Kannattaako sitä odottaa vanhenemista kun ottaa koville jo nytkin 47-vuotiaana.
Pelkkää kärsimystä tämä elämä on. Kusipäitä riittää tässä maailmassa. Pitäisi olla itsekin samanlainen. Naiset varsinkin ovat yksiä paskoja ja itsekkäitä. Olisi ollut parempi kun ei olisi koskaan syntynytkään. Ei tämä elämä mitään herkkua ole.
Pahemmaksi tämä menee vuosi vuodelta kun huomaa että haaveet eivät toteudu.
Pelkkää kärsimystä tämä elämä on. Kusipäitä riittää tässä maailmassa. Pitäisi olla itsekin samanlainen. Naiset varsinkin ovat yksiä paskoja ja itsekkäitä. Olisi ollut parempi kun ei olisi koskaan syntynytkään. Ei tämä elämä mitään herkkua ole.
Pahemmaksi tämä menee vuosi vuodelta kun huomaa että haaveet eivät toteudu.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Yksin tämä elämä täytyy elää. Kukaan ei auta vaikka itse auttaisi muita. Miten hyvän perheen tyttö voikin olla se kaikista vittumaisin ihminen koko maailmassa ja vielä ns. kristitty? Hah! Synnyinkö minä turhaan? Mikä on minun elämäni tarkoitus? Kärsiä elämässäni enemmän kuin kukaan muu. Sitä tämä on. Helvettiä maan päällä.
Onko tuo minua syvästi loukannut ihminen saanut elämässään haluamansa? Haluaisin tietää.
Elämä täällä maailmassa on kärsimystä. Eipä tähän asiaan muuta voi sanoa.
Jos ei olisi empatiakykyä, elämä voisi olla ihan mukavaa.
Niin, piti se vaan vielä sanoa aloittajan kysymykseen, että kärsittävä se kuitenkin vaan on. Tappaa ei saa.
Miksei saisi tappaa? Mikä on se syy, minkä takia kärsivän pitäisi vain kituuttaa vuodesta toiseen, kun muut saavat pitää hauskaa ja elää? Noilla jälkimmäisillä ei ole mitään velvollisuuksia välittää muista, kunhan vain nauttivat elämästään, mutta edellämainittujen pitäisi jostain hiton syystä ottaa muut huomioon, kun haluavat ajatella yhtä paljon itseään kuin nuo nautiskelijat.
Mun mielestä jokaisella on oikeus tappaa itsensä jos on vaan niin helvetin paha olla koko ajan, ettei pysty melkein hengittämään!
Toiset kärsivät aina toisia enemmän.
No älä tapa itseäsi.
Minun mielestäni maailma ei ole täynnä kusipäitä. Jos ajattelee noin, kannattaa mennä itseensä.
Siitä huolimatta olen sitä mieltä, ettei tuo lisäarvoa se, että kituuttaa vuosikymmenet. Jos ei enää ole avian nuori. Muttei siitä kannata ketään syytellä, jos voi huonosti eikä s evähene, vaikka tekisi sen eteen vaikka mitä.
tapa ittes vaa ei se siitä enää elämä parane...
Onnea on tasan jaettu ja toisten onni on toiselta pois voi vaan todeta.Samaa ikää ja vuosia pelkkää teeskentelyä että hyvin menee.
Vanhetessa veri muuttuu "huumeeksi"(he hormonit jyllää!) ja tuskat katoaa ja elo on onnea päivästä toiseen! Kuoleminen ei ole tuolloin enää pelon aihe. Lasillinen raikasta vettä päivässä poistaa tuskat!
Lava kaljaa päivässä polttaa tuskat.
ei missään nimessä sä oot vielä nuori ja voit elää vielä koita jaksaa mutta älä vaan tee itsemurhaa yritä alottaa elämä puhtaalta pöydältä ihan niinkuin mies ja ala toteuttaan toiveitasi!
Toteuttaa toiveitasi !?
Kuullostaa aika helpolta sinun ongeman ratkaisu .
Olet varmaan hyvilläsi kun ratkaisit just monien yksinäisten /syrjäytyneiden elämän .
