Ihminen on itseään korjaava organismi?

Jollakulla huumekokeilu voi olla myös fanittamisesta johtuvaa. Otan happoa kun Jimi Hendrixkin otti. Kokeilen pollea kun haluan tietää miltä Kurt Cobainista tuntui kun se otti hepoa. Ihan kuin jotain nähtävyyttä menisi katsomaan. Turismia oman kehon reaktioon johonkin nähdäkseen sen mitä joku idoli näki.. En löydä sanoja..

Kiitos kommenteista.
Eli noiden pohjalta voisi päätyä siihen, että meidän tavassa elää puuttuu ns. luonnolliset keinot korjata omaa pahaa oloa - ainakin mitä tulee psyykkiseen kipuun. Yhtään fyysistä kipua väheksymättä - psyykkinen kipu on varmaan kuitenkin yleisempää ja kuuluu meidän kaikkien ihmisten elämään, koska elämä ei ole ilman rosoisuuksia hallittavissa. Joku läheinen saattaa ihan yllättäen kuolla. Vanhemmalla voi olla päihdeongelma ja sen ilmenemismuodot käytöksessä satuttaa koko perhettä.
Yksi ongelma tässä maailmanmenossa nähdäkseni on se, että tällä nopealla tuottavuustemmolla ei ole tilaa ja aikaa psyykkisen kivun käsittelemiseen. Olon pitäisi helpottaa heti, vähintäänkin kohtuullisen pian, jotta olet taas mukana menossa - koulussa, työssä, jne. Ja tässä on kyllä tapahtunut muutos ihan muutaman vuosikymmenen sisällä. Esimerkki:
Veljeni kuoli vuonna 1985. Muistan vieläkin, miten kirkkoherranvirastossa vuosikymmeniä työtä tehnyt pappi sanoi vanhemmilleni, että hänen kokemuksensa mukaan viiden vuoden kuluttua suru alkaa helpottaa. No, helpottihan se tavallaan, uutta elämää tuli pikku hiljaa tilalle. Veljeäni muistellessa alkoi tulla enenevissä määrin tilalle se tunne, että oli ilo saada tutustua siihen ihmiseen, sen sijaan, että ensimmäisenä päälle olisi puskenut menettämisen tuska (kuten alkuun). Suru teki työtään meissä kaikissa.
Vastikään luin jostain, että nykyään joidenkin lääketieteellisten ohjeistusten myötä suruun on syytä määrätä lääkettä, mikäli surevan toimintakyky ei ole palautunut kahdessa viikossa. Eli se mihin 30 vuotta sitten annettiin aikaa 5 vuotta, on nykyään kaksi viikkoa - hiukan äärimmäisesti ilmaistuna. Tuskin nykyäänkään tietenkään oletetaan, että suru olisi käsitelty 2 viikossa, mutta sen hallintaan olisi syytä siis saada lääkettä, mikäli toimintakyky kärsii. Minusta tuo on kohtuutonta.
Tunteet on niitä, jotka korjaa meitä ja viestittää meille asioita. Suru läpielettynä korjaa ja jopa vahvistaa. Ahdistus kertoo siitä, että olosuhteissa on jotain vikaa ja niitä pitäisi korjata. Samoin elämyshakuisuus kertoo siitä, että elämä ei ole nyt tarpeeksi mielekästä ja jotain lisäaktiviteettia tarvittaisiin. Näin minä tunteet koen. Päihteet ja lääkkeet on ns. pikakorjaajia, muttei niillä saada pysyvää helpotusta, elleivät ne sitten laajenna maailmankatsomusta niin, että saatu viisaus on sovellettavissa arkielämään ja elämän mielekkäämmäksi tekemiseen. Alkuperäiskansat ovat käsittääkseni käyttäneet "tajunnanlaajentamisjuttujaan" juurikin siihen, ei se ole ollut mitään ns. viihdekäyttöä.
Eli, yksi päätelmä tässä kohdin - meillä ei ole enää tässä maailmanmenossa tilaa sille, joka luonnostaan korjaisi meidät. Eli omien tunteittemme läpikäymiseen.

Päihteitä olisi hyvä katsoa vielä enemmän sosiologisesta kuin psykologisesta näkökulmasta. Tai sosiologiahan on sovellettua psykologiaa, mutta ehkä jonkin verran sosiaalisuudesta ja aivokemiasta, serotoniinista, dopamiinista ja jossain määrin (nor)adrenaliinista.

