Mikä nuoria lapsiamme vaivaa?

Minkä ikäisistä nuorista puhut? Minä olen 1976 syntynyt ja kyllä minä käyn joka viikko, montakin kertaa viikossa vanhemmillani ja he meillä. Autamme toisiamme kun apua tarvitaan vuoroin. En tosin ole kai enää nuori, mutta näin se on aina meillä ollut. Ollessani nuorikin. Toivoisin, että omien lasteni kanssa tämänlainen välien läheisyys voisi jatkua. Kotiin saa aina tulla ja on tervetullut, puolin ja toisin. Voidaan olla avoimia ja omia itsejään, tuomitsematta vaikkei aina samaa mieltä oltaisikaan.

Itse en kovinkaan usein poikkea äidilläni mutta kun sielläpain kuljen niin käydään mutta pidän hänen kesämökkinsä kunnossa ja teen siella kaikki tarivttavat työt ja korjaukset ja se siitä.

Kun ei kelpaa vanhemmille sellaisena kuin on eikä muuksikaan voi muuttua. Kerran kuussa jos näkee niin siitä saa ällötystä taas pitkäksi aikaa ja pahan mielen. Keltään ystäviltä ei sellaista siedettäisi mutta lähiomaiset saa tölviä ihan mitä lystää.

Kysymys kuuluukin, mikä vanhempia vaivaa että näin pääsee käymään?

Kyllä meille on vanhemmat tervetulleita. Minun vanhempani asuvat 700km päässä, joten harvoin käyvät. Noin pari kertaa vuodessa. Mutta ovat sitten kerralla yleensä 4-6 päivää. Auttavat mm. remontissa, lastenhoidossa yms. Antavat meille myös vapaa-aikaa aina silloin, siis kaksin miehen kanssa. Soittelemme viikottain.

Miehen vanhemmat asuvat parin kilsan päässä. He käyvät meillä myöskin pari kertaa vuodessa, kun oikein ruinataan ja pakotetaan jonkun juhlapäivän takia. Tunnin istuvat kahvipöydässä. He eivät missään asioissa auttele, mutta toki heidän fyysinen kuntonsakin on heikohko. He eivät myöskään juuri juttele. Me käymme heillä parin viikon välein. Joskus käymme heidän pihallaan esim omia tavaroita hakemassa varastosta, mutta silti emme poikkea sisälle. Eivät he sitä myöskään odota, koska eivät ole sosiaalisia ihmisiä. Eivät ole siis pahoja, mutta eivät vaan kaipaa ketään.

Jos omat vanhempani asuisivat lähellä, niin luultavasti jokin rajanveto pitäisi tehdä, että eivät liikaa meillä kävisi tai touhuaisi ilman lupia... Kenties sellainen parin viikon välein kyläily olisi aika ideaali. Ei sitten tuppaudu liikaa meidän reviirille, mutta lapset näkis paljon isovanhempia yms. En minä muitakaan vieraita meille "asumaan" halua. Välit molempien vanhempien kanssa on hyvät.

Vaikka olisit ollut niin sanottu hyvä vanhempi ja vaikka olisit tehnyt kaiken parhaan ymmärryksesi mukaan, niin et välttämättä ole pystynyt antamaan lapsellesi sellaista rakkaudellista syliä, huomiota, kannustusta ja elämän eväitä, joita hän olisi tarvinnut.

Et ole pystynyt antamaan sitä, koska sinäkään et ole saanut sitä. Talvisodan jälkeen syntynyt sukupolvi on elänyt kovan lapsuuden. Heidän isänsä ovat kuolleet tai henkisesti traumatisoituneet sodissa. Heillä ei ollut trauma psykologeja, joiden kanssa he olisivat saaneet selvittää oman traumansa. He painoivat kaiken sisimpäänsä ja niistä asioista ei saanut puhua. Näin he ajattelivat asioiden häviävän, mutta niin ei käynyt. Ne tuskalliset ja kipeät asiat olivat kuormana koko heidän loppu elämänsä. He sulkivat sydämensä ja suorittivat elämäänsä kuin robotit. Heidän lapsensa eivät saaneet sitä rakkautta ja kohtaamista, jota he olisivat tarvinneet, joten heistä tuli lapsen tilaan jääneitä aikuisia.

Minun äitini on tällainen lapsen tilaan jäänyt aikuinen, joka on koko elämänsä hakenut sitä mitä jäi lapsena paitsi. Hän teki paljon lapsia saadakseen rakkautta. Lasten rakkaus täytti hänen sydämensä niin kauan kunnes lapset lähtivät kotoa. Lasten rakkaus ei kuitenkaan voinut korjata sitä vauriota mitä rakkaudeton lapsuus oli hänelle tehnyt.