Mitä temppuja olet yrittänyt, että masennus väistyisi? Ehdotan yhtä: Mene kirkonmenojen aikana kirkkoon istumaan. Saarna saattaa olla tylsä, saattaa olla myös puhutteleva. Mutta siellä ihmisten keskellä et tunne itseäsi niin yksinäiseksi. Antaudu kuuntelemaan urkuja, ihmisten mumisemaa uskontunnustusta ja rauhaa. Itse olematta erityisen uskovainen, olen saanut tasapainoisemman olon kirkon jälkeen. Joskus on kirkkokahvit, ensin ei puhu kenellekään mitään, sitten vastaa jollekin jotakin ja seuraavalla kerralla jo ehkä itsekin puhuu. Mitään et menetä, jos tätä kokeilet muutaman kerran. Myös tiekirkossa voit vain käydä istumassa penkissä hiljaisuudessa. Itse olen saanut muutamia juttelututtuja srk:n piiristä. Ainakin ohjaa ajatuksia hetkeksi pois niistä omista pettymyksistä.
Ei kannata jättää kesken kuin noin pitkälle on jo vuosissaan päässyt. Katso ihan konnuuttas, niin kuin naapurin ukko sanoi, tarina loppuun. Ja sitten loppusuoralla ei tämäkään pappa olisi halunnut vielä lähteä.
Sain ensimmäisen vakituisen työpaikan 40 vuotiaana. Samaan aikaan tutustuin ulkomaalaiseen naiseen. Seurusteltiin kaksi vuotta ja mentiin naimisiin. Työni vei minua ympäri maailmaa, vaimoni oli minun mukana pitkillä ulkomaan komennuksilla. Elämä oli mukavaa, mielenkiintoista, tuntui että kaikki oli hyvin. Sitten työ toi takaisin Suomeen. Tuli hankalat ajat. Firmassa jatkuvat YTt. Vuosien kitkuttelun jälkeen tuli lomautus. Sitten vielä takaisin töihin vuodeksi. Vaimo masentui meidän pitkiin, pimeisiin, kylmiin, harmaisiin, liukkaisiin talviin. Jatkuva koti-ikävä, työnsaannin vaikeus ulkomaalaiselle, yms asiat saivat meidät asumuseroon ja vaimoni muutti takaisin kotimaahansa USAhan. Sittemmin loppui multakin työt ja vaimo tosiaan lähti. Siitä on jo vuosi aikaa.
Koetan etsiä töitä ja lähettelen hakemuksia. Näin 49 vuotiaana ei enää töitä tahdo löytyä. Olen etsinyt töitä ulkomaita myöten mutta vihjattu on monta kertaa että olet jo hieman iäkäs näihin hommiin. On mulla useampikin tutkinto mutta mulla puuttuu joko työkokemusta joihinkin tehtäviin ja joihinkin tehtäviin olen sitten liian vanha.
Vaimokin ilmoitti ettei tule enää takaisin. Kaippa se on sitten ero tulossa. Koetan pitää vanhemmista huolta. He ovat jo iäkkäitä ja sairauksien runtelemia. Omakin terveys alkanut reistailemaan jatkuvan ryyppäämisen takia. Tuntuu että tuhon tiellä ollaan, toivoa ei juurikaan ole, maamme menee kohti huonompia aikoja koko ajan, YT-uutiset ja irtisanomiset eivät piristä mieltä. Ei viiti enää uutisiakaan seurata. Itsemurhakin pyörii mielessä. En kuitenkaan aio tehdä sitä koska se vaikuttaisi muutamiin muihinkin läheisiin ja en heille halua aiheuttaa surua ja tuskaa. Anyway, paska elämää tämä on mutta täytyy sinnitellä.
Itse en aio elää yli 60-vuotiaaksi. Nyt kyllä hommat menee, olen 44 vuotta ja hyvä työ, mutta vaikea kuvitella että tässä kituuttaisin enää 60-vuotiaana. Eli 16 vuotta aikaa, onhan tämä jo nähty. Muutama ulkomaanreissu on kiva vielä tehdä, mutta muuten on vaikea kuvitella että minua mikään enää kummemmin yllättäisi/Ilahduttaisi.
Onko se kumma että nykyihmisillä ei ole elämäntarkoitusta. Kun uskoo Jumalaan, niin on mielekästä elää ja se työ ja kumppani eivät riitä elämän perimmäiseksi tarkoitukseksi.
Tuo sinun tekstisi olisi voinut olla suoraan omalta näppikseltäni, paitsi että olen 37 ja olisin kirjoittanut, että miehet ovat täysiä paskoja (koska olen nainen ja minulla on eri kokemukset). Muuten täysin samat aatokset... Ei jaksais kituuttaa kyllä enää yhtään.