Minä join ennen melko paljon alkoholia liki joka viikonloppu. Nykyisin en lainkaan, koska tulee aina liian humalaan ja krapulat paheni vuosi vuodelta. Alkoholin lopettamisesta seurasi käytännössä erakoituminen, sosiaalinen eristäytyminen. Suomalaisessa alkoholikulttuurissa tuntuu olevan vallalla tapa, että ihmiset uskaltavat ottaa ilon irti ja sekoilla viikonloppuna, humalan piikkiin voi laittaa melkoisen määrän sekoilua, voidaan juhlia rankastikin, vaikka joka kerta pää pöntössä oksentaen ja välillä rähjäten ja välillä itkien. Jos viikolla on selvänä ja ei tule töihin humalassa tai krapulassa, niin ei ole juurikaan kattoa ainakaan miehillä, miten hutikassa on vaikka joka viikonloppu.

Ja sosiaaliset suhteet juomalla vahvistuvat myös juomisajan ulkopuolella. Jos taas ei juo lainkaan, sosiaaliset suhteet käytännössä kaikkoaa. Ja jos et juo, etkä tunne juuri muita ihmisiä kuin jatkuvasti pään täyteen vetäjiä, et siedä humalaisia selvin päin ja et selvin päin myöskään oikein osaa tutustua kehenkään, et edes halua puhua kellekään tai katsoa ketään silmiin ulkona 0,5 sekuntia pidempään, niin seurauksena on erakoituminen. Huomataan, että alkoholin perimmäinen tarkoitus on jopa rankassa humalajuomisessa enemmän siinä sosiaalisessa aspektissa kaikesta huolimatta.

Kannabista on myös käytetty, on ollut valtavat määrät kotona. Viihdekäytössä se saattaa olla hyvinkin svengaavaa, mutta kun alkaa "lääkitsemään" psyykettään sillä ja polttamaan sitä päivittäin, niin siitä ei kummoista pilveä tule, vaan pikemminkin "normaali" olo. Siinä on se hyvä puoli, että se saa erakon tylsyydenkin tuntumaan siedettävältä olotilalta. Voi istua koko päivän sohvalla ja tylsyyttä ei varsinaisesti tunne. Eikä vain päivän, vaan viikon, kuukauden, vuoden... vaikka loppuiän. Se vie tekemisen tarpeen pois ja kääntää ajatukset ulkomaailmasta sisäänpäin. Vaikka ulkopuolisen katsojan silmissä vaikuttaisi zombielta, pään sisällä assosiaatiot vilisee vimmatusti. Tavallaan sen sijaan, että eläisi tässä maailmassa, koko eläminen siirtyy korvien väliin, ulkomaailmalta ei oikeastaan muuta halua kuin elokuvia, musiikkia ja ruokaa. Pään sisällä olevien ajatuksien jatkuva yhdistely saattaa pitkässä juoksussa johtaa eräänlaisiin harhaluuloihin ja hyvin vinoutuneeseen käsitykseen maailmasta, johon kuitenkin uskoo melko vankkumattomasti. Onhan sen itse "aukottomasti" järkeillyt ja "oivaltanut".

Vaikka kannabiksesta on helppo päästä ja mitään akuuttia vaaraa ei ole, päätin lopettaa senkin, se vain jotenkin tuntui kuin astuisi koneeseen, jossa nukutaan puolinaista päiväunta pönttö sumussa outojen ajatusten kanssa ja siinä unessa ollaan vaikka loppuikä.

Methamfetamiinia on pari kertaa kokeillut imaista sieraimeen, sen fiilikset muistuttaa hyvää viinan nousuhumalaa, paitsi että motoriikka ei heikkene, se paranee. Voima ja nopeus kasvaa. Ei ahdista, ei kolota mitään paikkaa, ei hengästytä, ei väsytä, ei ole heikko itsetunto, itse asiassa on hyvin vireä ja voimakas ja suorastaan luodinkestävä olo, ja tuntuu että voi tehdä mitä vain, vaikka väistää niitä luoteja, järki leikkaa kuin partaveitsi, pystyy puhumaan 300 sanaa minuutissa ja ajattelemaan sen kaiken jne. Sen ymmärsin jättää pariin kertaan, sillä siitä seuraa kovempi fyysinen ja henkinen krapula kuin alkoholista ja voi todella kertakäytönkin jälkeen tuntea, miten se kuluttaa ruumiin ja aivot loppuun todella kuumalla liekillä. Ihmettelen suuresti, miten jotkut pystyvät sillä valvottamaan itseään päivätolkulla, tai pikemminkin että miten selviävät sen jälkeen.

