen laulun kuulen metsikössä,
viserryksen pöheikössä.
Kevään äänet monenlaiset,
ahkeroivat varhain jo kimalaiset.
Kevään vihreillä nurmikoilla,
ihmisen on niin hyvä olla.
Keijukaisuni
Päivän tuulet muistona korvissa suhisee,
melkein rauenneen nenä jo untansa tuhisee.
Silmiin piirtyy vielä kuvat keijukaiskellojen,
jostain vaimeat äänet kyyhkysten sellojen.
Silmät kun sammuvat ja yöhön painuu pää,
päivän aatokset mieleen näin jää.
Siinä on päivällä lammelle johtanut retki,
sanoitta jäänyt se kohtaamisen hetki.
Täytyy sanoa tähän väliin,että herkäks meillä on päässyt,
mikäs ettei,eihän kukaan kiellä.
Missäs muuten muut,tsa olkoon mis on.
Hempeää
Niin on hempeää kuin keväiset heinät haassa,
tuoretta ja tuoksuvaa kuin vanamot metsämaassa.
Missä muut eivät kulje soittajan säveltä kuullen,
käyskentele karjan mailla sitä kai oudoksi luullen.
Siellä päivä päättyy aina illan suloon,
kesäyö alkaa vasta uuden aamun tuloon.
Aika makaa aamun marjamättähällä,
päivä paistaa vielä eilisen ehon jättämällä.
Metsätähti
Enkeleitäkö metsässä,
ei vaan hentoja metsätähtiä,
suon laidalla päivää piristämässä.
Kukan kauniin kalpean,
napinläpeen ujutin,
tuon siron pienen valkean.
Sylissä korven kotinsa on
ei kukka lainkaan vaatimaton.
Päiväperhonen
Sinne kaunis päiväperhonenkin lensi kerran,
tuo pieni, siro kuin enkelisiipi luontoherran.
Näki siellä tähdet, vuokot, kukat sinimarjan,
seurannut oli kai kaitaa polkua lehmikarjan.
Lensi, liiti siinä pitkin kevätpäivää,
sinne, tänne ilman suurta huolen häivää.
Lähteen luona kohtasi arvaamatta sen,
kuin ihmeen, unohtaen siinä kaiken entisen.
Ei jukravit! Pihistelet poika mun sanoja,
ärärärärärärärär selkäni takana.
Iiiiiiiiiiik!!!!!!!
Säikähdys
Miten hengitys voikaan näin hetkeksi lakata,
säpsähtäen sydän kurkkuun asti niin hakata.
Kun hämmästys hetkeksi silmistä jo katoaa,
punavärin poskipäihin jännitys heti patoaa.
Mitä se oli kun aatos harhailevaksi käy,
katse kaukaisuuteen vaikka mitään ei näy.
Sitähän tuo olikin hetki satumainen,
mielen täytti aatos niin erilainen.
Rauhoittuminen
Sinä sydäntäsi säästä,
elä hetki onnellinen,
kun jo eroon päästiin jäästä.
Näe silmissäsi kauneus,
jätä kiire ja stressi,
tuo kaikki mainen kauheus.
Etsi hetki erilainen,
tee päivästäsi satumainen.
Muistelu
Siro päiväperhonen, lentää taas kuin aiemmin,
sille päivä paistaa lämpimästi yhä kauemmin.
Uudet kukat tuoksuineen valtaavat nyt alaa,
muistot haaveineen mieleen näin palaa.
Tämä ei ollut kesä ensimmäinen,
tiesin menneestä ajasta kaunis lentäväinen.
Silloin kun syksyn kukat ruskaan hukkuivat,
perhoset pitkään lepoon myös nukkuivat.
Tutuilla poluilla
Tuovat tuulet niittykukkain tuoksut,
auenneet on jo ahomaiden villiruusut.
Paimenpojan pillin hento ääni,
taas kuuluu kaikuna yllä pääni.
Kohta juoksen taas tuttua polkua pitkin,
taas lehdossa kukkivat orvokitkin.
Keijujen mailla,unhoitan kaiken muun,
ilta-auringon auringonlaskuun.
Niittyunelma
Unelma uudesta joka unestaan ensiksi herätä ehti,
kirkas, raikas kuin se kevään pieni vihreä lehti.
Siellä jossain palaa se ikuinen elämän tuli,
lähes ihmeen kautta kun silloin elämään suli.
Sille valon ja lämmön hetkelle pillit nyt soivat,
päiväperhosten lailla nauttien uudelleen ilakoivat.
Olethan kuullut mielessäsi niiden hempeät sävelet,
kesäiltana kun niityllä hiljalleen kävelet.
Aamun herääminen
Milloin mä polkua astelenkin,
siellä kuulla voi perhosen sävelenkin.
Kesäaamulla aistia voi herkemmin,
nuo hiljaisuuden äänet kauemmin.
Unenomaisen maiseman vierellä,
niittymaitten kauneuden keskellä.
Herään aamuun sen tuoksuihin,
hempeisiin päiväperhosten säveliin.
