Olen yli 40-vuotias mies ja yksin. Töiden puolesta olen tekemisissä monen ihmisen kanssa, mutta yksinäinen olen silti. On minulla pieni suku ja joitain tuttuja, mutta vain pari lähintä sukulaista tietää syntymäpäiväni. Enkä minä tiedä oikeastaan muiden kuin noiden sukulaisten. Muutenkaan ei ole ihmisiä, joiden kanssa olisin säännöllisesti tekemisissä. Eikä vaimoa eikä naisystävää - ei ole koskaan ollutkaan.
Jotenkin syrjäydyin jo lapsena. Ihan varhaislapsuudessa, ennen kouluvuosia, olin kyllä muiden lasten mukana rivitalon pihalla. Ja sitten uudella kotipaikkakunnalla kerrostalossa leikittiin yhdessä ja synttäreilläkin käytiin puolin ja toisin. Mutta koulussa minä jäin syrjään aika pian. Muistan joitain, joiden kanssa juttelin ja taisin leikkiäkin ensimmäisen vuoden aikana välitunneilla, mutta se taisi olla toisella luokalla, kun kaikki luokan pojat muodostivat "tankin", joka kulki yhtenä leveänä rivinä koulun pihassa, mutta minä jotenkin jäin sen ulkopuolelle - muistan vielä sen ulkopuolisuuden tunteen. Eikä kukaan muutenkaan pyytänyt mukaan mihinkään tai alkanut, jos minä joskus jotain ehdotin. Kolmannelle luokalle tultaessa olin välitunnit aika lailla yksin, ja niin se jatkui. Eikä minulla ollut kavereita koulun jälkeenkään. Päinvastoin, minua kiusattiin ja nimiteltiin. Kai siihen osin vaikutti se, että olin ylipainoinen enkä pärjännyt liikunnassa hyvin eikä perheelläni ollut kovin paljon rahaa, mikä taisi näkyä vaatetuksestanikin.
Kouluvuoteni olivat hyvin yksinäisiä. Yksinäisyydestäni tuli ase, jota vanhempani saattoivat käyttää, jos en käyttäytynyt heidän mielestään sopivalla tavalla: "Ei ihme, että olet aina yksin, kun olet tuollainen." Kun pikkuveljeni aloitti koulunkäynnin, tieto kiusaamisestani kantautui kotiini: veljeni kertomat pilkkanimet, joita minusta käytettiin koulun pihalla, tulivat käyttöön myös lapsuudenkodissani. Opin peittämään pahan oloni, kun minua kiusattiin myös kotona, joskus muidenkin kuin perheenjäsenten kuullen. Useasti lähdin ulos ja tien toisella puolella alkavaan metsään. Kävelin kauas, missä ei ollut ihmisiä, ja siellä minä useasti itkin yksinäisyyttäni ja pahaa mieltäni. Metsä on minulle yhä tärkeä paikka - siellä voi olla aidosti yksin eikä tarvitse ahdistua siitä, että ympärillä olisi ihmisiä, joihin ei saa mitään kontaktia tai jotka pilkkaisivat.
Lukion kävin varhaislapsuusvuosieni paikkakunnalla, koska perheeni muutti takaisin. Yritin kyllä saada ystäviä, mutta kai se näkyi heti päältä, että minua voi ja pitää nimitellä ja kiusata. Kiusaaminen siis jatkui, mutta pilkkanimet olivat uusia. Jonkinlaista ajoittaista hyväksyntää sain, koska pärjäsin joissain aineissa hyvin ja minulta haluttiin apua - tai siis kotitehtäviin vastaukset.
Mutta yksin olin lukiovuodetkin, minkä perheeni pani merkille ja puki aika ajoin sanoiksi. Ei niitä kavereita ollut tarttunut rippikoulustakaan enkä harrastanut tv:n katselun enkä kirjastokirjojen lukemisen ohella oikeastaan mitään, kun perheellä ei ollut pahemmin rahaa. Olin yksin. Armeijaan menin vapaaehtoisena, eikä sielläkään mitään kaverisuhteita syntynyt.
