Olen 30-v. naishyyppärä. Ja kurkkuani myöten täynnä vihaa, joka tukkii patomaisesti kaiken. Vihan syy on isäni - narsisti.
Jo ollessani pieni hän asetti omat harrastuksensa ja työnsä minun (ja äitini) edelle.
Hänestä oli ihan ok huutaa minulle ja heitellä tavaroita päin minua, kun menin pyytämään häntä leikkimään kanssani tai auttamaan jonkin nopean pikkujutun kanssa (tyyliin "kuinka maito kirjoitetaan?"), koska _häiritsin häntä_. Aina syytteli, ettei saa mitään tehtyä, koska käyn koko ajan häiritsemässä. Sitten vähän isompana pikkulapsena ollessani hänestä oli tarpeetonta hakea minut koulusta / viedä sinne ajoissa, vaikka oli niin luvannut (tämä siis ala-aste iässä. Yläasteella pääsin jo omin neuvoin kouluun).
Kun minua yläasteella koulukiusattiin, isä ei viitsinyt kommentoida koko asiaa, sillä se oli liian kova kolaus hänen kulissilleen. Häpeällistä, ettei HÄNEN lapsensa ollutkaan suosittu. Hän myös ajoi kaikki vähäiset kaverini pois, koska nämä olivat "köyhistä" perheistä (mekään emme olleet mitään rikkaita. Keskituloisia perusjamppoja) ja siksi "huonoa seuraa alhaisen syntyperänsä takia". Isä on ylipäätään ajanut pois kaikki ihmiset, joiden naamataulu ei häntä jostain syystä miellytä aka. jotka eivät suostu palvomaan häntä vaan ovat kiinnostuneempia minusta tai äidistä, kuin hänestä. Minulla ja äidilläni ei saisi olla ihmissuhteita.
Valmistujaisjuhliini hän kutsui itse haluamansa vieraat, koska ne olivat kuulemma hänen juhlansa, eivätkä minun. Minä en saanut kutsua omavalintaisia vieraitani sinne.
Nyt aikuisena isä arvostelee jatkuvasti minua, elämääni ja harrastuksiani. Päivittäin syyttelee ja vittuilee suunnilleen kaikesta, mitä teen, ja jos suutun hänelle ("Nyt riittää, en aio kuunnella tuota enää.") hän vetoaa, ettei hänelle saa suuttua, koska hänellä on "niin vaikeaa!!!!" Hän juoksuttaa omilla asioillaan, koska on liian hieno ihminen tehdäkseen niitä itse - ei sovi hänen arvolleen käydä kaupassa.
Hän sanoo, ettei minusta koskaan tule mitään, enkä koskaan saa elämässäni mitään, koska olen "ilkeä, kylmäkiskoinen nahjus", ja äiti on kuulemma samanlainen persläpi kuin minäkin.
Mikä tahansa asia, jonka teen tai sanon, on väärin ja itsekästä ja hyökkäys häntä vastaan. Hän sanoo, että olen niin itsekäs, että tulen "iloitsemaan", kun hän kuolee. Hän on myös lapsuudestani lähtien uhkaillut minut tottelemaan käskyjään sanomalla tappavansa itsensä, ellen välitä hänestä -> sanon eriävän mielipiteen = en välitä hänestä.
Eilen sitten pamautin päin naamaa, että vihaan häntä, koska hän on äärettömän itsekäs ja ilkeä minua kohtaan. Vastaukseksi sain, että nyt taas häntä sorretaan, "taas tuota samaa kylmää itsekkyyttä kuin aina".
Hän yrittää kääntää puolisoni minua vastaan tarjoamalla puolisolleni "ennennäkemättömiä elämyksiä" aka kustantamalla hänet sisään vähän kalliimpiin, ainutlaatuisempiin tapahtumiin yms.
En vain jaksa. Joskus tuntuu, että se olen minä, joka kohta tappaa itsensä, että pääsee irti tuollaisesta syyttelystä. Olkoon sitten, että olen itsekäs ja kylmä paska, mutta silti mielestäni _kenenkään_ ei tarvitse joutua sietämään _joka päivä_ lyttäämistä ja haukkumista ja solvaamista.
