HEVOSTA PIILOON

Olin mummolani hiekkatiellä iltahämärässä ja menin tien sivuun, melkein ojaan, kun näin ratsastajia tulevan vastaan. Sitten jostakin syystä menin puiden taakse piiloon ja ratsastajat tuhahtelivat halveksivalla äänensävyllä, että ompa vaikea arvata tuon naisen motiivia. Yhtäkkiä ratsastajia ei ollutkaan missään, vain yksi ruskea normaalia hevosta isompi hevonen seisoi lähelläni. Jatkoin kävelyä ja muistin yhtäkkiä, että hevoselle ei saisi kääntää selkää. Pelkäsin, että se potkasee. Alkoi olla jo niin pimeää, että jouduin tuijottamaan kauan, ennen kuin erotin hevosen ääriviivat. Huomasin ylisuuret kaviot ja mietin, että kallohan tässä kohta halkeaa. Hypähdin varmuuden vuoksi kevyesti pari metriä sivuun, vaikka hevonen ei potkaissutkaan. Puntaroin mielessäni, että jos minäkin pystyn hyppimään pitkiä loikkia ja vaikka lentämään, niin niin hevonenkin varmaan pystyy. Että järkevintä pysyä puiden suojassa maan pinnalla. Hevonen juoksi muutaman kerran ohitseni ja pääsin aina painautumaan puunrunkojen väliin niin, että hevonen raapi mennessään kaarnaa ja puunrungot vavahteli, mutta minuun se ei osunut. Sitten se pysähtyi viereeni ja jostakin syystä kurotuin varpailleni ja ylsin juuri ja juuri rapsuttamaan sitä leuasta ja vähän korvan alta kuin pikkukoiria tai kissoja rapsutetaan. Olin yhtäkkiä hyvin iloinen, vaikkakin tunsin vähän sääliä hevosta kohtaan. Jostakin syystä ajattelin, ettei sitä kai oltu koskaan pidetty hyvänä. Se selvästi nautti rapsuttelusta ja nojasi minua päin. Ihmettelin miten hevosen pää, otsakin oli niin pehmeä, kun luulin sen olevan luuta. Hevonen ei painanut minua yhtään, vaikka nojasi minuun lopulta ihan jalat vinossa. Se näytti melkein nukahtavan, lyyhistyvän siihen paikoilleen. Nauroin helpottuneena ääneen, että ei se haittaa, että osaan helliä vain koiria, kun tämän hevosen pää ja turkki on ihan samanlainen kuin koirankin. Tuntui pehmeälle ja pitkäkarvaiselle. Ratsastajat ja muut hevoset olivat jossakin lähistöllä, vaikka en nähnyt niitä enää. Tiesin kuitenkin heidän kuulevan puheeni ja jakavan iloni. Ymmärsin olevani työkavereitteni kanssa siellä mummulassa, se oli niin kuin jokin hevosleiri meidän työporukalle ja kaikki iloitsivat minusta ja hevosesta (vaikka ketään ei ollut missään). Punaista seinää näkyi puiden lomasta ja ikkunasta kajasti valoa, vain hetken välähdyksenä. Sen verran, että tiesin olevani pihalla, enkä missään tiellä. Heräsin hirveän onnistumiseniloisena ja hellyyttä täynnä.