Nykyisin itsekin pyrkii luonnollisempaan tapaan ilman enempiä päihteitä, toki teessä on kofeiinia ja punaviiniä voi ottaa pari lasia aterialla enkä nyt jointin savuistakaan varmaan kieltäytyisi jos tarjotaan. Mutta luonnon näkemisellä on todistettu positiivinen psykologinen vaikutus, huomattu jopa vangeilla, jotka näkevät ikkunasta luontoa. Metsässä kulkiessa tulee hyvin rauhallinen olo. Ruokavalion olen pyrkinyt pitämään sekä mielen että ruumiin terveyttä tukevana, vitamiinit ja omega 3:et, lähes kokonaan kasvisruokaa ja prosessoidut moskat myös liki kokonaan pois jne. Olo tulee hiljalleen kokonaisvaltaisesti paremmaksi, vaikka mitään yksittäisiä suuria säväreitä ei mistään saakaan, paitsi pikkuisen ehkä saunomisesta. :)

Tosiaan, tuo sosiologinen näkökulma on hyvä. Ja toimii tosiaan alkoholin suhteen, toimii myös tämän nykyisen kannabiskeskustelun suhteen ("kannabis on hyvästä, jne jne).
Niin alkoholin kuin muidenkin päihteiden suhteen pätee mielestäni se ongelma, että oma hyvä olo tavallaan ulkoistetaan. Hyvän olon ja tyydytyksen odotetaan tulevan itsen ulkopuolelta. Ja tokikin on niin, että harva meistä on niin itseriittoinen, että vain itsekseen riittää itselleen mielekkään elämän luomiseen - onko kukaan? Vaan onko sitten ongelma sosiologisesti tarkasteltuna nykyään siinä, että ihmisten kohtaaminen ja vuorovaikutus jää jotenkin vaillinnaiseksi? Yhteisöllisyydestä puhutaan paljon ja toisinaan hehkutus menee aivan överiksi. Vaan onko siinä kuitenkin omanlaisensa viisaus siinä mielessä, että osana yhteisöä ihminen voi kokea olevansa arvokas ja merkityksellinen omana itsenään, löytää oman paikkansa vuorovaikutuksessa? Jos vuorovaikutus rajoittuu ravintolaan - olet osa sitä juodessasi. Jos työelämään - olet osa sitä tehdessäsi töitä. Jne jne. Vaan "jonkin osana olemisen kokemuksen" pitäisi kattaa ihmisen koko elämä, jotta tuntisi mielekkyyttä, näin uskoisin. Jonkin osana olemisen kokemus on jotenkin pirstaloitunut ja määritetty tietynlaisilla merkityksillä - kuten koulussa arvosanoilla. Missä on se kohta, jossa ihminen voi kokea riittävänsä ihan omana itsenään...siinäkö, kun sen methamfetamiinin käytön yhdessä kokee illuusion omasta voittamattomuudesta ja supervoimista suhteessa muihin?
No, jumalaton määrä kysymyksiä. Ja omassa päässä tämä nyt laajenee jo pian hengelliseenkin suuntaan. Jollain tavalla koen epäterveeksi senkin, että hengellisyyskin on jotenkin demonisoitu, vaikka sen myötä ihminen todellakin voi kokea olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta merkittävänä yksilönä. Ikävä kyllä ihmisyyden luonteeseen tuntuu kuuluvan kilpailu ja niinpä hengellisyydessäkin toisinaan jollain tavalla kilvoitellaan siitä, että kuka näkeekään eniten enkeleitä, auroja ja vaikka mitä. Toki on hienoa, jos joku näin kokee. Mutta se ei suinkaan ole kaiken pointti.
Olisi hienoa, jos me ihmiset saataisiin vain rauhassa elää ja kasvaa omana itsenämme tässä maailmassa. Riittävinä. Omanlaisinamme. Luonto voi kai viestittää sellaista ihmiselle, rauhaa ja täydellisyyttä sellaisena kuin se on, vaikkakin joku puu kasvaa vinoon, jossain kukassa on vähemmän terälehtiä kuin toisessa. Ne kaikki silti kuuluvat siihen suureen kuvioon. Siitä me ihmiset on jotenkin leikattu itsemme irti. Ja voidaan pahoin.
Mietin tuossa elämäni suurimpia "säväreitä". Viime talvelta on yksi, kun poikani kanssa hiihdettiin illalla kuutamossa pitkin järven jäätä, rintarinnan luisteluhiihtoa hiljaisuudessa. Vauhti oli MIELETÖN. Tuntui siltä, etten koskaan ole liikkunut edes autolla niin lujaa :) Tai toinen kerta auringon paisteessa uudessa lumessa, kun hän sanoi minulle, että "kato äiti, ihanku tossa hangessa olisi timantteja". Ja joo, olin kyllä ihaillut lunta koko hiihtoretkemme ajan, mutta kun aloin katsoa tuhansia ja tuhansia valosäihkeitä timantteina, niin todellakin ne näytti niiltä! Oli jotenkin käsittämättömän kiitollinen olo siellä joukossa mennessä - maailma on ihmeellinen.
Ja vielä, jos oikein mielettömiä säväreitä haluaa, niin vanha kunnon rakastelu :) Ei kai parempaa voi olla.
No, alanpa kuulostaa joltain arkielämän apostolilta :D Vaan näitä nyt tuli mieleen, kun yritän suhteuttaa päihteiden vaikutuksia vs. niinsanottu reaalielämä. Onko ne kuitenkin pääsääntöisesti paikkaamassa vain sitä tyhjyydentunnetta, joka syntyy normitietoisuutta kohtaan, kun elämäntilanne ei ole tyydyttävä? Ja kenen vastuulla on tehdä omasta elämästä mielekäs..?
Ihania sauna- ja muitakin hetkiä sulle nimimerkki raitistuneempi :)