En pääse eroon isästä, sillä olen päätynyt jumahtamaan töihin hänen kanssaan samaan paikkaan. En uskalla hypätä tyhjän päälle täysrahattomaksi, eikä uusia töitä ole näköpiirissä..
Kuinka jaksaa?
Jo ollessani pieni hän asetti omat harrastuksensa ja työnsä minun (ja äitini) edelle.
Hänestä oli ihan ok huutaa minulle ja heitellä tavaroita päin minua, kun menin pyytämään häntä leikkimään kanssani tai auttamaan jonkin nopean pikkujutun kanssa (tyyliin "kuinka maito kirjoitetaan?"), koska _häiritsin häntä_. Aina syytteli, ettei saa mitään tehtyä, koska käyn koko ajan häiritsemässä. Sitten vähän isompana pikkulapsena ollessani hänestä oli tarpeetonta hakea minut koulusta / viedä sinne ajoissa, vaikka oli niin luvannut (tämä siis ala-aste iässä. Yläasteella pääsin jo omin neuvoin kouluun).
Kun minua yläasteella koulukiusattiin, isä ei viitsinyt kommentoida koko asiaa, sillä se oli liian kova kolaus hänen kulissilleen. Häpeällistä, ettei HÄNEN lapsensa ollutkaan suosittu. Hän myös ajoi kaikki vähäiset kaverini pois, koska nämä olivat "köyhistä" perheistä (mekään emme olleet mitään rikkaita. Keskituloisia perusjamppoja) ja siksi "huonoa seuraa alhaisen syntyperänsä takia". Isä on ylipäätään ajanut pois kaikki ihmiset, joiden naamataulu ei häntä jostain syystä miellytä aka. jotka eivät suostu palvomaan häntä vaan ovat kiinnostuneempia minusta tai äidistä, kuin hänestä. Minulla ja äidilläni ei saisi olla ihmissuhteita.
Valmistujaisjuhliini hän kutsui itse haluamansa vieraat, koska ne olivat kuulemma hänen juhlansa, eivätkä minun. Minä en saanut kutsua omavalintaisia vieraitani sinne.
Nyt aikuisena isä arvostelee jatkuvasti minua, elämääni ja harrastuksiani. Päivittäin syyttelee ja vittuilee suunnilleen kaikesta, mitä teen, ja jos suutun hänelle ("Nyt riittää, en aio kuunnella tuota enää.") hän vetoaa, ettei hänelle saa suuttua, koska hänellä on "niin vaikeaa!!!!" Hän juoksuttaa omilla asioillaan, koska on liian hieno ihminen tehdäkseen niitä itse - ei sovi hänen arvolleen käydä kaupassa.
Hän sanoo, ettei minusta koskaan tule mitään, enkä koskaan saa elämässäni mitään, koska olen "ilkeä, kylmäkiskoinen nahjus", ja äiti on kuulemma samanlainen persläpi kuin minäkin.
Mikä tahansa asia, jonka teen tai sanon, on väärin ja itsekästä ja hyökkäys häntä vastaan. Hän sanoo, että olen niin itsekäs, että tulen "iloitsemaan", kun hän kuolee. Hän on myös lapsuudestani lähtien uhkaillut minut tottelemaan käskyjään sanomalla tappavansa itsensä, ellen välitä hänestä -> sanon eriävän mielipiteen = en välitä hänestä.
Eilen sitten pamautin päin naamaa, että vihaan häntä, koska hän on äärettömän itsekäs ja ilkeä minua kohtaan. Vastaukseksi sain, että nyt taas häntä sorretaan, "taas tuota samaa kylmää itsekkyyttä kuin aina".
Hän yrittää kääntää puolisoni minua vastaan tarjoamalla puolisolleni "ennennäkemättömiä elämyksiä" aka kustantamalla hänet sisään vähän kalliimpiin, ainutlaatuisempiin tapahtumiin yms.
