Olen niin kyllästynyt siihen, etten "saa" olla sitä mitä luontaisesti olen. Ujous ja introverttius ovat kuin synti tässä yhteiskunnassa ja kaikkialta satelee mukamas hyväntahtoisia kannustuksia pyrkimään irti näistä, minulle ominaisista piirteistä. Miksen voi olla mitä olen? En ole ekstrovertti eikä minusta koskaan tule sellaista, enkä haluaisi näytellä läpi elämääni jotain mitä en ole.
Olen fiksu nuori nainen, lukio-opinnoissani menestynyt mutta yhteiskunnan nujertama ja tulevaisuuteni toivottovana näkevä, koska saan jatkuvasti vahvistusta ympäriltäni siitä, etten ole hyvä sellaisena kuin olen, vaan minun pitäisi muuttua joksikin muuksi. Haluaisin vain uppoutua opiskelemaan ilman pelkoa siitä, että joku yrittää saada minut esiintymään, se vain stressaa ja ahdistaa sekä vie mielenkiinnon itse opiskelusta. Haluaisin olla osa tasavertaista opiskeluyhteisöä omana itsenäni, enkä muiden silmissä "sosiaalisesti vammainen" vain siksi, etten pidä esiintymisestä. Juttelen kaikille ystävällisesti ja pidän ihmisistä, en ole ylimielinen tai niin hiljainen ettenkö suoriutuisi vuorovaikutuksesta muiden kanssa. En vain pidä esiintymisestä, koska mitään puheenpitäjää minusta ei koskaan tule.
Ymmärtääkseni KAIKKI korkeakoulutasoinen opiskelu sisältää esiintymistä jossain muodossa. Koska esiintyminen on pahinta mitä tiedän eikä se yksinkertaisesti luonnostu minulta, takanani on vain kasa epäonnistuneita kokemuksia. Kertyneet ikävät kokemukset ja yhteiskunnan jatkuva sanoma siitä kuinka pitää voida pystyä esiintymään, ovat vähitellen luoneet sellaisen paineen ja ahdistuksen, että olen lähellä syrjäytyä. Pitääkö minun elää elämääni alisuoriutujana vain siksi, etten pidä esiintymisestä? Vaikken edes haluaisi ammattiin, jossa joutuisin esiintymään?
Vähintään kolmasosa ihmisistä on introvertteja. Väittäisin, että eräs suurimmista syistä nuorten syrjäytymiseen on koulutusjärjestelmien ekstrovertteja suosiva asenne. Introvertille ei anneta mahdollisuutta menestyä introverttina, vaan on muututtava luonteensa vastaisesti ekstrovertiksi, jotta elämässä muka pärjää. Haaveenani olisi opiskella yliopistossa, mutta ajatus tuntuu mahdottomalta, koska esiintymiseltä tuskin voisin välttyä. Elämä on epäreilua.
Olen fiksu nuori nainen, lukio-opinnoissani menestynyt mutta yhteiskunnan nujertama ja tulevaisuuteni toivottovana näkevä, koska saan jatkuvasti vahvistusta ympäriltäni siitä, etten ole hyvä sellaisena kuin olen, vaan minun pitäisi muuttua joksikin muuksi. Haluaisin vain uppoutua opiskelemaan ilman pelkoa siitä, että joku yrittää saada minut esiintymään, se vain stressaa ja ahdistaa sekä vie mielenkiinnon itse opiskelusta. Haluaisin olla osa tasavertaista opiskeluyhteisöä omana itsenäni, enkä muiden silmissä "sosiaalisesti vammainen" vain siksi, etten pidä esiintymisestä. Juttelen kaikille ystävällisesti ja pidän ihmisistä, en ole ylimielinen tai niin hiljainen ettenkö suoriutuisi vuorovaikutuksesta muiden kanssa. En vain pidä esiintymisestä, koska mitään puheenpitäjää minusta ei koskaan tule.
Ymmärtääkseni KAIKKI korkeakoulutasoinen opiskelu sisältää esiintymistä jossain muodossa. Koska esiintyminen on pahinta mitä tiedän eikä se yksinkertaisesti luonnostu minulta, takanani on vain kasa epäonnistuneita kokemuksia. Kertyneet ikävät kokemukset ja yhteiskunnan jatkuva sanoma siitä kuinka pitää voida pystyä esiintymään, ovat vähitellen luoneet sellaisen paineen ja ahdistuksen, että olen lähellä syrjäytyä. Pitääkö minun elää elämääni alisuoriutujana vain siksi, etten pidä esiintymisestä? Vaikken edes haluaisi ammattiin, jossa joutuisin esiintymään?
Vähintään kolmasosa ihmisistä on introvertteja. Väittäisin, että eräs suurimmista syistä nuorten syrjäytymiseen on koulutusjärjestelmien ekstrovertteja suosiva asenne. Introvertille ei anneta mahdollisuutta menestyä introverttina, vaan on muututtava luonteensa vastaisesti ekstrovertiksi, jotta elämässä muka pärjää. Haaveenani olisi opiskella yliopistossa, mutta ajatus tuntuu mahdottomalta, koska esiintymiseltä tuskin voisin välttyä. Elämä on epäreilua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen itsekin introvertti, mutta en ole ikinä kohdannut vastaavia ongelmia sen kanssa, etteikö muka saisi olla oma itsensä. Introvertti on introvertti, ei siitä ekstroverttiä tule tekemälläkään. Uskon muutekin, että enemmistö ihmisistä jännittää mm. esiintymistä. On hyvä muistaa, että on täysin luonnollista jännittää, eivätkä esimerkiksi yleisösi ole siellä sinua tuomitsemassa, varsinkaan kun kyseessä on esimerkiksi esitelmä tai ryhmätyö koulussa. Kaikki tilanteet menevät kuitenkin ohi, vaikka se matka tilanteeseen onkin ahdistava ja ikävä (ja se itse tilanne…). Itse olen onneksi päässyt pahimmasta jännittämisestä ohi. Pystyn olemaan rentona, kunhan vain tiedän mistä puhun. Mutta nyt jatko-opintojen osalta jännittää kamalasti, sillä vaatimustaso tulee olemaan korkeampi kuin lukiossa. Normaalin empatia kyvyn omaava ihminen varmasti ymmärtää toista, joka siellä tilan edessä jännittää ja jos sen huomaa. Kuluneena lukuvuotena eräs tyttö jäätyi täysin esiintymistilanteessa ja ihmiset ja opettaja pikemminkin tukivat häntä siinä tilanteessa.
Esiintyminen voi tuntua ylitsepääsemättömältä kamaluudelta, mutta suurin osa ihmisistä jännittää ainakin jollain tasolla. Jokaiseen esiintymiseen pitää lähteä kokemuksena puhtaalta pöydältä. Varmaankin mahdoton ajatus? Pitää vaan uskoa itseensä ja muistaa etteivät ne muut oppilaat siellä mitään käveleviä kaikki tietoisia tietokirjoja ja eksperttejä ole. Normaalilla kanssakäynti kyvyillä ja olemalla mukava pärjää. Et ole yksin ja vastaavassa tilanteessa on varmasti useita.