Äitini on fyysisesti aikuinen, mutta henkisesti kuin pieni tarvitseva lapsi. Minusta tuli täysi ikäisenä äitini äiti. Minä kuuntelin äidin itkuja, minä kerroin etten koskaan hylkää häntä, minä kannustin, vannoin ikuista rakkautta ja huolenpitoa, minä vein äitiä joka paikkaan. Minä kuuntelin häntä 20 vuotta niitä samoja vanhoja kärsimyksiä, mitä hänen elämässään oli ollut. Minä otin kaikki kuormat vastaan ja laitoin aina hänen elämänsä järjestykseen. Tein kaikkeni, jotta äitini olisi parantunut kipeästä menneisyydestä.. mutta mikään ei riittänyt!

Minä kuljin pitkän tien ymmärtääkseni miksi minä olin terapeutti äidilleni. Minä olin yrittänyt koko aikuisikäni parantaa äitini, jotta minä voisin vihdoinkin saada sen rakkauden, josta minä olin jäänyt paitsi. Äitini ei ollut saanut rakkautta, joten hän ei ollut pystynyt sitä minullekaan antamaan.

Minä en voi äitiäni parantaa, koska olen hänen tyttärensä. Minä en tule koskaan saamaan sitä äidin rakkautta, josta jäin paitsi. Se on vienyt minut läpi pitkän ja erittäin raskaan prosessin, jossa olen joutunut kohtaamaan kaiken kipeän mikä minussa on. Tämän prosessin takia olen joutunut ottamaan paljon etäisyyttä äitiini ja sitä äitini on vaikea hyväksyä.

Minä olen elänyt äidin tunteiden kautta. Minä olen ollut äitinä äidille. Minä en enää jaksa elää äidin nahkojen sisällä. Minä haluan vapautua äidistäni ja löytää sen kuka minä oikeasti olen tämän roolin takana.

Rakastan äitiäni syvästi ja haluan hänelle kaikkea hyvää. Valitettavasti sinä äiti, olet tehnyt paljon henkistä pahaa minua kohtaan ja kohdellut minua monta kertaa täysin törkeästikin. Minä en enää hyväksy sitä! Nyt minä olen riittävän vahva asettamaan itseni ja oman paranemiseni etusijalle. Olen jo menettänyt liian monta vuotta elämästäni sinun vuokseni. En voi enää antaa sen jatkua. Jonain päivänä kun olen vapaa sinusta, niin voin olla kanssasi enemmän odottamatta sinulta enää mitään.

Tässä teille yksi tarina minkä vuoksi lapsi "hylkää" vanhempansa.

Onko sinulla peiliä?
Jos on,niin katso siihen. Ihan heijastava lasipintakin käy.
Mitä sieltä näkyy? Uskallatko katsoa siihen, syvään.......

Pelkkä se, että on pentuja tähän maailmaan hommannut, ei edellytä sitä, että vosit lapsiltasi vaatia läheisyyttä, kunnioitusta tai edes lievää kiintymystä!
Minkä arvoista on pakkopulla-vierailu?

ehkä jotkut vaan yksinkertasesti vihaavat vanhempiaan...

Minä pyrin käymään vanhempieni luona viikottain ja autan heitä käytännön asioissakin tarvittaessa. Ajottain joudun kuitenkin ottamaan heihin etäisyyttä, koska he eivät ole koskaan oikein oppineet kunnioittamaan minun elämässä tekemiäni valintoja. Puuttuvat elämääni, tuputtavat omia arvojaan. Itseäni suojellakseni teen siis etäisyydenotot.

Tässä pari suoraa lainausta aloittajan viesteistä.
"nuoria lapsiamme"=" nykyajan nuoret"=" hieman yli kolmekymppisistä" ja "vain kodista tuleva hyvä ja vanhempien satsaus kelpaa"
Vähän yli kolmekympinen ei ole lapsi eikä nuori, vaan siinä iässä että viimeistään on irroittauduttava vanhemmmistaan ja vanhempien heistä. Niin ei ole teidän perheessä tapahtunut, kun nimität aikuista ihmistä lapseksi, nuoreksi ja hän ottaa vastaan taloudellista tukea.
Välttely ja kylään kutsumattomuus on todennäköisesti yritys irtautua ohjauksesta, toisaalta lapsellanne ei ole kanttia kieltäytyä tuesta. Suhteenne paranee parhaiten niin että lakkaatte antamasta rahaa ja lakkaatte toivomasta kylässä käyntiä. Satsatkaa itseenne, matkustelkaa, olkaa ystävien jaa mun lähisuvun kanssa. Jos näillä kolmekymppisillä ei ole päihdeongelmia tai vastaavaa, tilanne korjaantuu vähitellen itsestään. Ja ehdotan, ettette missään nimessä neuvo heitä missään. Näyttäkää hyvää esimerkkiä siitä, miten elämästä nautitaan.
Omat vanhempani eivät ole kyenneet vastaavaan, onneksi itse sain lopulta rakennettua oman elämän. Nykyään tapaan heitä usein, mutta yhdessä vaiheessa oli tosi työlästä.