Opiskeluvuodet sujuivat nekin yksinäisissä merkeissä. Iltamenoja kokeilin silloin tällöin, mutta kukaan ei oikein tuntunut kiinnostuvan. Joitain puolituttuja minulla korkeintaan oli. Jos piti joskus tehdä paritöitä, olin se kolmas pyörä niin kuin niin usein kouluvuosinakin olin ollut. En yhtään tykännyt, jos luentojen välissä oli taukoja, sillä ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut puhua - odotin vain, että aika kuluisi ja luennoitsija jatkaisi.
Työt aloitin aika suuressa työpaikassa. Yritin ystävystyä joidenkin työkavereiden kanssa ja vuosien varrella kutsuin heitä ja joitain muita saman alan kollegoita ja eräitä mukavilta tuntuneita opiskelukavereita kylään - joko yksistään tai pariskuntina tai vähän suurempiin illanviettoihin. Yleensä kaikki kutsutut tulivatkin ja jotkut kutsuttivat jälkeenpäin itseään uudestaan, mutta lopulta kyllästyin, kun kukaan ei selvästikään halunnut kutsua minua kotiinsa vieraakseen.
Ja työpaikallakin sain aika ajoin kohdata alentavaa kohtelua verrattuna muihin, joilla oli periaatteessa sama tehtävä, ja samoin sitä, että jäin tärkeiden piirien ulkopuolelle.
Muutama vuosi sitten muutin ja vaihdoin työpaikkaa, mutta uudella paikkakunnallakin, joka on varsin pieni, olen jäänyt yksin. Minulta on kyllä kadulla tavatessa udeltu yksityisasioitani ja perhesuhteitani, mutta kukaan ei ole kutsunut kylään enkä minä ole viitsinyt aloittaa yksipuolisten tarjoilujen sarjaa, jota olen jo aiemmin kokeillut.
Kun ollut yksin, on vaikea olla sosiaalinen, vaikka töiden takia joutuisikin olemaan säännöllisesti ihmisiin yhteydessä. Tuntuu myös, että lapsiperheitä ja pariskuntia ei kiinnosta olla tekemisissä yksinäisen ihmisen kanssa. En yhtään tajua, miten ystäviksi tullaan. Olen auttanut monia työpaikoillani ja olen yrittänyt olla sekaantumatta juorukerhoihin ja kuppikuntiin, mutta jotain teen väärin tai jotain minulta puuttuu. Kunpa ymmärtäisin, mitä.
Jotenkin syrjäydyin jo lapsena. Ihan varhaislapsuudessa, ennen kouluvuosia, olin kyllä muiden lasten mukana rivitalon pihalla. Ja sitten uudella kotipaikkakunnalla kerrostalossa leikittiin yhdessä ja synttäreilläkin käytiin puolin ja toisin. Mutta koulussa minä jäin syrjään aika pian. Muistan joitain, joiden kanssa juttelin ja taisin leikkiäkin ensimmäisen vuoden aikana välitunneilla, mutta se taisi olla toisella luokalla, kun kaikki luokan pojat muodostivat "tankin", joka kulki yhtenä leveänä rivinä koulun pihassa, mutta minä jotenkin jäin sen ulkopuolelle - muistan vielä sen ulkopuolisuuden tunteen. Eikä kukaan muutenkaan pyytänyt mukaan mihinkään tai alkanut, jos minä joskus jotain ehdotin. Kolmannelle luokalle tultaessa olin välitunnit aika lailla yksin, ja niin se jatkui. Eikä minulla ollut kavereita koulun jälkeenkään. Päinvastoin, minua kiusattiin ja nimiteltiin. Kai siihen osin vaikutti se, että olin ylipainoinen enkä pärjännyt liikunnassa hyvin eikä perheelläni ollut kovin paljon rahaa, mikä taisi näkyä vaatetuksestanikin.
