Auttakaa nyt epätoivoista äitiä. Lapseni on minulle erittäin rakas, mutta välillä taas ihan sietämätön. On kyllä pahimmassa uhmaiässäkin (2,5v). Ongelma on, etten saa kontaktia häneen pahimmassa raivokohtauksessa. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, ettenkö olisi tietoinen että vahvaluonteisella lapsella olisi tällaisia vaiheita... Olen lukenut paljon kasvatusoppaita.
Lapseni on aina vauvasta asti ollut herkästi hermostuva. Tuntui ettei vauvalla ollut muuta kuin on-off-nappi. Itku alkoi heti kovalla äänellä ja näytti kuin olisi hätää kärsimässä... Mitään ei kuitenkaan ollut, mahakipuja kyllä jonkin verran. Yöt nukkui levottomasti ja heräili vähänväliä.
Nykyään vastustaa kaikkea, ei halua ulos, ei vaatteita vaihtaa, pestä hampaita, siirtymätilanteet ovat hyvin vaikeita tai ainakin hitaita. Jos ulkonakin liikumme, tuntuu että jää omaan haavemaailmaansa eikä kulje nätisti perässä... Menee esim. keskellä pihaa kyykkyyn ja jää katselemaan ilkikurinen hymy naamalla kun käsken että tules nyt. Ei voi johtua siitä, ettemmekö ole etukäteen sanoneet, minne menemme... Sanon etukäteen joka kerta, silti toi liikkuminen on ihan ultimaalisen vaikeaa. Se raivostuttaa minua, kun joutuu joka kerta odottamaan ja hoputtamaan toista kun itse ei omin avuin tule!
Sitten noin pahimmat raivarit... En ole eläissäni kuullut niin kauheaa ääntä, mitä lapseni päästää. Se on jotain niin hirveää, että tuntuu että päivä menee pilalle vain sitä puolikin tuntia kuunnellessaan. Se pureutuu jonnekin luihin ja ytimiin ja tulee tunne että haluaisin juosta äkkiä pois paikalta ja paiskoa oven kiinni. Silti siinä samalla pitäisi olla ymmärtäväinen ja suht järjissään pysyvä. Niinhän minä olenkin, yritän ottaa syliin ja puhella rauhoittavasti, mutta lapsi käyttäytyy kuin sähköiskun saanut, ei kuuntele puhetta, eikä reagoi mihinkään mitä teen. Ihankuin lapsi ei halua siitä pahasta mielestä pois, itkee, itkee vain eikä halua apua. Samalla itseäni ahdistaa ihan kauheasti kuunnella sitä itkua joka kuulostaa kuin lapsella olisi ihan kauheat 'kuoleman'tuskat tai jotain.. Ja mietin että olen todella epäonnistunut äitinä.
Sitten vastaavasti todella aurinkoinen, luova ja tavallista älykkäämpi lapsi jolla ihan mahtava huumorintaju. Mutta en ymmärrä miten voi ollakin sitten niin kahtiajakoinen lapsi, niin ihana mutta toisaalta ihan kamala. Osaa hangotella tosi kovastikin vastaan, vaikka samoja asioita tehdään jokapäivä. Minusta haluaa aina leikkikaveria, joskus ei jaksa tai ei ole aikaa aina olla hänen leikkikaverinaan, siitäkin tunnen syyllisyyttä... Käymme kerhossa ainakin 3x viikossa että näkee muita samanikäisiä lapsia. Lapsi on esikoinen, joten voi olla että olen niin kokematon tällaisissa asioissa, mutta tuntui että lapsi veti minut maanpinnalle heti syntyessään...
Lapseni on aina vauvasta asti ollut herkästi hermostuva. Tuntui ettei vauvalla ollut muuta kuin on-off-nappi. Itku alkoi heti kovalla äänellä ja näytti kuin olisi hätää kärsimässä... Mitään ei kuitenkaan ollut, mahakipuja kyllä jonkin verran. Yöt nukkui levottomasti ja heräili vähänväliä.