Hyvä efjvwepfvjwEHIOVHW, varmaan olet ihan tosissasi, mutta minua huvitti kirjoituksesi. Olen käynyt nuorempana läpi helkkarinmoisia ahdistuksia, jotenkin rämpinyt niistä ulos useita konsteja kokeilemalla. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin elämä menee. Ei 44-vuotiaana ole sen kummempi kuin 60-vuotiaania, kroppa vähän vanhenee, mutta mieli on ihan sama. Olen 62-vuotias, eikä elämä todellakaan ole kituuttamista. On paljon harrastuksia, koska yhä useampi asia kiinnostaa. Paljon juttukavereita, koska nyttemmin hyväksyy lähes kaikki tyypit. Olen älyttömän kiitollinen, että olen toistaiseksi saanut pitää hyvän työn. On myös itsellensä armollinen ja hyväsyy virheensä ja puutteensa. Ja toki jo kremppaantuneen kumppanin kanssa vielä seksikin pelaa. Parin viikon päästä lähden matkalle, jota odotan innolla.
Olen 26-vuotias mies ja ajatellut jo varmaan viis vuotta että minun pitäisi tappaa itseni. Ilmeisesti olen ymmärtänyt jo poikkeuksellisen varhain että elämä on ja tulee aina olemaan enimmäkseen pelkkää kärsimystä.
Töitä en tule koskaan saamaan, koulutusta en pysty hankkimaan enkä tule koskaan saamaan naista ja vakituista seksielämää. Jään siis kaikesta oleellisesta ja elämän suurimmista nautinnoista kokonaan paitsi joten mitä muka jää jäljelle? No ei yhtään mitään.
Mikä sitten estää tappamasta itseään? No periaatteessa ei mikään mutta kuitenkin omatunto estää tekemästä sitä. Onhan minulla kuitenkin joitakin läheisia ja muutamia kavereita joita tosin ei heitäkään jaksaisi enää nykyään juurikaan nähdä. Eikä se oikein tahdo riittää syyksi elää että on vanhemmat, muutama sukulainen joita ei käytännössä tule nähtyä koskaan ja muutama kaveri joille pitää yrittää esittää että hyvin menee vaikka oikeasti kaikki menee päin helvettiä vuodesta toiseen.
Sinulle 26-vuotias kirjoitan, että ihmisen elämä soljuu loppujen lopuksi nopeasti. Voi miten vähän aikaa siitä tuntuu olevan kun itse olin ikäisesi. Ei tämä välillä ole helppoa ollut. Olisin minäkin joskus voinut tappaa itseni, mutta omatunto on sanonut että ei ja sisimmässä on tieto, ettei ihmisen elämä lopu kuolemaan.
Uskokaa pois, kyllä on tarkoitus, että olemme täällä.
Kun ei ole sitä ydinerhettä, niin vanhuus, jos Luoja sen suo, tulee olemaan yksinäinen ja ei se kiva ole viettää aikaa jossain laitoksessa jo pää vielä jotain ymmärtää, mutta eiköhän selitä siitäkin.
Hyvää kesän jatkoa kaikille. Ei vajota synkkyyteen.
Samat ajatukset mulla. Mietin itsemurhaa päivittäin. Ensimmäiset itsetuhoiset ajatukset alkoi viidennellä luokalla. Nyt olen 18-vuotias.
Oon menettänyt läheisiäni tahtomattani ja joitakin täysin omasta syystäni, sillä masentuneena ja ahdistuneena en jaksa pitää yhteyttä.
Olen huono lapsi, huono sisko, huono ystävä ja kaveri, huono oppilas (käyn lukiota hitaalla tahdilla...)
Yritän pysyä "elämässä kiinni" mutta musta tuntuu et annan periksi. En oikeen jaksaisi enään.
Tsemppiä sulle ja kaikille tosi paljon. Kuolema on ihan kaikista viimeinen vaihtoehto. Jos ja kun on tosi paha olla ja epätoivoinen fiilis niin ottaka yhteyttä hoitokontakteihin (jos ei niitä ole niin hankkikaa apua ja ottakaa apu vastaan!)
Lepotauko vaikkapa osastolla voisi tehdä hyvää. Terapiaa, jos ei ole jo. Auttavapuhelin on helpottanut oloani, sillä tieto siitä että joku kuuntelee.
Sisimmissäni minäkään en tahdo kuolla, elämäni on vaan pelkkää selviytymistä.
Jaksamista!
Kiitos ajatuksiatanne, toivon kaikille, ettei kukaan kuitenkaan tee mitään pahaa itselleen. Itselläni on jo parempi mieli, kuolemanajatukset ovat poistuneet pitkäksi aikaa. Suosittelen rukoilemaan ja lukemaan raamattua, jeesus auttaa, hän on akkaus ja haluaa meille ainoastaan hyviä asioita.
Rakkaus, ei akkaus.