Tuli tässä vihdoinkin vuodatettua ajatuksia luettavaksi. Pahoittelen jos teksti on sekavaa tajunnanvirtaa. Jos joku tästä wall of textistä minut onnistuu tunnistamaan, niin toivoisin ettei asiasta pahemmin huutelisi. On muutenkin ihan tarpeeksi paha olla.
Olen 27-vuotias mies. Niin kauan kuin muistan, on elämääni vaivannut jonkinlainen päämäärättömyys. En ole ikinä osannut sanoa, mikä haluaisin olla ”isona.” Minulla ei ole ikinä ollut mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai unelmia, ja aina on tuntunut siltä, että elämä vain vie minua tuuliajolla. Mikään asia ei tunnu kiinnostavalta tai mielekkäältä. Ainakin koko aikuisikäni olen mielestäni kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta ja riittämättömyyden tunteesta. Pienetkin asiat tuntuvat välillä vaikeilta.
Opiskelen ammattikorkeassa, mutta olen nyt pitänyt ”välivuotta” noin 1,5 vuoden ajan. Kirjoitin tuon lainausmerkkeihin siksi, että en tiedä aionko suorittaa tutkintoa loppuun. Olen ollut tuon ajan töissä tylsässä, fyysisesti kohtalaisen raskaassa duunarihommassa mitä nyt en ainakaan halua lopun elämääni tehdä. Olen siis käynyt tutkintoa reilu 3 vuotta, ei olisi enää kuin opinnäytetyö ja pari rästikurssia jäljellä. Pelkkä ajatuskin opparin tekemisestä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, en usko että saisin sitä tehtyä. Ja vaikka saisinkin, mitä sitten? Mitä minä jollain tutkintotodistuksella teen, kun ala ei sen kummempaa innostusta herätä? Tuskin edes hakisin koulutusta vastaavia töitä vaikka paperit saisinkin. Silti, vituttaa tajuta lukeneensa 3 vuotta alaa joka ei kummemmin kiinnosta. Varsinaisesti tajusin sen kyllä varmaan ekan vuoden aikana, mutta jotenkin sitä kuvitteli että ehkä se kiinnostus siitä heräisi, kun olin jo yhden kerran alaa vaihtanut, vaan eipä herännyt. Tuntuu etten oppisi näitä alan hommia tekemään, vaikka enimmäkseen hyviä arvosanoja olenkin saanut. En tiedä mitä aion tehdä tuon koulun suhteen. Väkisin vertaan itseäni opiskelukavereihin, ja tuntuu että heille opinnot ovat olleet oikein helppoja ja antoisia, mielenkiintoa alaan riittää vaikka kuinka, ja muutenkin tuntuu elämä olevan mallillaan.
Kärsin yksinäisyydestä. Minulla ei ole ainuttakaan kaveria tai ystävää, ei yhden ainutta. Ne muutama kaveri mitä joskus ala/yläasteella oli, ovat kaikonneet kuka mihinkin. Opiskelukavereiden kanssa nyt aina muutama sana päivässä tuli vaihdettua kun koululla nähtiin, mutta siinä se. Pystyn varmaan sormilla laskemaan ne kerrat, mitä kolmen vuoden aikana tuli opiskeluporukan kanssa käytyä pizzalla/baarissa/lätkämatsissa, whatever. Jotenkin niissä tuli aina sellainen ulkopuolinen olo, niin kuin toiset vain viettävät hauskaa iltaa keskenään ja itse on siinä kuin jossain tarkkailijan roolissa. En ole opiskelukavereita nähnytkään sen jälkeen kun aloitin työt. Muutaman työkaverin kanssa tulee aina lyhyesti jotain pinnallista, yhdentekevää juteltua, mutta en työkavereitakaan vapaa-ajalla näe. Kohta on kesäloma, mikä jotenkin ahdistaa, kun tiedän etten tule kuukauteen näkemään ihmisiä edes sitä vähää mitä töissä.
Asun vielä kotona, mikä hävettää aivan helvetisti. Kaikille asumiskuvioita kysyville valehtelenkin asuvani yksin. Lähes kaikki vapaa-aika on koko aikuisikäni ajan mennyt kotona koneella istuessa ja pelatessa. Olen vuosien aikana monesti ajatellut, että pitäisi yrittää muuttaa tämä elämän suunta, mutta en ole ikinä siihen keinoja keksinyt. Välillä on ollut kausia, jolloin vihaan elämääni enemmän, välillä vähemmän. En kuitenkaan edes muista, milloin olisin oikeasti ollut tyytyväinen itseeni tai elämääni, saatika onnellinen.
