depersonalisaatio

Tuolla vähän toisenlaista näkökulmaa depersonalisaatioon, kannattaa lukea.
http://siivola.org/markku/omia/depersonalisaatio.html
Pieni pätkä artikkelista:
"Depersonalisaatio-termiä käytettiin ensi kerran vuonna 1898. Tärkeimmät nykyiset psykiatriset diagnostiikkaluokitukset DSM-IV ja ICD-10 esittävät depersonalisaatiohäiriön diagnostisiksi kriteereiksi tuntemuksia oman itsen ja maailman tuntemattomuudesta, ajan muuttumisesta, itsensä ulkopuolella olemisesta, itsen tai muiden automaattina, robottina, peräti kuolleena olemisesta, pelkoa hulluksi tulemisesta, tunnetta näytelmässä olemisesta, jossa itse näyttelee jonkun toisen roolia.

DSM sijoittaa depersonalisaation dissosiaatiohäiriöihin. Dissosiaatio-käsite vahvistaa mielenkiintoisella tavalla häiriö-käsitettä. Dissosioitunut on dis‑sosioitunut eli yhteiskunnasta erkautunut, yhteiskunnan rajojen tuolle puolen joutunut. Yhteiskuntaan kuuluu tietysti joka ainoa; surkein, törkein, oudoin ja sairainkin yksilö, mutta kuten yksilö, niin ei yksilöiden summakaan, eli yhteiskunta, halua nähdä itsessään huonoja puoliaan vaan määrittelee ne oman ryhmäidentiteettinsä ulkopuolelle muun muassa itse kehittämiään diagnostisia luokituksia käyttäen.

Diagnoosit heijastavat kulttuurinsa todellisuuskäsitystä, joka puolestaan on kulloinkin hallitsevan enemmistön voittama äänestystulos oikeimmassa olemisen tilasta. Vähemmän ääniä saaneiden, kuten potilaan roolissa olevien, vaikutusmahdollisuudet jäävät silloin tietenkin suppeammiksi. "He sanoivat että minä olin hullu, ja minä sanoin että he olivat hulluja, ja piru vieköön, he äänestivät minut nurin!" (R.D.Laing). Nykyiset teollistuneet yhteisöt toimeenpanevat äänivaltansa helpoimmin ihmismielen asiantuntijaorganisaatioksi kehittämänsä ja valtuuttamansa ryhmän eli psykiatrian avulla, joka sijoittaa yhteisön käsityskyvyn yli menevät tajunnantilat muun muassa dissosiatiivisten häiriöiden luokkaan.

Depersonalisaatiodiagnoosiin sisältyy oletus siitä, että yksilön tavanomainen tietoisuudentila on todellisuutta tarkimmin havaitseva tila. Tästä seuraa oletus, että myös yksilöiden summan eli yhteisön todellisuuskäsitys edustaa parhainta psyykkisen terveyden tilaa. "Terveet ovat sen harhan uhreja etteivät ole minkään harhan uhreja" toteaa Martti Siirala[1]. Diagnostiikka on yhteiskuntajärjestystä ylläpitävä suojakieli, jonka perusoletuksiin ei kuulu poikkeavien kokemusten olemassaolo muuna kuin häiriötilana. Depersonalisaatioilmiöihin sovelletaan ammattipiireissä useimmiten psykoanalyysin puolelta lainattuja käsityksiä siitä että kyseessä on lähinnä preoidipaalisten, eritoten anaalisten ja oraalisten traumojen torjuntayritys."

En jaksanut aikasempaa kommentia lukea, kun se tais olla jostain nettisivulta, jonka todennäköisesti olet jo pongannut.

Juurikin sun iässä (nyt noin 10 vuotta vanhempi) hain samasta "ilmiöstä" tietoa, kirjoitin siitä jopa runonkin (otsikolla Depersonalisaatio).

Mietin sitä depersonalisaatiota niin, että se on osa persoonallisuuden kehitystä. 20 vuotta eläneenä alkaa tajuta vähän kaikenlaisia asioita ja alkaa tulla sieltä "yläaste-minästä" lähemmäksi vahvempaa persoonallisuutta. Olen tulkinnut sen niin, että se askel varhaisemmasta persoonallisuudesta nyt muodostuvaan persoonallisuuteen tuntuu depersonalisaatiolta. Eikä siitä pidä olla huolissaan. Se menee kyllä ohi ja siinä tuudittavassa, omituisessa tilassa on hyvä kuunnella musiikkia. Se lohduttaa ja auttaa. Ja jos kykenet, unohda kehosi liikkeet ja koeta nauttia ja olla.