En tiedä..minulla on tavallaan hyvät välit vanhempiini mutta en silti jaksa olla heidän lähellään. Se on tukahduttavaa ja yleensä raivostun jos joudun olemaan heidän kanssaan kauemmin. En tiedä mistä johtuu mutta en kestä olla heidän kanssaan kauaa. Se on minusta murheellista mutta en vain jaksa heidän lähellä olemistaan. Se tukahduttaa ja tuntuu tunkkaiselta.

Nuorempana ajattelin, että vanhempien miellyttäminen on tärkeää, vanhempien hyväksyntä pitää jotenkin ansaita ja jos olet vähänkin normaalista poikkeava, pitää miettiä, voiko asiaa tuoda ilmi vanhemmilleen, ettei he vain hylkää. Se oli mielestäni normaalia toimintaa.

No sitten sain itse lapsen ja tajusin, että herranjestas sentään! Tuo lapsi voisi tuosta tulla ihan miksi vain ja rakastaisin häntä silti loputtomasti! Ihan sama mitä hän elämällään tekisi, hän on se ihana nyytti jonka aikanaan laitokselta kotiin kannoin ja hoivasin parhaani mukaan. Hänen tehtävänsä ei ole täyttää minun odotuksiani ja minun mielivaltaisia päätöksiä normaaliudesta!

No pointti tällä oli se, että sen sijaan, että katselet mitä vikaa jälkipolvessa on, voisit katsoa itseäsi (tai sitä josta puhuit) kriittisesti ja miettiä missä meni vikaan. Toki jos lapset ovat jo aikuisia, kasvatus on jo tehty, eikä voi enää muuta kuin surkutella.. On kurjaa, että vanhemmat ovat pettyneitä omiin lapsiinsa, he eivät koskaan pyytäneet syntyä, he ovat kasvaneet aikuiseksi teidän antamilla rakennuspalikoilla, he ovat paras mihin te pystytte! Se, että lapsi ei toimi niin kuin sinä haluat EI tee toisesta ihmisestä viallista tai omituista.

Oma lapseni ei ole vielä aikuinen, en tiedä mikä hänestä vielä tulee ja miten minua aikanaan kohtelee. Voin vain kasvattaa hänet niin, kuin pystyn, niillä kyvyillä mitä minun äitini minulle on antanut, niillä mitä olen itse luonut ja parannellut.

Vanhempia ei 40-50v lapsetoikeastaan tarvitse muuhun kun siihen että tarvitsevat rahaa itselleen tai jälkikasvulleen,saa pelätä jokaista puhelinsoittoakin että kuka taas yrittää viedä viimeiset eläkerahat kun on rahat loppu.

Oma äitini soittaa usein ja oma isäni ja muut sukulaiset asuvat niin kaukana että ei voi nähdä kuin ehkä kerran vuodessa. Itse en niin kaipaa enää omia vanhempiani, olemme kasvanneet erilleen vuosien saatossa ja paljon on kitkaa vielä lapsuudesta. Tietenkin toivon omilta lapsiltani jotain yhteydenottoja vielä aikuisenakin mutta hyväksyn sen että en enää ole se ykkössija ja on muita tekijöitä jotka pitävät meitä erillään. No harm done.

Tuota olen aina ihmetellyt, kun ikääntyvä ihminen kokee itsensä merlityksettömäksi ja yksinäiseksi, jos lapset eivät joka viikko käy kylässä. Eikö ihmisen oma elämä ole merkityksellinen? Eikö elämää voi kokea muuten kuin lastensa kautta? Miksi siitä omasta ystävästä tulee merkityksetön ja vain omalla lapsella on merkitystä? Sillä lapsella voi olla takanaan 10-12 tunnin työpäivä, omasta perheestä huolehtiminen ja mahdolliset harrastukset. On kummallista ettei omille ystävälle ole aikaa ja samaan aikaan kiukutella, ettei lapset käy joka päivä kylässä.

Ratkaisu: Älä jätä perintöä. Lahjoita ja testamenttaa omaisuutesi pois ennenkuin henki lähtee. Ryyppää ja rällästä loput......