Kouluvuoteni olivat hyvin yksinäisiä. Yksinäisyydestäni tuli ase, jota vanhempani saattoivat käyttää, jos en käyttäytynyt heidän mielestään sopivalla tavalla: "Ei ihme, että olet aina yksin, kun olet tuollainen." Kun pikkuveljeni aloitti koulunkäynnin, tieto kiusaamisestani kantautui kotiini: veljeni kertomat pilkkanimet, joita minusta käytettiin koulun pihalla, tulivat käyttöön myös lapsuudenkodissani. Opin peittämään pahan oloni, kun minua kiusattiin myös kotona, joskus muidenkin kuin perheenjäsenten kuullen. Useasti lähdin ulos ja tien toisella puolella alkavaan metsään. Kävelin kauas, missä ei ollut ihmisiä, ja siellä minä useasti itkin yksinäisyyttäni ja pahaa mieltäni. Metsä on minulle yhä tärkeä paikka - siellä voi olla aidosti yksin eikä tarvitse ahdistua siitä, että ympärillä olisi ihmisiä, joihin ei saa mitään kontaktia tai jotka pilkkaisivat.
Lukion kävin varhaislapsuusvuosieni paikkakunnalla, koska perheeni muutti takaisin. Yritin kyllä saada ystäviä, mutta kai se näkyi heti päältä, että minua voi ja pitää nimitellä ja kiusata. Kiusaaminen siis jatkui, mutta pilkkanimet olivat uusia. Jonkinlaista ajoittaista hyväksyntää sain, koska pärjäsin joissain aineissa hyvin ja minulta haluttiin apua - tai siis kotitehtäviin vastaukset.
Mutta yksin olin lukiovuodetkin, minkä perheeni pani merkille ja puki aika ajoin sanoiksi. Ei niitä kavereita ollut tarttunut rippikoulustakaan enkä harrastanut tv:n katselun enkä kirjastokirjojen lukemisen ohella oikeastaan mitään, kun perheellä ei ollut pahemmin rahaa. Olin yksin. Armeijaan menin vapaaehtoisena, eikä sielläkään mitään kaverisuhteita syntynyt.
Opiskeluvuodet sujuivat nekin yksinäisissä merkeissä. Iltamenoja kokeilin silloin tällöin, mutta kukaan ei oikein tuntunut kiinnostuvan. Joitain puolituttuja minulla korkeintaan oli. Jos piti joskus tehdä paritöitä, olin se kolmas pyörä niin kuin niin usein kouluvuosinakin olin ollut. En yhtään tykännyt, jos luentojen välissä oli taukoja, sillä ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut puhua - odotin vain, että aika kuluisi ja luennoitsija jatkaisi.
Työt aloitin aika suuressa työpaikassa. Yritin ystävystyä joidenkin työkavereiden kanssa ja vuosien varrella kutsuin heitä ja joitain muita saman alan kollegoita ja eräitä mukavilta tuntuneita opiskelukavereita kylään - joko yksistään tai pariskuntina tai vähän suurempiin illanviettoihin. Yleensä kaikki kutsutut tulivatkin ja jotkut kutsuttivat jälkeenpäin itseään uudestaan, mutta lopulta kyllästyin, kun kukaan ei selvästikään halunnut kutsua minua kotiinsa vieraakseen.
Ja työpaikallakin sain aika ajoin kohdata alentavaa kohtelua verrattuna muihin, joilla oli periaatteessa sama tehtävä, ja samoin sitä, että jäin tärkeiden piirien ulkopuolelle.
Muutama vuosi sitten muutin ja vaihdoin työpaikkaa, mutta uudella paikkakunnallakin, joka on varsin pieni, olen jäänyt yksin. Minulta on kyllä kadulla tavatessa udeltu yksityisasioitani ja perhesuhteitani, mutta kukaan ei ole kutsunut kylään enkä minä ole viitsinyt aloittaa yksipuolisten tarjoilujen sarjaa, jota olen jo aiemmin kokeillut.
