TEIDÄN FICCEJÄ?!

kirjoitammeko niitä tänne vai annammeko sivut,missä ne ovat????

Seuraa varoitukset: SS/HP, NC-17 sekä... huonoa huumoria sekä paskaa englantia, puhumattakaan ihan vaan siitä, etten osaa kirjoittaa.

http://www.livejournal.com/users/paljastukset/1369.html#cutid1

Joo no tämän kirjoittamisesta on jo jokunen aika.. mutta kertokaahan ihmiset palautetta, jos jaksatta... Voin laittaa tänne muitakin, mutta tämä nyt sattui ensiksi eteen...


Otsikko: Muistosanat
Ikäraja: R (en ole varma, mutta kaipa se tuo on…)
Pari: Sirius/Remus
Aika: Tässä on menneisyyttä ja nykyisyyttä

”Muistan sen päivän, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Sinä nauroit ja hymyilit, et lähtenyt karkuun, vaikka varautuneesti sinua kohtelin. Luulin, ettet pitäisi minusta. Vaan kärsivällisesti odotit, et antanut minun juosta pakoon, vaan aina otit minut kiinni ja sanoit, että halusit olla ystäväni.”

Aurinko paistoi laiturilla 9 ¾ ja päivä tuntui täydelliseltä. Olin niin iloinen päästessäni Tylypahkaan opiskelemaan, pois ankeasta kodistani. Katselin laiturilla olevia ihmisiä ja pieni kateus valtasi minut huomatessani täysin erilaisen pojan vanhempiensa kanssa vierelläni. Pojalla oli nuhruiset vaatteet ja hän katseli ympärilleen peloissaan ja väsyneen näköisenä. Huomasin hänen silmänalusensa olevan aivan harmaat. Vanhemmillakaan ei näyttänyt olevan hienoja vaatteita, mutta he näyttivät rohkaisevilta ja kun pojan äiti hymyili tuntui, kuin koko olemus olisi muuttunut. Mielestäni hän oli kaunein äiti, mitä kellään saattoi olla. Vanhempani tuhahtivat halveksivasti nähdessään perheen ja kuulin heidän sanovan varsin kovaäänisesti mielipiteensä kuraverisistä, köyhistä ihmisistä, jotka olisi voinut hyvinkin heittää metsään ammuskeltaviksi. Olisin halunnut kuolla häpeästä, enkä uskaltanut enää katsella perhettä. Tilaisuuteni tutustua kuitenkin poikaan ilmeni, kun päädyimme samaan vaunuosastoon. Se oli onnellisin päivä elämässäni.

”Ensimmäisen kerran, kun minulle niin sanoit tunsin jotain lämmintä valuvan sydämeni läpi. Se sulatti pois jään, jota kannoin ja hymyilin sinulle. Sanoit, että olin parempi niin, hymyillen. Siitä lähtien hymyilin aina, kun näin sinun tulevan luokseni. Halusin, että saisit minusta uskollisen ja hyvän ystävän ja niin sanoit saaneesi. Luotit minuun sokeasti ja minä halusin luottaa sinuun samalla tavoin. Se oli kuitenkin minulle vaikeaa, sillä salaisuus painoi mieltäni alituisesti. En halunnut sinun tietävän, sillä se salaisuus sai minutkin inhoamaan itseäni. Halusin sinun niin pitävän itsestäni.”

Huomasin pian Remuksen katoavan kerran kuussa ja aina, kun hän palasi sieltä kohtasin väsyneen ja runnellun näköisen pojan. Ihmettelin ja kyselin ,mutta hän ei vastannut koskaan suoraan, vaan kiersi kysymyksen jotenkin, että aivan unohdin palata siihen.

