Pyydän anteeksi sekavaa tekstiä, pääni on kuin Haminan kaupunki...
Eli olen 23-vuotias nainen ja perheeseeni kuuluu vanhempien lisäksi noin 10 vuotta vanhempi sisko ja muutaman vuoden minua vanhempi oleva sisko. En muista leikkineeni vanhempien tai siskojeni kanssa lapsuudessa. Siskot viihtyivät aika paljon kavereidensa kanssa ja vanhempani tekivät paljon töitä, tekevät tosin nytkin. Viihdyin aika paljon yksistäni, taitaa johtua horoskooppimerkistäni - kauris kun olen :) Muutaman vuoden vanhempi sisko on leijona eli luonteeltaan tulinen ja toinen sisko on viileähkö vesimies. Riidat kyllä heidän kanssaan muistan ja riitelemme leijona-siskoni kanssa vieläkin kuin mitkäkin murrosikäiset. Itken usein riitojemme aikana.
Vanhempani auttavat minua kyllä rahallisesti kun asun omillani, kiitos heille siitä. Ilman heitä en olisi päässyt muuttamaan omaan asuntooni. He siis auttavat minua ruokarahalla kuun viimeisinä viikkoina, kun omat rahat alkavat huveta. Mutta tässä tuleekin yksi mutta... En tiedä luokitellaanko tätä sisarkateudeksi, mutta tuntuu, että näin aikuisiälläkin äiti kunnioittaa enemmän näitä kahta siskoa kuin minua. Vanhimmalla siskolla on jo perhe ja oma talo ja myös tällä siskollani on mies talo. Ja mitäs minulla - pelkkä vuokra-asunto ja miehestä ei tietoakaan. Raha ja merkkituotteet eli status ovat myös siskoilleni ja äidilleni tärkeitä; viime viikolla riidellessämme äitini tokaisi, että hän luuli, että yksinäinen ihminen jo pärjäisi omillaan, mutta olisihan se kiva, että viimeinenkin sisarus pääsisi joskus naimisiin niin pääsisi tästä rahan antamisesta eroon... Riitelimme toisena päivänä leijona-siskoni kanssa siitä, koska hän ei voinut hyväksyä minun mielipidettä erääseen asiaan ja hän viskasi takkini ja kenkäni vesisateeseen ja tokaisi, että sinähän voit sitten kävellä kotiin. Kävelin vesisateessa 10 kilometriä kotiin - autoa minulla ei ole ja busseja ei niillä halmeilla kulje.
Jos minulla oli teini-iässä tai tälläkin iällä on murheita, siskoni ja äitini eivät ole koskaan kysyneet, mikä minulla on hätänä. Olin usein yksinäni omassa huoneessani. Meinasin mennä juttelemaan terveyskeskuspsykologille, mutta äitini kielsi sen. Koska "perhehän pitää yhtä"... En muista, koska viimeksi ÄITI olisi halannut minua tai kertonut ikävöivänsä minua. Tunteiden näyttäminen on ollut vaikeaa meidän perheessä. Se sattuu oikeasti - ja lujaa. Näin aikuisiällä olen alkanut arvostaa minua välittäviä ihmisiä, mutta onko se hurjaa sanoa, että en välitä vanhemmistani enkä siskoistani? Olen tutustunut kaverini äitiin, joka tunnetaan kaveripiirissäni muumimammana - hänen kanssaan on niin helppo jutella kaikesta. Hän ei tuominnut aborttiani niin kuin äitini teki eikä tuominnut minun seurustelusuhteita tai eroja. Äitini tokaisi, kun sai jostain kumman syystä aborttini selville, että "olisimme voineet keksiä jonkin muun ratkaisun tähän asiaan!". Mutta hän ei tullut ajatelleeksi sitä, että kehoni ei ollut valmis siihen eikä lapsi ollut minun silloisen poikaystäväni vaan raiskaajan... Raiskauksesta en hänelle tai isälleni koskaan kertonut - enkä tosin poliisillekaan. Silloinen poikaystäväni muuten jätti minut tämän raiskauksen takia ja äitini tokaisi tämän eron (hän oli toinen poikaystäväni elämän aikana, olin silloin 21v) jälkeen, että miehet saisi jo elämässäni riittää. Niin, onhan vanhin siskoni löytänyt miehensä yhden seurustelueron jälkeen ja toinen sisko ensimmäisen seurustelusuhteen kautta. Äitini mielestä minusta aletaan ajattelemaan kaikille jakajana, kun niin paljon baareissakin liikun ja on ollut jo liikaa poikaystäviä elämässäni.
Minusta tuntuu, että olen pelkkä nolla äitini ja siskojeni silmissä! Äitini ei ollut innostunut siitä, kun lähdin kosmetologikouluun lukion jälkeen, mutta kyllä tekemäni hoidot kelpasivat ja kelpaisivat edelleen. He valittavat, että en pidä yhteyttä heihin... mutta täytyisikö minun? Haluan elämääni sellaisia ihmisiä, jotka eivät tuomitse minua joka asiassa. Äitienpäivä oli yhtä helvettiä, kun olimme kokoontuneet yhteen vaikka olimme hetki sitten riidelleet - äiti sanoi ennen juhlia, että en saisi pilata niitä huonolla käytökselläni. Kuulemma puhun kaikille epäystävällisesti ja epäkunnioittavasti ja hän häpeää minua sen takia. Ajattelen sitten asian näin, että parempi, jos emme pidä yhteyttä enää niin tiiviisti.
Mitä mieltä te olette tällaisesta? Tuntuu, että sekoan ihan juuri. Olen ajatellut ottaa terveyskeskuspsykologiin yhteyttä tämän asian tiimoilta. Kertokaa omia kokemuksianne, jos teillä sellaisia on.