Kun ollut yksin, on vaikea olla sosiaalinen, vaikka töiden takia joutuisikin olemaan säännöllisesti ihmisiin yhteydessä. Tuntuu myös, että lapsiperheitä ja pariskuntia ei kiinnosta olla tekemisissä yksinäisen ihmisen kanssa. En yhtään tajua, miten ystäviksi tullaan. Olen auttanut monia työpaikoillani ja olen yrittänyt olla sekaantumatta juorukerhoihin ja kuppikuntiin, mutta jotain teen väärin tai jotain minulta puuttuu. Kunpa ymmärtäisin, mitä.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Harmi, kun et ole täältä pääkaupunkiseudulta, olisin voinut ruveta ystäväksi.
Kiitos aidosta ja koskettavasta viestistä. Olet kuvauksen perusteella erittäin fiksu ja miellyttävä ihminen. Ei sinussa ole mitään outoa ja kummallista. Se on nykyään niin, että ihmiset ovat pintapuolisia. Harvoin kutsutaan kylään ja kaupungeissa on tapana jopa syödä ja tapailla jossain ulkona ja baareissa. Jos ei ole sukua ja omaa perhettä, niin aika sosiaalinen pitää olla jos on kaarti ystäviä ympärillä.
Varmaan tuo kiusaaminen ja nimittely on haavoittanut sinua. Yleensä nimittelyllä ei tarkoiteta edes kiusaamista. Jos aletaan kutsua lähimmäistä muulla kuin omalla nimellä, niin tulisi kyllä olla siihen asianomaisen suostumus ja lupa. Myöskään uskonäkö ja kömpelyys ei ole este ystävyydelle ja tämä tunne saattaa olla sinulla itsellä, mutta ei ole totta.
Kun itsetunto haavoittuu, niin saattaa alitajuisesti elein ja viestittää varautuneisuutta: anna olla minun rauhassa, ei osaa olla luonteva ja laittaa jotenkin näkymättömän muurin, että läheisiä suhteita ei pääse syntymään. Saatat olla liian ystävällinen, varautunut, virallinen, ym. Ja kun sinua vaivaa tuo yksinäisyyden tunne, niin se jollakin tavoin heijastuu mielialastasi.
Onko niin, että pitäisi alkaa tykkäämään vain olla yksin ja nauttia itsensä seurasta, niin saattaisi alkaa yllättyä, että alkaa olla jopa kysyntää kaveriporukoihin.
Kiitos kommenteista molemmille. En asu pääkaupunkiseudulla. Pienemmällä paikkakunnalla yksinäinen ihminen pistää silmään, mutta toisaalta metsiä on enemmän, minne paeta ihmisten silmiä, kun siltä tuntuu.
Kai se juuri noin on, että minusta jotenkin huokuu se, etten enää edes osaa olla muiden kanssa. Kuitenkin niinä vuosina, kun väkeä kotiini kutsuin ja siellä kestitin, useimmat tulivat ja ilmeisen mielellään ja useammankin kerran ja jotkut vielä kutsuttivat itsensä uudestaan, kunnes havahduin siihen, että eipä minua kukaan vastavierailulle näemmä halua ja lopetin sen "harrastuksen".
Kyllähän minä viihdyn yksin - niin oli jo lapsena - pakostakin. Mutta en minä haluaisi olla ihan näin yksin kuin olen. En kaipaa iltarientoja joka illaksi enkä edes joka viikoksi, mutta olisiko edes muutama kerta vuodessa liikaa, että joku kutsuisi kotiinsa tai vaikka ravintolaan tai jonnekin? Sekin riittäisi. Edellisessä työpaikassani muodostui porukka, joka taisi käydä kerran kuussa töiden jälkeen jossain uudessa ravintolassa tai sitten vain kantapaikassa syömässä. Mutta minä jäin tietysti sen ulkopuolelle ihan niin kuin silloin kauan sitten lapsena, kun muut pojat kulkivat "tankkina" koulun pihalla.
