Ei korttia, ei soittoa.

En itsekään halunnut toivottaa äitienpäivää aikanaan. Äitiys ei ole sen ihmeellisempi asia kuin muukaan tässä maailmassa. Jokainen tekee työnsä, hoitaa tehtävänsä, ja on aika itserakasta kuvitella, että äitiyden hoitaminen on jollakin lailla uhrautumista tai jalo velvollisuus, josta lasten on kiiteltävä kukin ja tervehdyskortein.
Äitienpäivä on itsellenikin ollut aina vaikea. Lapsille se oli tärkeä aikanaan, ja he väsäsivät kortteja ja kävivät poimimassa valkovuokkoja, mutta kielsin lahjat ja ostoruusut.
Äitiys ei jalosta, olemme kaikki juuri samanlaisia raadollisia ihmisiä ennen ja jälkeen synnytysten. En voi ymmärtää, miksi pitäisi erityisesti odottaa kiitollisuutta lapsilta.

Hei !

Olet jo valmiiksi pettynyt äitienpäiväaamuun. Olet ilmeisesti aiemminkin toivonut hänen yhteydenottoaan. Millainen suhde lapseesi on muulloin kuin äitienpäivänä? Jos välit ovat elämän melskeessä etääntyneet, en usko, että äitienpäivä muuttaa vallitsevaa vuorovaikutusta.
Koet olevasi unohdettu. En tiedä, mitä kaikkea tarinaanne liittyy, mutta sen pystyn ymmärtämään, että olisit toivonut jotain vallan muuta.

Voisiko olla aika, että kertoisit tarinanne jollekulle ulkopuoliselle? Myös seurakunnan diakoniatyöntekijän kanssa voi käydä elämänsä kysymyksiä läpi. Jospa tarinan jakamisella ja kuulluksi tulemisella saavuttaisit jotain ymmärrystä elämään tällä hetkellä?

Oletko miettinyt, voitko itse katkaista hiljaisuuden, jos lapsesi ja sinun välille on sellainen muodostunut. Vaikka suhde olisi miten haavoilla tai ruvilla suorastaan, sen voi kuitenkin koettaa muuttaa juuri nyt. Voitko itse laittaa tekstarin: Miten voit, lapsoseni? Tai lähettää kortin jossa toivotat lapsesi elämään kaikkea hyvää. Voitko siirtyä odottajan roolista toimijaksi?

Toivotan itse puolestani sinulle hyvää äitienpäivää. Olet ollut mukana maailman luomisella kun olet saanut aikanaan lapsen. Kantakoon tämä merkityksellisyys sinua silloinkin, jos välillenne on kertynyt pahaa mieltä ja auttakoon toivo korjaamaan asioita.

Merja-diakoni

Aikuisen lapsen asemassa oma syyni on siinä, että vanhempani ovat itse syyllisiä etäisiin väleihin. En jaksa tähän tarinaa kertoa, mutta kannattaa miettiä onko syy itsessä. Jos näin on, niin ainakin tietää mistä lähteä asiaa korjaamaan.

Jos vika lapsessa, eli jostain syystä ei halua tai on liian kiireinen pitääkseen yhteyttä vanhempiinsa, niin sille ei välttämättä voi tehdä hirveästi mitään. Oman osansa kylläkin, mutta loppu jää lapselle itselleen. Keskusteleminen on aina paras ratkaisu tilanteeseen kuin tilanteeseen.

En ole ainakaan vielä unohdettujen äitien joukossa ja toivon, etten sinne päätyisikään. Se on asia, jonka eteen kannattaa tehdä töitä siitä asti kun päättää perustaa perheen. Yksi tärkein työstettävä asia on pitää parisuhde lapsen isään kunnossa.

Minulla on osoitteenluovutuskielto, joten ei onneksi poika voi ottaa yhteyttä.

Yleensä oon saanu tekstarin, nyt luuulen että odotan sitäkin turhaan. Surullista katsoa onnelisia kuvia miniän kotoa, kun itse ei pääse samaan asemaan käytännön syistä.

Oma äitini oli väkivaltainen alkoholisti ja isäni pedofiili-alkoholisti.

Ei ole tullut mieleeni onnitella näitä hirviöitä vanhemmuudesta.. En ole edes kutsunut kumpaakaan koskaan äidiksi tai isäksi heille itselleen. Äitiä kutsun etunimellä, isää ei ole tarvinnut kutsua miksikään kun ovat eronneet ja se on jo kuollutkin.

Äiti on aina kokenut olevansa maailman paras äiti ja aina kaikessa uhri. Häneen koskee kovasti kun lapset tai ylipäänsä kukaan ei ole koin lämpimissä väleissä häneen. Sivullisille on aina osannut näytellä ah niin hyvää ihmistä ja sivulliset varmasti tuomitsisivat nimenomaan meidät lapset äidin arvostamattomuudesta, mutta me tiedämme miten asiat oikeasti ovat.

Hakkaisinko ja haukkuisin äidin tänä äitienpäivänä? Voi kuinka hirveä ajatus, olenpa paha ihminen. Kuitenkin se oli meille lapsille vuosia jokapäiväistä että äiti joi, haukkui ja hakkasi. Kukaan ei halunnut puuttua siihen vaikka moni sen tiesi. Jos nyt hakkaisin äitini niin saisin paitsi linnatuomion niin myös ihmisten vihat osakseni.