Välillä olen uskotellut itselleni etten kaipaa sosiaalista elämää, mutta en pysty tunteitani hautaamaan. Haluan kavereita. Haluan tyttöystävän, vaikka tajuan kyllä että parisuhteen aloittaminen tässä mielentilassa olisi tuhoon tuomittu yritys. Haluan tietää, miltä tuntuu suudella naista, miltä tuntuu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen siis neitsyt, mutta pelkkä seksittömyys ei niinkään ahdista, vaan se läheisyyden puute. En ole yhden illan jutuista kiinnostunut. Saisinko sellaisia jos yrittäisin, en tiedä. En ole koskaan edes yrittänyt lähestyä naisia, koska tuntuu siltä etten osaa jutella mistään. Jos keskustelu jatkuu pidempään kuin muutaman minuutin, alkaa pääni lyömään tyhjää enkä keksi mitään sanottavaa. Hoen vain mielessäni ”sano nyt helvetti jotain, sano jotain” ja syntyy niitä kiusallisia hiljaisia hetkiä. Sama ongelma minulla on miesten kanssa jutellessa, mutta naisten kanssa tämä tuntuu oikein korostuvan.
Miten saisin elämäni raiteilleen?
6
89
Vastaukset
- myslipatukka
Ulkonäkööni olen kai jossain määrin tyytyväinen, ainakin enemmän kuin ennen. Aikaisemmin pidin itseäni hieman epämiellyttävän näköisenä, mutta nykyään kun katsoo peiliin ja hymyilee, niin tuntuu, että ihan kohtalaisen komea naama sieltä katsoo takaisin. Ei todellakaan mikään Brad Pitt, mutta sellainen että tuskin naiset nyt tätä pärstää kavahtavat. Kroppa saisi olla lihaksikkaampi, olen vähän sellainen laihaläski. Mutta vaikka ulkoinen olemus olisikin kunnossa, entä sitten? Supliikkimiehistä ne naiset pitävät, eikä tällaisista ujoista, tylsistä tuppisuista.
Ahdistaa aivan älyttömästi, tuntuu siltä että elämä on ajamassa minusta ohi, jossei ole jo. Elämäni parhaat vuodet olen tuhlannut neljän seinän sisällä tekemättä pahalle ololle yhtään mitään. Alkoholilla en sentään ole alkanut ongelmia ratkomaan, ehkä siksi ettei se vaikuta minuun mitenkään. Ihan sama juonko vain pari olutta vai niin paljon että menee filmi poikki, tai mitä hyvänsä siitä väliltä, en muutu yhtään sen rennommaksi tai rohkeammaksi.
Usein tuntuu, että olen yliherkkä tulkitsemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä. Tuntuu että toiset jotenkin olemuksellaan tai katsekontakin välttämisellä viestittävät, etteivät missään nimessä halua jutella kanssani. Tämä tietysti nostaa kynnystä kontaktin ottamiseen entisestään.
Tuntuu että tämä saamattomuuden tunne ja itseluottamuksen puute on sellainen päättymätön sykli. Tyyliin: en onnistu kuitenkaan -> en tee mitään -> tuntuu etten osaa mitään, joten en onnistuisi kuitenkaan jne. Niin kuin tekstistä varmaan ilmenee, tämä heijastuu vähän joka elämän alalle, ihmissuhteista opiskelu/työelämään ja harrastuksiin (tai niiden puutteeseen). Olen todella aloitekyvytön. Aika kuvaavaa lienee se, että olen harkinnut tällaisen avautumisviestin kirjoittamista monta kertaa vuosien varrella, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kirjoittaa sen.
Mikä sitten lopulta sai kirjoittamaan? En ole aivan varma. Töissä on yksi uusi tyttö, jonka olemuksesta ei tullut minulle sellainen torjuva fiilis. Silti kesti varmaan reilu viikko, ennen kuin uskalsin mennä juttelemaan hänelle. No kun lopulta uskalsin, niin helpostihan siinä varmaan puoli tuntia tuli jauhettua. Tosin tyttö oli todella puhelias ja sosiaalinen tapaus, joten itselläni se puhuminen jäi vähemmälle. Jos olisi ollut vähän hiljaisempi ja itse olisin joutunut keksimään enemmän sanottavaa, niin äkkiä varmaan olisi keskustelu loppunut. Anyway, tuosta onnistumisen kokemuksesta tuli hyvä fiilis, ja seuraavana päivänä tyttö olikin aloitteellinen ja tuli iloisena minulle juttelemaan.
Muutama viime päivä tuon tapauksen jälkeen on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Kerrankin sain suuni auki ja maailma ei loppunutkaan, mutta sitten muistinkin taas miten tyytymätön elämääni ja itseeni olen. Tuo tyttö vaikuttaa ihmiseltä, jonka haluaisin kaveriksi, mutta en tiedä mitä tekisin. En halua säikyttää likkaa olemalla liian ystävällinen, saada häntä luulemaan että yritän iskeä tms. En vain tiedä mitä tehdä, kun tuntuu että vaikka nyt vähän onkin juteltu, niin silti en oikein osaa keskustella luontevasti ja tulee helposti niitä hiljaisia hetkiä. Töissäkään ei välttämättä kovin usein nähdä, vuorotyö kun on kyseessä. Toisaalta en tiedä, onko minulla tälle ihmiselle mitään annettavaa kaverina. Ja vaikka tästä joku kaverisuhde kehittyisikin, niin kyllähän noita muita ongelmia minulla riittää...
