Olemme monesti fyysisesti yksin. Yksinolon hetkinäkin, käymme kuitenkin keskusteluja mielessämme niiden ihmisten kanssa, joista olemme luoneet mieleemme sisäistetyn kuvan.
Tuollaiset meille merkittävät ihmiset vaikuttavat siihen miten ajattelemme, olivatpa he sitten eläviä tai kuolleita.
Millaisten ihmisten kanssa mielessänne seurustelette?
Lapsuusajan vanhempienne?
Kannustavan tai tuomitsevan opettajanne?
Ex- aviopuolisonne?
Rakkaimpanne?
Lastenne?
Voisiko omaa elämänlaatuaan parantaa, miettimällä uudesta näkökulmasta, sisäisten keskustelukumppaneittenne kannanottojen motiiveita, esim. erilaisissa elämäntilanteissa?
Tuollaiset meille merkittävät ihmiset vaikuttavat siihen miten ajattelemme, olivatpa he sitten eläviä tai kuolleita.
Millaisten ihmisten kanssa mielessänne seurustelette?
Lapsuusajan vanhempienne?
Kannustavan tai tuomitsevan opettajanne?
Ex- aviopuolisonne?
Rakkaimpanne?
Lastenne?
Voisiko omaa elämänlaatuaan parantaa, miettimällä uudesta näkökulmasta, sisäisten keskustelukumppaneittenne kannanottojen motiiveita, esim. erilaisissa elämäntilanteissa?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olisi ihanaa, jos voisi ajatella tuon mielikuvituksellisen ajatuskumppanin olevan rakas, kannustava, miksei joskus moitiskelevakin, ystävä.
Myös Jumala, jolle ihmiset ovat aikojen alusta jutelleet ajatuksissaan.
Vastauksiakin tuntee joskus saaneensa, jollakin tavalla. Olisivatpa vain selkeämpiä.
Muita läheisiä ja menneitä rakkaita muistelen, en keskustele, ainakaan mielestäni.
keskusteluksi voisi laskea muisteluissa esim. sen jos miettii/ muistelee sitä, mitä toinen jossain tilanteessa asiasta sanoisi.
Minulla on ystäviä jotka ovat esim. menettäneet vanhempansa aika nuorena, ja usein he sanovat,,,
Isäni ei pitäisi tästä, näin ei tapahtuisi jos isäni voisi asiaan vaikuttaa, tämä naurattaisi häntäkin jne....
En tarkoittanut varsinaista dialogia.
itselleni, ajatukset pyörivät kaikenmaailman ihmisissä milloin ajattelen heistä hyvää milloin pahaa. Joskus melkein murhaan jonkun ja taas kauhistun mitä hyvänen aika olen oikein ajatellut? Annan kuitenkin itselleni anteeksi. En koskaan näytä ihmisille mitä ajattelen heistä olen vain ystävällinen kun satun näkemään.
joskus sanoa.
Hyvä avaus.
Pistitpä ihmispolon miettimään nyt.
"Läsnä-paikalla" asiaa olen pohtinut tässä. Olemme itse paikalla mutta emme läsnä, ihminen vierellämme on paikalla mutta ei läsnä meissä. Tai jotenkin niin. Joku menettämämme ihminen voi olla lähempänä kuin yksikään läheisemme nyt.
Ei voi olla pohtimatta ruumiin ja sielun/hengen olemassaoloa; jos menetämme fyysisesti läheisen ihmisen, hänen sielunsa tulee lähelle meitä. Ehkä ensimmäiset "keskustelut" käymme vasta silloin, silloin pääsemme keskusteluetäisyydelle. Tämä sama ilmiöhän on kuolleiden taiteilijoiden töiden "näkemisessä". Tuntuu että henkemme ei arvosta eläviä ihmisiä; ei löydä yhteistä kieltä heidän kanssaan, tyydymme vain hoitamaan mykkinä arkeamme yhdessä.
Miten nuo sisäiset keskustelukumppanimme ja ihmiset meissä ohjaavat elämäämme?
Osanhan me tiedämme. Kysymme itseltämme, miten "hän" olisi tämän tehnyt tai tekisi, ja teemme niin. Mutta ne mitä emme tiedosta, ne ovat kai perinnettä..jotain...uh...onpa vaikea miettiä asiaa jota emme teidosta...
Ja ovatko ne keskustelut todella keskusteluja joidenkin muiden kanssa, vai ovatko ne keskusteluja itsemme kanssa, sen minämme joka muodostuu toisista ihmisistä...