Nykyään vastustaa kaikkea, ei halua ulos, ei vaatteita vaihtaa, pestä hampaita, siirtymätilanteet ovat hyvin vaikeita tai ainakin hitaita. Jos ulkonakin liikumme, tuntuu että jää omaan haavemaailmaansa eikä kulje nätisti perässä... Menee esim. keskellä pihaa kyykkyyn ja jää katselemaan ilkikurinen hymy naamalla kun käsken että tules nyt. Ei voi johtua siitä, ettemmekö ole etukäteen sanoneet, minne menemme... Sanon etukäteen joka kerta, silti toi liikkuminen on ihan ultimaalisen vaikeaa. Se raivostuttaa minua, kun joutuu joka kerta odottamaan ja hoputtamaan toista kun itse ei omin avuin tule!
Sitten noin pahimmat raivarit... En ole eläissäni kuullut niin kauheaa ääntä, mitä lapseni päästää. Se on jotain niin hirveää, että tuntuu että päivä menee pilalle vain sitä puolikin tuntia kuunnellessaan. Se pureutuu jonnekin luihin ja ytimiin ja tulee tunne että haluaisin juosta äkkiä pois paikalta ja paiskoa oven kiinni. Silti siinä samalla pitäisi olla ymmärtäväinen ja suht järjissään pysyvä. Niinhän minä olenkin, yritän ottaa syliin ja puhella rauhoittavasti, mutta lapsi käyttäytyy kuin sähköiskun saanut, ei kuuntele puhetta, eikä reagoi mihinkään mitä teen. Ihankuin lapsi ei halua siitä pahasta mielestä pois, itkee, itkee vain eikä halua apua. Samalla itseäni ahdistaa ihan kauheasti kuunnella sitä itkua joka kuulostaa kuin lapsella olisi ihan kauheat 'kuoleman'tuskat tai jotain.. Ja mietin että olen todella epäonnistunut äitinä.
Sitten vastaavasti todella aurinkoinen, luova ja tavallista älykkäämpi lapsi jolla ihan mahtava huumorintaju. Mutta en ymmärrä miten voi ollakin sitten niin kahtiajakoinen lapsi, niin ihana mutta toisaalta ihan kamala. Osaa hangotella tosi kovastikin vastaan, vaikka samoja asioita tehdään jokapäivä. Minusta haluaa aina leikkikaveria, joskus ei jaksa tai ei ole aikaa aina olla hänen leikkikaverinaan, siitäkin tunnen syyllisyyttä... Käymme kerhossa ainakin 3x viikossa että näkee muita samanikäisiä lapsia. Lapsi on esikoinen, joten voi olla että olen niin kokematon tällaisissa asioissa, mutta tuntui että lapsi veti minut maanpinnalle heti syntyessään...
Vastaukset 2
Vanhimmat
malliin. Lapsi uskaltaa kiukutella sinulle, koska pitää sinua tarkeänä ihmisenä ja testaa rajojaan. Ei auta, kuin jaksaa. Itsellä myös eka lapsi oli hullu raivoaja ja rauhottui joskus 4 vuotiaana ja toinen lapsi taas lauhkea, kuin lammas ja tämä kolmas näyttää taas raivohullu.
Kuullostaa ihan normaalille. Kyllähän tuon ikäset jää vielä ihmettelemään kaikkea ja toisaaltaa myös ilkikurinen virnistys kuuluu asiaan. Anna raivareiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pysy ite vaan rauhallisena lapsen lähettyvillä ja kerro vaikka lapselle, että voi heti tulla sinun luo hakemaan läheisyyttä, kun haluaa.
Ite olen ainakin huomannut, että lapsi joskus oikeen hakee reaktiota. Eli ennen kaikkea pysy rahallisena ja johdonmukaisena joka tilanteessa. Sinun hermostuminen vain helposti yllyttää lasta.