Koko nuoruuden

Mulla nykyään ja vähän aiemminkin samankaltaista mutta peitän kaiken naamion alle, osittain olen yltiösosiaalinen tietyissä jutuissa mutta joissain taas vetäytyvä ja halu olla itsekseen.Pojimmiltaan pidän ja haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä mutta on se toinen puoli joka haluaa olla omissa oloissaan ja on pettynyt. Tunne siitä että ei kuulu joukkoon sisältä kovin yksinäinen vaikkei välttämättä aina olekaan.

Sinuna hakisin sitten apua, jos tännekirjoittelusi ei tuo sinulle helpotusta. :)

Sama juttu, mutta olen näennäisen avoin. En pysty juurikaan päästämään ketään aidosti lähelle. Harvassa on ne ihmiset,jotka mut oikeasti tuntee.

Pitää vain käydä lapsuuden vaikeat kokemukset läpi.

Erakko on yhteiskunnasta syrjään vetäytynyt ihminen. Sana tulee kreikan kielisestä sanasta erēmos, "aavikon asukkaat". [1]

Ortodoksisessa kirkossa erakoksi kutsutaan yleensä luostarin lähettyvillä yksin asuvaa henkilöä, joka on vetäytynyt maailmasta rukoilemaan ja kilvoittelemaan. Tällaiset erakot eivät kuitenkaan koskaan jätä maailmaa; he esimerkiksi osallistuvat säännöllisesti Herran Pyhään Ehtoolliseen. Tunnettuja erakkoja ovat olleet esimerkiksi Johannes Krysostomos, josta tuli myöhemmin Konstantinopolin piispa, sekä syyrialainen askeetikko Simeon Styliitta.

Ihmiset saattavat erakoitua myös siksi, että ovat kyllästyneet elämään tai pettyneet ihmissuhteisiinsa. Nykyisessä urbaanissa yhteiskunnassa erakoituminen on helpompaa kuin agraariyhteiskunnassa. Kaupunkien kerrostaloasunnoista löydetään toisinaan vainajia, jotka ovat olleet kuolleina kuukausia[2] tai jopa vuosia.[3]

Lisäksi vielä negatiiviset kokemukset rakastumisesta. Ei ole oikein intoakaan ihmissuhteisiin. Ehkä tähän on hyvä lopettaa.

Ei ole mukavaa kuulla tollasta. Mitä pelkäät itse asiassa? Toisia ihmisiä, esiintymistä?
Itse yritän mennä vaan ihmisten lähelle, vaikkei se aina helppoa ole. Mä olen aika ujo ja se
on joskus rasittavaa itsellekin. Tarvitset kyllä kuuntelijaa elämääsi.

Sitä en usko, että et ymmärtäisi sosiaalisia normeja, koska tiedostat, että "et ymmärrä", joka viittaa juuri siihen, että ymmärrät. Elämä on joskus vaikeaa, on kausia, jolloin ei oikein mikään tunnu miltään tai kaikki vain tuntuu arvottamalta, mutta hyvään elämään kuuluu myös suru, ikävä ja ahdistuneisuuden tunne. me emme osaisi arvostaa niitä pieniä hyviä asioita elämässämme, jos emme kokisi ja kohtaisi myös vastoinkäymisiä elämässämme. Vastoinkäymiset kuuluvat myös elämään, hyväänkin elämään. Toivottavasti sinulla on joku/jotkut ihmiset lähelläsi, jotka oikeasti kuuntelevat ja ymmärtävät sinua ja sinun ahdistuneisuuttasi. Sinänsä ahdistuneisuus on hyvinkin yleistä, mikä ei poista tai lisää sinun tuntemuksiasi, mutta ainakin tiedät, että et yksin painiskele sen kanssa. Toivottavasti olet myös tukeutunut ammattilaisen apuun, koska se on tärkeä osa "paranemisprosessia". Jokaisella meillä on oma ristimme kannettavana elämässämme. Kenellä mikäkin, mutta kukaan ei pääse tästä elämästä livahtamaan niin, että eikö tulisi eteen monenlaisia jopa raskaitakin asioita. Toivon sinulle sydämestäni jaksamista. ota päivä kerrallaan, ja puhu vaikealtakin tuntuvista asioista jollekin läheiselle, nimittäin jo puhuminen oikeasti helpottaa vaikka he sinänsä eivät konkreettisesti sinun ahdistuneisuuttasi voi poistaa.

Samanlaisia ajatuksia täälläkin, tuntuu että olen jäänyt paljosta paitsi, en kuulu joukkoon ja olen jotenkin outo. Vaikka olen ihan tavallinen tyyppi (nainen), ulkonäöltänikin ihan normi ihminen. En osaa heittäytyä tilanteisiin, jännitän ja ahdistun sosiaalisissa tilanteissa ja tunnen itseni usein ulkopuoliseksi. Lapsuudestani en ole tähän syytä löytänyt vaikka sitäkin olen pohtinut ja pyöritellyt mielessäni. Laajaa ystäväpiiriä minulla ei ole eikä ole koskaan ollutkaan eikä luultavasti tule ikinä olemaan, koska viihdyn paremmin yksin. Tai en viihdy mutta on helpompi olla yksin kun ei ole paineita 'siitä mitä muut ajattelee'.
Tiedän että olen empaattinen ja ajatteleva ihminen, liian kiltti koska en uskalla sanoa vastaan ja olisin hyvä ja luotettava ystävä hänelle joka osaisi ja haluaisi luomani kovan kuoren alle kaivautua.
Olen oppinut olemaan yksin ja tekemään asioita omin päin, koska on pakko. Nyt vähän vanhempana huomaan että on tavallaan vahvuus kun voi luottaa itseensä ja tietää että yksinkin pärjää tässä avoimuutta ja sosiaalisia taitoja painottavassa maailmassa. Tulta päin menemällä selviää haastavista paikoista ja rohkeus vähitellen kasvaa, mutta meitä vetäytyviäkin on ja tulee aina olemaan, ollaan vaan ihan onnellisesti outoja ja annetaan muiden olla äänessä.

Et ehkä ole saanut tarpeeksi tukea nuoruudessasi kanssaihmisiltäsi. Minäkään en ole saanut vaikka läheiseni sanovat ja varmaan myös tarkoittavat että rakastavat. Ne ei vaan ole osanneet auttaa eivätkä ymmärrä missä meni vikaan. Elämään kuuluu että se tulee sellaisena kuin on. Jos on saanut riekaleet ja haluaa olla ehjä, ei auta muutaku ruveta itse korjaamaan ja opettelemaan.