En vain jaksa. Joskus tuntuu, että se olen minä, joka kohta tappaa itsensä, että pääsee irti tuollaisesta syyttelystä. Olkoon sitten, että olen itsekäs ja kylmä paska, mutta silti mielestäni _kenenkään_ ei tarvitse joutua sietämään _joka päivä_ lyttäämistä ja haukkumista ja solvaamista.
En pääse eroon isästä, sillä olen päätynyt jumahtamaan töihin hänen kanssaan samaan paikkaan. En uskalla hypätä tyhjän päälle täysrahattomaksi, eikä uusia töitä ole näköpiirissä..
Kuinka jaksaa?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minulla on mielestäni narsistivanhemmat.
Tämä isän tarve kustantaa asioita miehelle, joka oli minut kaikin puolin törkeästi pettänyt, oli ihmetyttävä ilmiö minulle. Rahan saaminen isältäni lisäsi miehen minuun kohdistamaa halveksuntaa.
Kun sanoin isälle, että jos sinun on pakko antaa rahaa, niin anna sitten vaikka minulle enemmin. Isä suuttui kuinka itsekäs olen.
Kumma ilmiö, jos tätä on muillakin.
Hirveä isä. Jos tuollaista voi isäksi edes kutsua.
Itse olen "selvinnyt" sillä, että eriytin narskuvanhemman ihan omaksi persoonakseen; siis että hän ei enää ollut vanhempani eikä mikään "äiti", vaan käytin etunimeä hänestä puhuessani. Aloin ajatella, ettei sitä vanhempaa enää ollut, vaan että tämä henkilö etunimeltään oli vain samannäköinen, mutta joku oikeasti vieras ihminen, samoin kuin työkaverit ja vastaavat. Keskustella pystymme, mutta minulle se on sama, kuin keskustelisi erittäin hankalan vieraan ihmisen kanssa, ei oman vanhemman.
Vaikka olemme tekemisissä, tämä sisäinen päätökseni toi minulle vapauden.
Kerro ettet siedä enää ko käytöstä ja hän on aiheuttanut sinulle mielipahaa lapsuudesta asti.Pidä eteäisyyttä ja se on sinun valintasi jos niin teet. Oma milenrauhasi on tärkeämpää kuin narsistin uhrina oleminen. Anteeksi voit antaa-isäsi on sairas mutta kaikkiea ei pidä hyväksyä. Ole oma itsesi ja tee itsesi näköien elämä-viha ei auta.
Sanoin hänelle, että hän aiheuttaa minulle henkistä tuskaa ja kärsimystä. Tähän hän totesi, että "Ei sillä ole väliä." ja käänsi jutun omiin "ongelmiinsa", joita ovat lähinnä "paineet" siitä, etteivät ihmiset "ymmärrä häntä". Kun sanoin hänelle, ettei kääntäisi keskustelua taas kerran itseensä, kun kyseessä on _minun paha oloni_ hän suuttui ja sanoi, että olen kylmä ja itsekäs kusipää.
Minun isäni väittää, ettei hänen käytöksellään voi olla mitään vaikutusta mihinkään tai toisten ihmisten olotilaan.
Minun taas väittää, että koko maailma pyörii juuri hänen ympärillään ja hänen tahdissaan ja kaiken on tapahduttava kuten hän haluaa. Jos tämä ei jollekulle sovi, alamainen joutuu mustalle listalle. u_u
Olen 18 vuotias tyttönen. Minulla on narsisti äiti. Täältä voi lukea kokemuksiani. Jos haluat jutella yms. niin laita sähköpostia!
http://narsissinalla.blogspot.fi
Kävin lukemassa.
Vanha täti täältä toivottelee jatkossa kaikkea hyvää nuoreen elämääsi.
Heippa! Ota jalat allesi ja lähde elämään omaa elämääsi!!! Unohda tuollainen isä ja ota kolmenkympin mahdollisesta kriisistä kaikki irti :-) Kyllä se siitä. Sun ei enää tarvitse aikuisena ihmisenä sietää tuommosta typerystä, isäsi kuinka onkin. Suojele itseäsi!!! Tsemppiä sinulle!