Aika ajoin kyllä työkaverit ja muutkin puolitutut kertovat minulle peli-illoista tai joistain juhlista tai saunailloista tai ihan siitä, että aikovat kutsua minut kylään, mutta minun kohdallani kaava on aina tämä: joku tulee ja kertoo tämän jossain tilanteessa ja minä sanon jotenkin näin, että "Kiitos, kuulostaa kivalta; tulen mielelläni" ja kysyn ajankohtaa, mutta se ei koskaan ole silloin selvillä, vaan siihen luvataan palata, vaan eipä kukaan tee niin - ei koskaan. Ja olen oppinut, että turha kysellä - ei sitä sopivaa ajankohtaa löydy. Onko muilla tämmöistä? Joskus mietin, olenko joissain illanvietoissa poissaolevanakin jonkinlainen ohjelmanumero - että siellä hekotellaan, että "sekin luuli tänne pääsevänsä".
Ja vielä noista pilkkanimistä: eivät ne todellakaan olleet mitään kutsumanimiä vaan rumia ja halventavia nimityksiä, joilla minua kiusattiin. Joskus tekisi minunkin mieleni kirjautua mukaan sinne koulukaverit-sivustolle vai mikä sen nimi oli, missä olen nähnyt monen luokkatoverini olevan mukana, ja kertoa siellä omat kokemukseni ja ne nimet, joita minusta käytettiin. Vaan mitäpä se hyödyttäisi? Jo lapsena opin, että on parempi kätkeä paha mieli ja paha olo, kun muut näkevät, niin eivätpä pääse kiusaamaan lisää.
Olen minäkin joskus elämässä hävennyt yksinäisyyttäni ja sitä että varovasti udellaan (naapurit), että sinulla ei käy usein vieraita. Syy on, että asun aika ahtaasti: en ole siivousintoilija ja ei minulla ole usein tarjottavaakaan. Koti on linnani ja kyllä se olen minä, joka käyn kylässä ja tapaan tuttuja ja kavereita kodin ovien ulkopuolella. Varmaan tästä monet kärsivät, mutta se saa tässä elämän vaiheessa riittää.
Vaikuttaa että koet kaunaa noita kiusaajia kohtaan. Mielestäni voisit ottaa yhteyttä ja kertoa, että olet kärsinyt ja sinua on satuttanut. Ei kannata alkaa syyttämään ja sättimään - se vain nostaa uudelleen halua syöstä lokaa ja saat vain lisää mielipahaa. Kannattaa kertoa totuus, mutta aikuisen tavalla.
Jospa saat heidät perumaan sanojaan ja menemään itseensä.
Kiitos hyvästä kirjoituksestasi. Se oli lämminhenkinen ja tarina vei mukaansa. Ihan off topic: mitä jos menisit mukaan kirjoittamiskursseille?
Asun isossa kaupungissa ja olen keski-ikäinen sinkku. Minulla on joitakin kavereita. Huomioin sen, että mainitsit usein kotivierailut. Sellainen ei minusta ole kovin yleistä. En usein tee kotivierailuja enkä yleensä kutsu ketään kotiini. Tapaamiset hoidetaan pääasiassa muualla, kuten yhteisissä harrastuksissa, kuntosalilla, kahvilassa jne. Kotivierailu on hyvin intiimi ja ainakin minulla varattu vain pitkäaikaisille ystäville.
Ehkä kannattaisi aloittaa tutustuminen "kevyemmin"? Kun muut menevät töiden jälkeen ulos kaljalle tai muualle, jos vain menisit mukaan? Ainakin jos on isompi porukka. Jos menijöitä on vain kaksi tai ehkä kolme, niin he ehkä haluavat puhua jotakin vain keskenään. Isompaan porukkaan voi minusta aina mennä mukaan. Ole mukana vaikka vain lyhyempi aika, vaihda pari sanaa jonkun kanssa, toiset pari sanaa toisen kanssa, katsele ympärillesi, sitten voit vaikka lähteä kotiin aikaisemmin jos tuntuu siltä, että ei riitä juteltavaa. Näin se yleensä vähitellen kehittyy eteenpäin.
Käytkö missään harrastuksissa? Niissä tapaa ihmisiä. Niistä ei ole helppo saada ystäviä, mutta pääsee olemaan ihmisten seurassa. Sinulle on voinut jäädä koulukiusaamisen takia sellaisia käytösmalleja, että muut eivät osaa tulkita oikein esimerkiksi juttelutyyliäsi tms. Ihmisten seurassa, vaikka vain harrastuksissa, tavanomaiseen tyyliin "oppii" jotenkin automaattisesti.