Eli olen 23-vuotias nainen ja perheeseeni kuuluu vanhempien lisäksi noin 10 vuotta vanhempi sisko ja muutaman vuoden minua vanhempi oleva sisko. En muista leikkineeni vanhempien tai siskojeni kanssa lapsuudessa. Siskot viihtyivät aika paljon kavereidensa kanssa ja vanhempani tekivät paljon töitä, tekevät tosin nytkin. Viihdyin aika paljon yksistäni, taitaa johtua horoskooppimerkistäni - kauris kun olen :) Muutaman vuoden vanhempi sisko on leijona eli luonteeltaan tulinen ja toinen sisko on viileähkö vesimies. Riidat kyllä heidän kanssaan muistan ja riitelemme leijona-siskoni kanssa vieläkin kuin mitkäkin murrosikäiset. Itken usein riitojemme aikana.
Vanhempani auttavat minua kyllä rahallisesti kun asun omillani, kiitos heille siitä. Ilman heitä en olisi päässyt muuttamaan omaan asuntooni. He siis auttavat minua ruokarahalla kuun viimeisinä viikkoina, kun omat rahat alkavat huveta. Mutta tässä tuleekin yksi mutta... En tiedä luokitellaanko tätä sisarkateudeksi, mutta tuntuu, että näin aikuisiälläkin äiti kunnioittaa enemmän näitä kahta siskoa kuin minua. Vanhimmalla siskolla on jo perhe ja oma talo ja myös tällä siskollani on mies talo. Ja mitäs minulla - pelkkä vuokra-asunto ja miehestä ei tietoakaan. Raha ja merkkituotteet eli status ovat myös siskoilleni ja äidilleni tärkeitä; viime viikolla riidellessämme äitini tokaisi, että hän luuli, että yksinäinen ihminen jo pärjäisi omillaan, mutta olisihan se kiva, että viimeinenkin sisarus pääsisi joskus naimisiin niin pääsisi tästä rahan antamisesta eroon... Riitelimme toisena päivänä leijona-siskoni kanssa siitä, koska hän ei voinut hyväksyä minun mielipidettä erääseen asiaan ja hän viskasi takkini ja kenkäni vesisateeseen ja tokaisi, että sinähän voit sitten kävellä kotiin. Kävelin vesisateessa 10 kilometriä kotiin - autoa minulla ei ole ja busseja ei niillä halmeilla kulje.
Jos minulla oli teini-iässä tai tälläkin iällä on murheita, siskoni ja äitini eivät ole koskaan kysyneet, mikä minulla on hätänä. Olin usein yksinäni omassa huoneessani. Meinasin mennä juttelemaan terveyskeskuspsykologille, mutta äitini kielsi sen. Koska "perhehän pitää yhtä"... En muista, koska viimeksi ÄITI olisi halannut minua tai kertonut ikävöivänsä minua. Tunteiden näyttäminen on ollut vaikeaa meidän perheessä. Se sattuu oikeasti - ja lujaa. Näin aikuisiällä olen alkanut arvostaa minua välittäviä ihmisiä, mutta onko se hurjaa sanoa, että en välitä vanhemmistani enkä siskoistani? Olen tutustunut kaverini äitiin, joka tunnetaan kaveripiirissäni muumimammana - hänen kanssaan on niin helppo jutella kaikesta. Hän ei tuominnut aborttiani niin kuin äitini teki eikä tuominnut minun seurustelusuhteita tai eroja. Äitini tokaisi, kun sai jostain kumman syystä aborttini selville, että "olisimme voineet keksiä jonkin muun ratkaisun tähän asiaan!". Mutta hän ei tullut ajatelleeksi sitä, että kehoni ei ollut valmis siihen eikä lapsi ollut minun silloisen poikaystäväni vaan raiskaajan... Raiskauksesta en hänelle tai isälleni koskaan kertonut - enkä tosin poliisillekaan. Silloinen poikaystäväni muuten jätti minut tämän raiskauksen takia ja äitini tokaisi tämän eron (hän oli toinen poikaystäväni elämän aikana, olin silloin 21v) jälkeen, että miehet saisi jo elämässäni riittää. Niin, onhan vanhin siskoni löytänyt miehensä yhden seurustelueron jälkeen ja toinen sisko ensimmäisen seurustelusuhteen kautta. Äitini mielestä minusta aletaan ajattelemaan kaikille jakajana, kun niin paljon baareissakin liikun ja on ollut jo liikaa poikaystäviä elämässäni.
Minusta tuntuu, että olen pelkkä nolla äitini ja siskojeni silmissä! Äitini ei ollut innostunut siitä, kun lähdin kosmetologikouluun lukion jälkeen, mutta kyllä tekemäni hoidot kelpasivat ja kelpaisivat edelleen. He valittavat, että en pidä yhteyttä heihin... mutta täytyisikö minun? Haluan elämääni sellaisia ihmisiä, jotka eivät tuomitse minua joka asiassa. Äitienpäivä oli yhtä helvettiä, kun olimme kokoontuneet yhteen vaikka olimme hetki sitten riidelleet - äiti sanoi ennen juhlia, että en saisi pilata niitä huonolla käytökselläni. Kuulemma puhun kaikille epäystävällisesti ja epäkunnioittavasti ja hän häpeää minua sen takia. Ajattelen sitten asian näin, että parempi, jos emme pidä yhteyttä enää niin tiiviisti.
Mitä mieltä te olette tällaisesta? Tuntuu, että sekoan ihan juuri. Olen ajatellut ottaa terveyskeskuspsykologiin yhteyttä tämän asian tiimoilta. Kertokaa omia kokemuksianne, jos teillä sellaisia on.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Toivon että joku huomaisi tämän keskustelun ja vastaisi tähän rehellisesti.