Kyllä sillä on väliä-nimittäin sinulle.Isäsi ei kykene ajattelemaan muuta kuin itseään joten nyt etäisyyttä tuollaisesta isästä. Pidä oma elämäsi ja ala hakemaan terapiaa jossa käyt mielipahaasi ja vihaasi läpi. Selviydyt etkä kuole.Miksi roikut aikuisenakin isässäsi? Anteeksipyyntöä narsistilta et tule saaamaan koskaan.
Minä en "roiku isässäni", vaan olen samassa työpaikassa hänen kanssaan.
En kaipaa häneltä anteeksipyyntöjä tai hyvittelyitä (eihän hän edes miellä tehneensä mitään väärää), vaan haluan pystyä selviytymään hänen kanssaan, kuin hän olisi mikä tahansa ulkopuolinen ihminen, joka vain sattuu olemaan samassa työpaikassa / tuttavapiirissä. Emme tapaa vapaa-ajalla. Olen vain sisimmässäni niin täynnä vihaa häntä kohtaan, että välillä on vaikeuksia oman pään sisällä.
Itse ymmärsin neljäkymppisenä ettei minun tarvitse sietää kaikkea vaan sen takia, että hän sattui synnyttämään minut.
Äitini ei ole narsisti, mutta muuten psyykkisesti sairas (oma arvioni on rajatilapersoona ja terapeuttini uskoo hänen olevan lisäksi sadisti...mutta sillä ei ole merkitystä, mitä hän on).
Minulla ei ole ollut häneen mitään yhteyttä pariin vuoteen ja se on tehnyt minulle todella hyvää. Olen myös katkaissut välit siskoihini, joilla on myös pahoja ongelmia elämässään ja joista toista hän pystyy edelleen hallitsemaan rahan avulla. Olen ainoa perheestä joka on hakeutunut hoitoon ja lähtenyt käsittelemään ongelmia, ongelmia jotka ovat jatkuneet useita sukupolvia.
Napanuora o syytä katkaista vaikka se tarkoittaisikin tyhjän päälle astumista.
Tämä onkin erikoista, että aika usein, kun aletaan huutelemaan, että esim. se ex on narsisti, niin syyllistetään vain yksipuolisesti toista. On hyvä, että olet huomannut, että niin nämä narsismi kuin muutikin psyykkiset ongelmat jatkuvat sukupolvesta toiseen. Asialle sokeudutaan joko tietämättömyyttään tai tietoisesti. Muutos parantumiseen lähtee kuitenkin itsestä ja rohkeudesta, että hakeutuu sellaiseen hoitoon, josta on todellista hyötyä ja pääsee mahdollisesti vuosikymmeniä tai vuosisatoja kestäneestä suvun kierteestä eroon.
Monetkaan eivät tule ymmärtäneeksi, että lapset ja nuoret perheessä ihmevät parhaiten juuri ne puhumattomat opit. Vanhempien välisestä parisuhteesta opitaan vaikka mitä ja ihan samalla tavalla opitaan yksinhuoltajan käyttäytymisestä vastakkaista sukupuolta kohtaan, vaikka sitä kiinteää kumppania ei arjessa olisikaan. Annetaan malli, näin olen hyvä puoliso tai vastaavasti näin petän puolison selän takana ja näin on oikein seurustella salasuhteena naapurin ukon kanssa jne.
Elämään kuuluu erilaisia kriisejä ja ehkä vain niiden kautta voi oppia jotain uutta. Joskus sitä tulee miettineeksi, että miksi tuon oppimisen täytyy olla niin vaikeaa, että joutuu tekemään tekoja, jossa joutuu tyhjän päälle. Ehkä sitten vuosien päästä ymmärtää kaiken raadollisuuden merkityksen jalostuen ihmiseksi, jolla myöhemmin on paljon annettavaa lähimmäisilleen.