Vaikutat ystävälliseltä ihmiseltä, toivottavasti muutkin vähitellen ymmärtävät, että sinusta saisi mukavan ystävän.
Ei mies ja tuon ikäinen enää ystäviä saa.
Tämä on karu totuus.
Kiitos, Keissa, keski_iässä ja myös 146778 kommenteista. Kokemusteni perusteella olen valmis uskomaan, että 146778 on täysin oikeassa karuine totuuksineen, mutta haluaisin yrittää vielä - siksihän minä täällä "avauduinkin". Pohdin siis teidän, Keissa ja keski_iässä, hyviä pointteja, jotka saivat minut ajattelemaan mahdollisuuksia ja toimintatapoja. Kiitokset!
Minä olen ollut aina sosiaalinen ja tunnistan sinut ryhmästä. Olet se joka on aina ollut siellä hieman syrjemmällä. Minulla oli aina liikunta 10 ja valitsin joukkueen. Aina jätettiin molemmat kapteenit lihavat viimeisiksi. Mutta, kun jäljellä oli 2 viimeistä lihavaa ja huonoa käytiin niistäkin tiukka vääntö. Joukkueen tappio ei koskaan ollut niiden lihavien vika, vaan voitosta mittelöitiin parhaimpien suoritusten kesken. Sinulla on varmaan jäänyt ymmärtämättä se, että vaikka et ehkä ollut mittelöinnissä, ei kukaan koskaan ollut sinua kohtaan syyttävä. Sellainen joka on oikeasti hyvä jossakin, ei koskaan kiusaa heikompiaan. Sitä ei yksinkertaisesti tarvitse tehdä. Voitto tuntuu hyvältä, ei toisten latistaminen. Sinun kiusaajat ovat olleet keskinkertaisuuksia. Sellaisia, jotka eivät yllä koskaan siihen voittoon. Ainoa tapa on sitten koittaa hämmentää tilannetta ja kiusata jotain sen roolin ottavaa.
Minun mielestä sinun kotona, äidilläsi olisi pitänyt olla keinot estää kaikenlainen kiusaaminen kotona. Rakastavat vanhemmat ovat tukevia ja kannustavia. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lasta pitää kannustaa ja kehua, että pärjää täällä oikeassa maailmassa. Sinulla on käynyt huono tuuri vanhempiesi suhteen. Kaikki lapset ansaitsevat hyvän startin, ja sitä sinä et saanut.
Yksinäisyys ei ole mitenkään paha juttu. Sen voi lopettaa lähes milloin tahansa. Paras tapa on alkaa harrastamaan jotain, mikä kiinnostaa tai sitten jotain missä olet hyvä. Sinulle voisi sopia myös elämänkumppani, jonka kanssa voisit jakaa harrastukset ja elämän. Minun mies on myös sellainen erakko. Ilman minua hän olisi varmaan myös yksinäinen. Hän tapaa töissä paljon ihmisiä, mutta sosiaalinen elämä täyttyy täysin minusta. Hänelle riittää yksi ihminen sosiaaliseksi elämäksi ja hän on täysin tyytyväinen. Hän on myös aina ollut yksinäinen ja omannut vähän kavereita.
Sinun pitää vaan rohkeasti mennä ulos jonnekkin toiselle paikkakunnalle. Laittaa edustusvaatteet päälle ja ottaa muutama drinksu. Sitten tutustut kännissä johonkin, jos olet liian ujo selvinpäin.
"Sinun pitää vaan rohkeasti mennä ulos jonnekkin toiselle paikkakunnalle. Laittaa edustusvaatteet päälle ja ottaa muutama drinksu. Sitten tutustut kännissä johonkin, jos olet liian ujo selvinpäin."
Ymmärrän, että naiset luule että se on noin helppoo, mutta AP:n sosiaaliset ongelmat tuntuvat olevan aika syvälle juurtuneita.