Keijun aamuretki
Lauloi laulun keijukainen joka aamuun heräili,
hyräili sävelmän kun metsäkukkasia keräili.
Kertoi laulu ihmeistä satujen maassa,
kukkasista, perhosista, ajan kulusta metsähaassa.
Valkokukat hiuksiin kietoi, taitellen varovasti,
vielä kimpun sitoi vietäväksi kotiin asti.
Tuuli haukkaa keijun siivistänsä ylös liitoon,
pitsihelman unelmineen päivän kiitoon.
Käynti hakamaalla
Astelin polkua kautta lehtoniityn,
paimenpojan lampaiden seuraksi liityn.
Kukkien runsautta kuin satumaassa,
perhoset ilakoi mättäiden seassa.
Sateen runsaudesta nauttivat maat,
ruohon kasvusta kosteat haat.
Olen kuullut kissankellojen helinää,
pienten sinisten hattujen värinää.
Keijukainen
Tänne saapui kuin meistä huolta kantaen,
kaiken kauniin omastansa näin antaen.
Mitään vastausta, kiitosta pyydä keijukainen,
kaiken antaa palkkioksi sydämen armahainen.
Sinne liitää tuulen oma kaunokainen,
mahtuu vaivoin mukaan tuo kunnia mainen.
Näkee sen minkä herkkä silmä voi esiin tuoda,
usko, toivo siitä kaiken esiin luoda.
Kauniita runoja aivan kuin taikaa.
Mietin tässä siitähän on jo aikaa.
Taikaa
Keijukaiset, ovatko ne jo mennyttä aikaa,
löytääkö vielä niiden tanhujen taikaa?
Ken näkee ja kokee hetken usva-aamun tulon,
tuntea voi kesän kauneuden sulon.
Tanssivat perhoset laidassa metsäisen ahon,
toukat koloissaan juurella kannon lahon.
Kaikille paikkansa, oma tehtävä suuri,
siinä kasvaa tarunhohtoinen elämä juuri.
Kiitos "enkelitulinen" niin elämässä tarvitaan taikaa,
kyllä sitä taikaa on kun vain joskus pysähtyy,
kuuntelemaan ja näkemään.
Sinulle "paimen_poika"on niitä keijukaisia,
eikä niitä löydetä,eikä etsitä,ne vain ilmestyvät,
tietty herkistyminen luonnolle auttaa.
Googlaa enkelisivustolle,kiitos,jep.
Salainen luonto
Rakastan luontoa,sen mystiikkaa,
niittyjen,metsien äänten akustiikkaa.
Illalla korpimetsän himmeässä valossa,
näen menniskäisten hiippailevan sammaleissa.
Aamuisin niitä sinihattuja joskus huomaa,
tuuheassa ruohikossa keräilevän kastejuomaa.
Jos vain luonto aarteineen,rauhassa olla saa,
salaisuutensa se silloin tällöin paljastaa.
Kevät on keijujen,kukkien loistavaa aikaa,
se luo maahisten,haltioiden outoa taikaa.
Luonto
Omat laulut, sirkkojen soitot, tikkojen rummut,
metsäiset maat, purot, on kukkivat kummut.
Siinä kaunis on luonto joka usvan kätköistä herää,
paikka mikä suuret salaiset haaveet kerää.
Ikuisia ovat nämä ajan antamat aarteet,
aina olleita sen kaukaisuuden kantamat aatteet.
Siellä kulkee olennot oman unensa lailla,
sen tuntee vain kun kulkee kahleita vailla.
Tulienkeli on kateudesta kuolla,
korvat vihreät,saanut kai ne tuolla,
jossain korpilammen suolla.
Kaivata ei täällä tulienkeleitä,
valonenkelit täällä,
suojelevat kyllä tulelta meitä.
Surun kevät
Moni suruissaan ei kevättä nähnyt,
iltaruskoon ei poluilta käynyt.
Tämä luonto vierellä kauneinkaan,
pysty heikkoa,haurasta auttamaan.
Ei elämän kevättä luonto tuo,
jos emme saavukkaan,niittykukkien luo.
Heikko varsi jos lämpöä sais,
säteestä auringon,ei niin ahdistais.
Vuolas virta
.
Alta siltain, päällä painanteisen uoman,
ajan kuluessa esikuvaksi vapaudesta luoman.
Sinne päättyy missä uuden mahdollisuuden antaa,
niin kauaksi kun vain silmän katse kantaa.
.
Sinne lentää lokki haaveiden lailla,
sen voi tehdä ken kahleita on vailla.
Levätä illoin aallon päällä kaukana ulapalla,
hengähtää suuren sinitaivaan alla.
Kadonnut taika
Missä olet paimenpoika arka,
olet hävinnyt kuin aika,
vai onko hävinnyt jo taika.
Ei paimenen soittoa niityillään,
kun kesä toi,tämän ikävän sään.
Kai kukkaset ahojen odottaa,
kunnes aurinko taian taas tavoittaa.