En ole väkivaltainen ja en koskaan kostaisi äidille vaikka nuorena halusin molemmat vanhemmat tappaakin päästäkseni väkivallasta eroon. Tämän hakkausajatuksen pointti oli vain osoittaa miten väärällä jalustalla monet äidit ovat ja miten lapsia syyllistetään vielä siitäkin että vihaavat tai hylkäävät väärin tehneet vanhempansa.

Ei tullut korttia eilen. Saa nähdä tuleeko huomenna soitto tai tekstiviesti?

Kutsuttu on moneen kertaan, on varman jotain tärkeämpää. Ei soittoa, ei tekstiviestiä.

Aloittajalle: Voisitko soittaa lapsellesi itse äitienpäivänä ja näin osoittaa, että äitinä ajattelet häntä juuri nyt. Minunkin lapseni välillä unohtavat merkkipäivät ja ymmärrän sen niin että nuorilla on omia kiireitä ja huolia niin että ei tule otettua yhteyttä vaikka muistaisikin äitiä. En siitä pahastu, mutta äitienpäivän merkeissä haluan yhteyttä kuitenkin, joten soitan tai laitan viestin ja kyselen kuulumiset.

En todellakaan pidä pahana jos olen itse aloitteellinen, ja yhtä mukava on jutella joka tapauksessa, en myöskään epäile mitään kielteistä jos eivät muista. Itselläkin vauhdikkaina nuoruusvuosina jäi huomioimatta monet äitienpäivät, vaikka äiti oli rakas ja läheinen, luotin vain siihen että äiti ymmärtää, ja samalla tavalla lapseni voivat luottaa, että en vaadi huomionosoituksia vaan tiedän että olen heille äitinä tärkeä joka tapauksessa.

Nykynuoret ei lähettele kortteja. Monet eivät puhu puhelimessakaan. Kun totutaan tekstiviesteihin, puhelimeen puhuminen alkaa tuntua hankalalta. Nuorten kulttuuriin kuuluu myös että yhteyksiä ei kauheesti pidetä muuten vaan, vaan vasta sitten kun on asiaa. Kavereittenkin kesken saattaa olla pitkiä taukoja jos ei ole varsinaista asiaa, eikä se tarkoita että välit olis huonot.

Jotkut äidit hemmottelevat lapsensa niin perusteellisesti, että jäävät yksin sitten, kun apua tarvitsisivat itse.
Aina valmiina hoitamaan lapsenlapsia, aina valmiina kutsumaan kaikki juhlapöytään ja äitienpäiväkahville, aina valmis auttamaan lastenlasten harrastuksissa, kuljetusapuna, aina valmis ottamaan yökylään, kaikki pelkästä rakkaudesta ja auttamisen halusta.
Lapset ja lapsenlapset eivät näe, että äiti vanhenee. Hänen apunsa otetaan vastaan itsestään selvänä. Ja kun hän sairastuu, ollaan ihan pulassa. Äiti ei tulekaan apuun tarvittaessa, hän ei kutsukaan kaikkia syömään pääsiäisenä, vaan makaakin sairaalassa. Kun sitten kotiutuu kaikki jatkuu ennallaan. Äiti ei osaa pyytää apua kauppareissuille, vaan ajaa taksilla kauppaan. Hän yrittää pitää mummulan mainetta yllä ja kutsuu kaikki kahville. Paistaa piirakan, pyytelee anteeksi, ettei nyt jaksanut ruveta tekemään ruokaa koko joukolle. Tarjoaa piirakan kanssa erikoisjäätelöä, jota vatsavaivaisetkin voivat syödä. Oli hakenut sen ihan erikseen taksilla aamulla.
Naapuri vain ihmettelee, eivätkö lapset olisi voineet tuoda itse erikoistarjoiluaan, pitikö siitäkin antaa äidille ohjeet tiedoksi!
Äitienpäivä tuli ja meni, pitäähän lastenlasten juhlia omaa äitiään kotona, mummulaan sitten kun mummu jaksaa ottaa kaikki vastaan. Ei kukaan ajattelekaan, että mummun voisi hakea kylään.
Mummu palkkaa naapurin pojan leikkaamaan nurmikkonsa ja tekemään muut pihatyöt, omat lapset ja lapsenlapset voisivat tulla ehkä ensi viikolla, mutta kun ruoho ei odota...
Mummu sairastuu taas, hyvänen aika, häntä pitää mennä katsomaan vuoron perään. Naapuriin soitetaan: voitko mennä, kukaan meistä ei nyt ehdi.
Mummusta jätti aika, ja yhtä äkkiä jokaisella tuntuu olevan aikaa käydä perikunnan asunnossa. Vanhaa Arabiaa, käsitöitä, taidelasia, kyllä naapurikin tietää, että siellä on monelle mieluista tavaraa. Arvata sopii, että niistä on kova kilpailu...

En minä oikeastaan ihmettele tilannetta, sillä naapurina näin sen uhrautuvaisuuden, jolla äiti lapsiaan hoivasi pienenä, innostui heidän opiskeluistaan, perheistään ja työuristaan. Kertoi aina innolla lasten hyviä uutisia. Lapset olivat hänen elämänsä.
Lapsille hän oli itsestäänselvyys, jota vailla on nyt yllättäen opittava elämään.