Naiset haluaa sosiaalista statusta ja viihdettä, siiis charmia, mitä kaikesta päätellen AP:lta puuttuu.
No, toivottavasti hän nyt kuitenkin menee "iskemään naisia". Eivät kaikki pidä charmikkaista ja kaikkien mielestä hyvän näköisistä miehistä. Suurin osa naisista haluaa kuitenkin sellaisen kotona pysyän, uskollisen ja luotettavan miehen. Ihan sama sille ulkonäölle. Lihavuuskaan ei ole este. Jos on hyvä mies, niin voihan sitä laihduttaa.
On totta, että syviä ystävyyksiä on vaikea solmia enää keski-ikäisenä. Mutta toisaalta, miksi kaikki ystävyydet pitäisi olla niin mahdottoman syvällisiä? Monissa muissa länsimaissa ystävyydet ovat hyviä, mutta kevyempiä kuin Suomessa. Yhteistä tekemistä kutsutaan monissa maissa ystävyydeksi. Suomessa on jumiuduttu tähän pohjamutia myöten menevään malliin.
Sinulla ap on ollut sekä koulukiusaamista että vanhempien tyly asenne. Tämä on ikävää. Uskon että harrastukset voivat tuoda sinulle ystäviä, ainakin sitä yhteisen tekemisen tyyppistä ystävyyttä. Jokin harrastus, jossa ollaan ryhmässä olisi hyvä, siinä tutustuisi toisiinsa, ainakin ajan mittaan. Monet tällaiset ryhmät jatkavat harrastusta yhdessä vuosiakin. Myös sellaiset seuramatkat, joissa ollaan paljon yhdessä, esimerkiksi kiertomatkat ovat hyviä. Niistäkään ei välttämättä jää pysyviä ystävyyksiä, mutta on seuraa ja yhteistä puhuttavaa.
Koskettava tarina, ja tässä sinkku ihmisten luvatussa maassa on varmasti monia ihmisiä, jotka pystyvät samaistumaan tekstiisi. Itsekin jäin miettimään, että kun lapset tulevat täysi-ikäisiksi ja lentävät kotipesätä pois, niin mitäs sitä oikein jääkään enää itselle.......
Hei ja lämmin kiitos kovin osin tutulta kuulostavasta tarinasta. Niin olen minäkin keski - ikäinen, 41 vuotta puolentoista kuukauden päästä täyttävä nainen. Herää kysymys, onko kohtaloni jäädä yksin. Haluaisin vain kaveruutta tai ystävyyttä. Perheen perustamiseen minusta ei ole. Olen Itä - Suomesta kotoisin. En käy baareissa, toivottavasti ei olisi invaliditeettini este. Jos kiinnostaa, laita meiliä... [email protected]
Hei sivustakatselija! Kiitos kun kerroit tarinasi, se oli todella koskettava. Täällä olisi yksi nelikymppinen tavallinen uusia ystäviä etsivä pariskunta, joka mielellään alkaisi ystäväksi/kaveriksi. Missäpäin asut tällä hetkellä?
Meitä miehiä on moneen lähtöön. Toiset saa naisia ja toiset taas ei. Se että saa naisseuraa onkin erikoinen juttu. Naisten saanti on psykologinen juttu. On miehiä jotka käyttäytyvät toisia miehiäkin kohtaan ..päälle käyvästi. Sitten on sellaisia pehmomiehiä jotka ovat tavallisia. Yleensä pehmomies saa naisseuraa paremmin kuin päällekäyvä. Naiset vaistoavat miehen olemuksen jos hän on sisältä pehmeä. Ja sympaattinen. Tällaiset miehet jäävät yleensä miesporukoissa takavasemmalle. Sinä voit olla omasta mielestäsi kiva mutta ei naisten mielestä.
Kävikö siis flaksi tää vkloppuna?
Mie laitoin aikoinaan kirjeenvaihtoilmoituksen nettiin, kun meinas pönttö seota yksinäisyydessä. Johan rupes Lyytit kirjottelemaan ja lopulta löytyi se oma kainaloinenkin yllättävän läheltä. Kaikkea voi yrittää.