...
...
Illalla lähden kävelylle, tuletko mukaan?
- olla tulematta?
vaikka haluaisit, että en tulisi?
... vaikka et taida haluta.
Mennään hautausmaalle katsomaan kynttilöitä....
valitsit aiheeseen sopivan paikan. Mennään, vien kynttilän muistelupaikan kivelle, elävän tulen meiltä heille.
-esimerkiksi sitä, miten ajattelemme muiden ihmisten arvottavan tekemisiämme. Mistä ne ennakko-odotuksemme tulevat?
Jokainen meistä on lapsuudessaan kokenut tilanteita, joissa toiveitten ja omien pyrkimysten ilmaisuun on liittynyt jälkeenpäin jonkin sortin häpeäntunteita? Sellaisissa tilanteissa toinen ihminen on koettu kaikkitietäväksi ja ylivertaiseksi, sellaiseksi jolla on hallussaan tietämys siitä, mikä on oikea ja sallittu tapa elää.
Jäävätkö nuo kokemukset elämään meihin siten, että aikuisinakin, jos emme asiaa tarkemmin mieti,
meidän valintoihimme vaikuttaa sisäistetty mielikuva siitä, että on olemassa jokin paras ja oikea tapa elää ja toimia, ja me vain yritämme elää tasapainotellen omien toiveidemme ja tuon mystisen, oikeutetun elämäntapamallin, välissä.
Omilla valinnoillamme ja ratkaisuillamme, siirrämme tuota ilmiötä sukupolvesta toiseen.
Aikamoista teatteria koko elämä monesti...
Tuo ilmaisu, että olemme paikalla, mutta emme läsnä, on ainakin tätä ilmiötä tarkasteltaessa, enemmän kuin totta.
Mitähän tapahtuisi, jos ihmiset tekisivät asioita enemmän niin, kuin aidosti haluaisivat?
... korvaisiko läheisten sielujen laatu ns. näennäisten läheisten määrän?
Tässä on sellasta keskustelua ,jota olen kaivannut!Nyt tuntee olevansa taas aikaihmisten kanssa.Kiitos
totta on, emme ole juurikaan yksin vaikka
eläisimme yksin. Tarkemmin kun ajattelee,
sitä seurustelee jos kenenkin ja painiskelee
mielessään kaikenlaisten asioitten kanssa
päivän mittaan.
Kertyy uskomaton määrä ihmisiä joiden kanssa
on käynyt henkistä keskustelua, ei ole kumma jos
on joskus illalla aivan naatti, vähemmästäkin
seurapiirielämästä uupuu.
Lepopäivä "elämästä" voisi tehdä hyvää jokaiselle.
Nanni oikeassa olet! Tuo arkinen seurapiirielämä todella kuluttaa...
Että eletystä ja elettävästä elämästä saa levon vasta sitten kun kykenee antamaan anteeksi oman raadollisuutensa itselleen ja näkemään sen, että kaikki muut ovat tekemisissään ja valinnoissaan yhtä raadollisia.
Että lopulta ei oikeastaan ole olemassa oikeita tai vääriä valintoja ja ratkaisuja, on vain sellaisia joita on tullut tehtyä ja jätettyä tekemättä.
Se jos saa kosketuksen siihen, miksi mitäkin on tullut tehtyä, auttaa ainakin jatkamaan eteenpäin...
onkos teillä liian vähän tekemistä kun joudatte olemattommiin kanssa hupajammaan:?
On noita mielen sisäisiä keskustelukumppaneita.
Koita pirre kuunnella itseäsi joskus.
Monet asiat ja kokemukset johtavat erilaisiin mielleyhtymiin, joissa paikka tuntuu olevan merkityksellisin. Paikkaan liittyy henkilöitä ja tapahtumia joita mielellään - tai sitten ei - tulee jälleen muisteltua.
- ainakin minulle tietyt paikat edustavat tietynlaisia tunteita ja kokemuksia.
Tapasin rakastettuni ensimmäisen kerran Foorumissa Fazerin kahvilassa. Joimme tuplakapuchinon lattekupista... Teen niin nykyisinkin. Vaikka olisin paikalla yksin.
Ehkäpä muinaiset 'pyhät paikat' ovat muodostuneet aivan samaan tapaan.
Aivan. Valokuvat toimivat samalla tavalla. Kuva, jonka olemassaolon on unohtanut saattaa pysäyttää hetkeksi ja vauhdittaa mielikuvituksen aikamatkalle jonnekkin.