”Suuri helpotus kuitenkin oli, kun paljastuin. Et huutanut, et pelännyt. Kyynel vain vierähti silmäkulmastasi, kun sanoit, ettei se ollut oikein. Muistan kun peloissani kysyin mikä? Ja kun vastasit, etten saisi kärsiä niin paljon kipua ja tuskaa. Se ei ollut oikein, koska olin liian hyvä ihminen. Nauroin, sillä mielestäni sinä olit hienoin ja hyvin ihminen koko maailmassa.”

Ilta hämärtyi ja katselin, kun Remus huomiota herättämättä livahti oleskeluhuoneesta käytävään. Menin hänen peräänsä ja piilottelin varjoissa koko matkan, joka kulki läpi linnan ja linnanpihan. Pian saavuimme tällipajun luo ja hämmästyin, kun se lopetti hutkimisensa, kun painoit pientä kyhmyä sen rungossa. Silloin kuulin minut ja paljastuin. Käännähdit ympäri ja kauhistuit huomatessasi minut. Sanoit, että olin typerä ja olisin voinut kuolla, jos olisin päässyt pitemmälle.

”Vuodet vierivät ja koko ajan ystävyytemme syveni. Tiesin, ettei se ollut minulle hyväksi, sillä joka päivä tunteeni suurenivat ja pian huomasin rakastavani sinua. Ei niin, kuin ystävä ystäväänsä, vaan samoin, kuin mies rakastaa toista miestä. Halusin sinut kokonaan omakseni. Tiesin tämän olevan mahdotonta, olit liian kaukana minusta. Luonteemme eivät sopineet toisiinsa. Kuitenkin halusin yrittää, sillä liikaa tuskaa valui sisälleni, kun saatoin vain joskus halata sinua ja sanoa välittäväni sinusta. Olisin halunnut niin paljon enemmän.”

Kuudentena vuotena huomasin Remuksen käytöksen muuttuneen. Hän oli enemmän yksikseen, eikä enää ollut niin Remusmainen. Hän punasteli ja änkytti ja pian tajusin selvät merkit. Remus oli rakastunut! Olin raivoissani itselleni, kun huomasin katkeruuden täyttävän sisimpäni tämän tajutessani. Pian en saisi pitää Remusta itselläni, sillä varmasti joku mukava tyttö pitäisi Remuksesta samalla tavoin, kuin Remuksen tunteet olivat tuota tyttöä kohtaan. Yritin vain toivoa(vaikka itseäni inhosinkin sen takia) ettei Remus uskaltaisi paljastaa tunteitaan pitkään aikaan.

” Eräänä iltana, kun vihdoin paljastin tunteeni reaktiosi oli aivan samankaltainen, kuin olin pelännyt. Säikähdit ja juoksit pois. Pidin itseäni typeränä ja uskoin, että menetin sinut lopullisesti.”

Sinä iltana tunsin Remuksen valmistautuvan johonkin suureen ja kun hän kysyi saisiko puhua kanssani kahden kesken ilman muita. Tiesin, että hän halusi puhua rakastumisestaan ja kenties pyytää apua tälle kertomiseen. Kun saavuimme tyhjään makuuhuoneeseen ja kun Remus kertoi rakastavansa minua. Tunsin suurta helpotusta, mutta samalla säikähdin noita kultaisia silmiä ja niiden pyytämiä toiveita. ” Rakasta minua myös.” ne pyysivät, vaikka en ollut valmis.

”Vaan niin ei käynyt. Palasit ja sanoit rakastavasi minua. Olin onnellinen.”

Jonkin aikaa sulattelin asiaa ja huomasin, että helpotukseni oli johtunut, siitä että rakastin Remusta myös. En vain ollut vielä niin pitkällä, että olisin tiedostanut sen tai ehkäpä vain kielsin sen. Remus oli niin paljon avoimempi ilmaisemaan tunteensa ja rakkautensa. Minä en koskaan ollut rakastanut, toisin, kuin Remus, joten se oli uutta minulle.

