Aukenevat automaattiovet, lyhyiden korkojen kopina,
sormien välissä kauppalista, lompakko povessa.
Sama kaava, sama rata,
jonka hän kulkisi vaikka sokeana.
Hiljaiset huokaukset ja kaurahiutaleita kurkottelevat kädet,
ensin perustarvikkeet, viimeisenä samat tylsät jädet.
Vielä hiljaisemmat huokaukset, tuntemattoman hengitys niskassa,
levottomat sormet, huono paikka jonossa.
Vihdoin ruuat hihnalla, lompakko kaivettuna povesta.
Pakotettu ”Moi” ja pakotetumpi hymy,
kiusallinen kosketus kolikoiden vaihtaessa omistajaa,
vaan pian myyjä kaavaa toistaa palvellessaan asiakastaan seuraavaa.
Vielä viimeiset purkit kassiin ja kassa on takana,
ovi edessä, vapaus silmissä.
Takana sulkeutuvat automaattiovet, kumppani silmiensä edessä,
vaihdettuja sanoja, kipinöitä kuivassa metsässä.
"Kuinka niin sä unohdit sen lottokupongin, vitun huora?”.
Anteeksipyynnön jälkeen nainen hiljaa ajattelee kestävänsä,
mutta kestävyyden tunne kestää vain hetken ja lause vailla kirosanoja viiltää syvältä:
”Toivon etten olis sua tavannutkaan”
Tie vie ostarin läpi ja pian auton takakontti on auki,
he vaihtavat tunteettoman suukon ja tietävät seuraavan lauantain olevan samanlainen.
He elivät yhdessä keskinkertaisina elämänsä loppuun saakka.
Sen pituinen se.
sormien välissä kauppalista, lompakko povessa.
Sama kaava, sama rata,
jonka hän kulkisi vaikka sokeana.
Hiljaiset huokaukset ja kaurahiutaleita kurkottelevat kädet,
ensin perustarvikkeet, viimeisenä samat tylsät jädet.
Vielä hiljaisemmat huokaukset, tuntemattoman hengitys niskassa,
levottomat sormet, huono paikka jonossa.
Vihdoin ruuat hihnalla, lompakko kaivettuna povesta.
Pakotettu ”Moi” ja pakotetumpi hymy,
kiusallinen kosketus kolikoiden vaihtaessa omistajaa,
vaan pian myyjä kaavaa toistaa palvellessaan asiakastaan seuraavaa.
Vielä viimeiset purkit kassiin ja kassa on takana,
ovi edessä, vapaus silmissä.
Takana sulkeutuvat automaattiovet, kumppani silmiensä edessä,
vaihdettuja sanoja, kipinöitä kuivassa metsässä.
"Kuinka niin sä unohdit sen lottokupongin, vitun huora?”.
Anteeksipyynnön jälkeen nainen hiljaa ajattelee kestävänsä,
mutta kestävyyden tunne kestää vain hetken ja lause vailla kirosanoja viiltää syvältä:
”Toivon etten olis sua tavannutkaan”
Tie vie ostarin läpi ja pian auton takakontti on auki,
he vaihtavat tunteettoman suukon ja tietävät seuraavan lauantain olevan samanlainen.
He elivät yhdessä keskinkertaisina elämänsä loppuun saakka.
Sen pituinen se.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.