En kuule täällä kuin lokkien laulun,
alle kesäisen sateen näin antaudun.
KORJAUS piti kirjoittama et,
vai onko kadonnut jo taika.
Liito-orava
.
Taikametsässä kaukana tanhujen takaa,
liito-orava piilossa pesäkolossaan makaa.
Illan hämyssä jostakin suojastaan esille hiipi,
varovasti, ääneti liitää kuin enkelin siipi.
.
Mitä katseessaan siinä maailmalta anoo,
vaienneena kun salaisuuden lausumatta sanoo.
Ei paikkaa minne edes hetkeksi karkaa,
niin vain myrskyt tuudittelevat tuota arkaa.
Aamuinen luonto
Aamulla polkuani hiljaa hiipien,
kaste kukkasissa vielä viipyen.
Vanhan metsän,kuulen huokailevan,
elämän herättäen,aamuun avautuvan.
Menninkäiset kurkkivat kivien takaa,
unissaan keijukaisten tanssia,salaa.
Syvällä metsässä,heräävään luontoon,
suo aurinko säteensä,kuusien varjoon.
Harmaa raita
.
Aika jo sovitella ylleen unista paitaa,
jossain vilahtelee vähän harmaata raitaa.
Oliko se siellä vai aivan jokin muu,
unikuvaksi kun jälleen tämä ilta tummuu.
.
Valvoo jokin vielä illan lumouksen yli,
turvanaan vain taikametsän tummuva syli.
Aamuun on aikaa, kulku salaiseksi jää,
tietää vain yksin missä on retkensä pää.
Polku suolammelle
Kuljin aamulla suolammelle päin,
jostain hiljaisuutta päivälle hain.
Polku mutkainen tummalle suolle,
voisinko eksyä parka tuonne.
Oudoilla poluilla,metsän ikuisen,
tiesin asustavan,vanhan maahisen.
Harmaat naavat makoili oksillaan,
näin luoden aavemaisia varjojaan.
Suolammen mystisen,näin heräävän,
erämaan tunnelman,hetkessä elävän.
Peloton elämä
En pelkää mä metsää syvää,
sen eläväisiä,kelmeässä kuunvalossa,
vaaroineen siellä on myös hyvää.
En pelkää aavalla,meren syvyyttä,
sen aaltoja,myrskytuulen voimia,
kaikkivaltias valvoo,kauas eksynyttä.
En pelkää,yön kalpeaa kuutamoista,
henkivaltoja,aaveita olemattomia,
elämässä kuulee vain kaikenlaista.
En pelkää elämää,sen muuttuessa,
rakkaudessa,olet syntyä saanut,
elä vain pelotta,kaikessa olevaisessa.
Hämärän renki
Metsän taikaan kajastaa jo valon henki,
piiloonsa käy yksin hämärän renki.
Kun maailma yhtyy näin kiireen kantaan,
haaveet kiirivät pois kauaksi taivaanrantaan.
Mikä toisille hoppu, työn tuskan taakka,
uneksijalle aikaa riittää näkymättömän ääriin saakka.
Matkan päähän aamun sarastus on jo saapunut,
siipensä suppuun laittaa nyt matkallaan uupunut.
Sateen aika
Poistui hetkeksi keijujen taika,
litisee,lotisee,taas kastuu paita.
Ei kai pisaroihin kesä loppua voi,
vielä aamulla aurinko lämpöä loi.
Raikas on kesäisen sateen tuoksu,
iloisena säveltä soittaa puron juoksu.
Metsänväki suojassa,lehtien varjossa,
keijut siipensä sulkevat,uinuen rauhassa.
Aamurusko
.
Minkä yön yli valkenevaan aamuun kantaa,
taivaanrannassa rusko sille uutta voimaa antaa.
Kuin purppurameri nostaisi aallon selkää,
elämän kuohuja miksi silloin pelkää.
.
Sitähän se on, punerrusta puhtaaseen päivään,
valon kajastusta yön varjoista jäävään.
Kiertänyt on yli oman vartensa tiukan,
lahjoittaa jälleen säteen syntyvän niukan.
Sateen jälkeen
Sateen jälkeen,tuoksujen hurmaa,
luonnosta saamme,elämään voimaa.
Erämaa huokuu,puhtauden tuntua
niittyjen,kukkien,antoisaa tuoksua.
Sanoin ei kuvailla,voi aamujen aikaa,
aikaisen kauneuden,aistien taikaa.
Sateen jälkeisen,elämän avaus,
kesään kaivattuun,usko uus.
Kesä
´
Punertavan ruskon vielä kolostaan näki,
silloin oli herännyt jo aamuun varhainen väki.
Unisen maailman luomiensa alle päästi,
kauneimman kuvan niistä sydämeensä säästi.
´
Vaikka oli itkenyt taivas, valunut alas pilvi harmaa,
siinä myös elämä virtaa se on varmaa.
Myös lämpimiä auringonsäteitä torkkuen pohti,
niiden kirkkaisiin kesäpäiviin muistonsa johti.