Ja vielä, välillä tuntuu siltä, että me ihmiset ollaan nykyään kuin lauma kärsimättömiä Pavlovin koiria, joille palkkion pitää tulla mahdollisimman nopeasti ja takuuvarmasti. Ei ole tilaa, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä sille, että ottaisi vastaan elämän ihmeitä silloin kun elämä niitä sattuu suomaan. Ja itsekin kuulun samaisiin koiriin, ikävä kyllä. Vaan pitää vain yrittää tehdä valintoja, jotka tukee jotain toisenlaista elämisen kokemisen mallia. Se on omalla vastuullani kuitenkin.

Nähdä ihmistä yksinäistä silmänkantamattomiin...

:) Psilosybiiniä tai ei, niin mun mielestäni sä olet sitten löytänyt kuitenkin sen, mistä elämässä on kysymys - eikö meidän kaikkien ole loppuviimeksi tarkoitus auttaa toisiamme?
Itse en pidä itseäni enkelinä, omalla tavallani henkisenä ihmisenä kyllä (aika laajasti koskien luontoa ja sitten myös kaikkea muuta olemassaoloon liittyvää, näkyvää ja vähemmän näkyvää). Jossain kohdin mulle alkoi tulla sellaisia ajatuksia, että todellakin haluaisin auttaa muita. Erilaisissa tilanteissa pömpähti mieleen joku juttu - esimerkiksi, että olisin halunnut yli 90-vuotiaan isoäitini ottaa hoitaakseni omassa kodissani, sen sijaan, että joutui laitokseen. Jännää (vaiko surullista) oli huomata se, että vaikka mulla oli puhtaasti hyvät tarkoitusperät, niin koin syyllisyyttä. Että josko mulla taustalla onkin jokin itsekäs hyötymistarkoitus vaan, mitä sukulaisetkin sanoo, jne. Ja sitten oli aika ilmeistä, että käytännössä asian järjestäminen olisi kuitenkin ollut todella hankalaa, koska mun pitää käydä töissä.
Myös lapseni olisin halunnut kasvattaa pidemmän ajan kotona, vaan taas oli mentävä töihin, jotta saa elantoa ja pärjätään. Ja vaikka tuossa aiemmin kirjoitin siitä, että jokainen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, niin on totta sekin, että omien arvojensa mukaisesti eläminen on tässä nykyisessä järjestelmässä tehty ihan hemmetin vaikeaksi. Lapset ja vanhukset isoihin laitoksiin, mummelia kun alkaa oman pienen kopin seinät ahdistaa ja sukulaiset käy kun käy, niin nappia naamaan vaan, jotta rauhottuu ahdistuksissaan....aika karseata menoa.
Eli, munsta toi sun auttamisoivallus on juurikin oikea ja mä uskon, että perimmäisesti meillä ihmisillä on hyvä tarkoitus toisiamme kohtaan. Jotenkin niitä väyliä toimia niin, on vaan hemputan vaikea välillä löytää. Toivottavasti sulle löytyy omasi <3

Pääasia että aidosti pyrkii kuulemaan sen mitä ihmiset todella sanovat. Joistakin (monestakin) tuntuu että hukkuvat kuvainnollisesti paskaan ja kukaan ei tajua tai halua ymmärtää mistä kenkä puristaa. Jeesaa sitten jos jotenkin voi. Yhdellä rohkaisevalla sanalla tai pienellä keskustelutuokiolla voi olla kauaskantoiset positiiviset seuraukset. Sen takia ihmiset menee psykiatrille, että joku selvemmin ajattele kuuntelisi heitä hetken ja sanoisi siihen jotain. Joissakin kulttuureissa shamaani ottaa psykedeeliä jotta ymmärtää ihmisen ongelman. Joskus taas potilas ottaa. Tärkeintä on kuitenkin yhteys. Yhteyden katoaminen on psykoosin siemen.