Sellaista. Jos joku jaksoi lukea ja jotain ajatuksia herätti, niin olisi kiva kuulla. - tee_jotain
Olet väärässä, naiset kyllä pitävät ujoistakin miehistä. Minulla on ollut sellainen 30 vuotta, eikä tuo vieläkään paljon puhu. Ei haittaa, minä puhun hänenkin edestä. Eikä sinulla voi mitään puhumista ollakaan, jos vaan möllötät tietokoneen ja tuolin välissä. Ota itseäsi niskasta kiinni, olet aikuinen ihminen. Suorita opintosi loppuun, vaikka et päivääkään niitä hommia tekisi. Kohta sinulla ei enää ole oikeutta jatkaa opintojasi. Hanki harrastus, käy vaikka lenkillä. Aloita kävelyllä. Käy lomalla rannalla, uusissa paikoissa, tee jotain mitä et ole tehnyt. Niistä sitä puheenaihetta tulee, ei niistä peleistä. Älä hukkaa elämääsi, sinulla on vain yksi elämä.
- kaikkikohdallaan
http://kaikkikohdallaanko.blogspot.fi/
Kuvaus kaiken vieneestä suhteesta. Kuvaus siitä, mitä oli olla toinen nainen. Epätoivoinen, mutta tavoitteellinen kuvaus eteenpäin menemisestä. - elämäkantaa
Oli kiva lukea kirjoitustasi, minusta osasit hyvin ja tavoitettavasti kuvailla tuntemuksiasi.
Toisten on helppo sanoa, että ota itseäs niskasta kiinni -vähän sama kuin sanoisi sokealle että alas nyt kattella...
Toivottavasti saisit jostakin ponnetta elämääsi. Luulisi, että samalla tavoin kokevia on paljon. Noista asioista on vain vaikea alkaa puhua puolitutuille. Varsinkin kun ihmiset mennä tohottavat joka paikkaan kovalla kiireellä. Kaikilla tuntuu olevan elämä enemmän tai vähemmän valmiina ja päämäärä tiedossa.
Saattaisit hyvin olla "erityisherkkä" jollakin tavalla tai sitten muuten vaan tavallista herkempi. Heille on olemassa omia nettisivuja ja linkkejä, joista sattaisit saada hieman kättä pidempää ajatuksillesi.
On inhimillistä, että pitkään yksin ollut ihminen tulee vähän sisäänpäin kääntyneeksi ja alkaa nähdä maailman ikään kuin sivusta seuraajan roolissa.
Toisaalta on totta, että myös itse voi vaikka vaihtaa maisemaa hetkeksi yksinkin. Jos mahdollista niin matkustele jonnekin. Tai hakeudu vaikka ilmaisiin yleisöluentoihin, jos sinua jokin aihe kiinnostaa. On helppoa istua kuuntelemassa, kun ei tarvitse niin sosiaalinen olla. Saisit uusia ajatuksia.
Voimia sinulle.- elämäkantaa
http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/tutustu-itseesi
Laitoin sinulle vielä linkin, jos haluaisit pohtia enemmän elämää pintaa syvemmältä.
Minusta sinä olet kuitenkin kosketuksissa tunteisiisi ja se on hyvä asia.
- Olli_______
Mun mielestä sun pitäisi ottaa elämääsi joku toinen taso. Oletko kokeillut alkoholin vaikutusta itseesi? Se voi olla hyvä tie ja se tie ei välttämättä vie turmioon vaan uuteen valoisuuteen. Jos rahat eivät Alkoon riitä, voit aina keittää kiljua. Ei hyvää, mutta vaikutus on kohtuu hyvä. Itse olen tehnyt ja juonut kiljua jo yli 30 vuotta.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
En usko et meistä tulee jotain
Se ei kuitenkaan estä toivomasta et tulisi. Toivon et voitas suudella ja se sais asioita loksahtamaan paikoilleen. Jutel102530- 851940
Eini paljastaa nuorekkuutensa salaisuuden - Tämä nousee framille: "Se on pakko, että jaksaa!"
Discokuningatar Eini on täyttänyt upeat 64 vuotta. Lavoilla ja keikoilla nähdään entistä vapautuneempi artisti, joka ei381479- 2601398
Yli puolella maahanmuuttajalapsista ei ole tietoja ja taitoja, joilla selviää yhteiskunnassa
Miksi Suomeen otetaan väkeä jolla on älyvajetta? https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010730220.html2731018- 66893
Olen J-mies
Jos kerrot sukunimeni alkukirjaimen, ja asuinpaikkakuntani. Lupaan ottaa yhteyttä sinuun.47871Ei sitten, ei olla enää
Missään tekemisissä. Unohdetaan kaikki myös se että tunsimme. Tätä halusit tämän saat. J miehelle. Rakkaudella vaalea na77850- 51826
- 44755