”Liian onnellinen, sillä pian tipuin alas maailmastani, kun pimeys valtasi maailman ja luulin sinut pimeyden vallanneen. Kaksitoista pitkää vuotta olin yksin ja sinä vankilassa virumassa syyttömänä. Eräänä iltana kuitenkin kohtasimme jälleen ja paljastuitkin syyttömäksi. Silloin soimasin itseäni. Vihasin syvästi, että olin koskaan ollut ystäväsi, sillä liian lujaa olin sinua pettänyt. Luullut viholliseksi ja pahaksi. Sanoit kuitenkin ymmärtäväsi minua ja halusin silloin vain olla lähelläsi. Liian kauan oli viimeisestä tapaamisestamme kulunut.”

Hellästi painoit suudelman huulilleni ja kaikki kauan tukahduksissa olleet tunteeni tuntuivat purkautuvan kauttasi. Olimme muuttuneet kahdentoista vuoden aikana. Olin hauras ja sinä vanhentunut liian nopeasti. Olit joutunut kestämään paljon ja halusin hyvittää sinulle ajan, jonka menetimme. Ilta oli laskeutunut ja hiljaisuus oli yllämme. Kuulin sydämesi kiivaat sykkeet omaani vasten ja vartalosi oli kaunein, mitä olin koskaan koskenut. Ihosi loisti vaaleana kuunvalossa ja silmäsi paloivat kultaisina. Niihin upposin pitkäksi aikaan ja tunsin varman turvallisuuden hyökyvän ylitseni. Luonasi olisin aina turvassa. Rakastelimme yhdessä ja maailma tuntui valaistuvan ympäriltäni. Pimeys väistyi ja tiesin, että voisimme aloittaa täysin uuden elämän pimeyden lordin väistymisen jälkeen. Siinä elämässä voisimme rakastaa toisiamme vilpittömästi. ilman kenenkään häiriötä.

”Yhdessä saimme viettää viimeiset aikasi. Kun lähdit taisteluun tiesin, ettemme ehkä enää koskaan tapaisi. Sanoin sinulle viimeiset sanani: ”Rakastan sinua aina.” Silmistäsi paistoi ymmärrys huoltani kohtaan, sekä vastarakkaus, jota minulle annoit. Viimeinen suudelmamme oli täynnä tulevaa kaipausta ja pelkoa. Muistan se ikuisesti.”

”Sirius!” Käännähdin ympäri ja huomasin Remuksen huolestuneen katseen.
”Älä lähde.” Remus painoi hellästi vartalonsa omaani vasten. ”Sinun ei tarvitse lähteä.”
”Minun on pakko. Harry tarvitsee minua ja sinä ymmärrät, ettet saa minua luopumaan päätöksestäni.”
”Jos jotain tapahtuu…” Remus nielaisi. ”Me voimme hoitaa tämän. Anna minun tehdä tämä.”
Ravistin päätäni ja katselin Remusta silmiin.
”Rakastan sinua aina.”
Painoin kaipaavan suudelman Remuksen huulille. Olisin halunnut sanoa samat sanat Remukselle, mutta se olisi tuntunut hyvästeiltä. En halunnut niitä sanoa vielä. Halusin elämän rakkaani kanssa ja tiesin, että sen tulisin saamaan vielä joskus. Ehkä tämän taistelun jälkeen.

” Silloin, kun loitsu iski sinua rintaan ja menetit henkesi olisin voinut kuolla, mutta jokin piti minut kiinni elämässä ja uskon sen olevan se pieni muru sydämessäni, minkä luovutit minulle niinä vuosina, joina minua rakastit. Kaipaan sinua nyt ja aina, enkä koskaan pysty noita tunteita unohtamaan. Olet sydämessäni tästä hetkestä ikuisuuteen.”

Tyhjyys valtasi mieleni ja tunsin sieluni irtautuvan ruumiistani. Viimeisenä hetkenä ajattelin Remusta ja kuinka paljon rakastin häntä. Olisin halunnut sanoa hänelle niin, mutta hukkasin sen hetken.

ensimmäisen osan tonne faninovelleihin....